Kohtaamisia: Kaarina Helakisan muistokirja...
Teksti Harald Olausen
Kotkassa Langinkosken kesäteatteria 70- ja 80-luvuilla pitänyt Työväen näyttämöiden liiton - TNL -yksi aktiivinen jäsenteatteri, Kotkan Seudun Kansannäyttämö - KSK, valitsi kesän 1978 lastennäytelmäksi Kaarina Helakisan satama- ja työläiskaupungin henkeen sopivan yhteiskunnallista eetosta uhkuvan Silakkakissat. Olin näytellyt Langinkosken koulun edellisvuoden joulujuhlissa Maisterin kissa -näytelmän pääosan, minkä takia minua pyydettiin mukaan näyttelijäksi Silakkakissoihin. Oli jännittävää päästä pikkupoikana näyttelemään oikean kirjailijan kirjoittamaan ja oikean teatteriohjaajan ohjaamaan näytelmään elävän yleisön edessä.
Esiintymiskokemustahan minulla oli, kuten sadoilla muillakin ikäisilläni kotkalaispojilla. Olimme olleet "elokuvanäyttelijänä" Kotkaan sijoittuvassa televisioelokuvassa Lapsuuteni, joka perustui kirjailija Toivo Pekkasen kirjaan. Dramaturgina toimi Jorma Savikko, ohjaajana Rauni Mollberg. Kun olimme saaneet näytelmän yhdessä ohjaajan kanssa esityskuntoon, oli vuorossa puvustus. Se olikin helpoin osa. Meidän piti hankkia yhdet Hyvonin pitkät valkoiset alusvaatteet ja ommella sinne tänne laikkuja, viiruja, palloja ja mitä nyt kukin pikkukisu itse halusi, alushousujen takaosan tärkeää häntää unohtamatta "Sillä emme esitä nyt tällä kertaa Pekka Töpöhäntää! Ja pojat muistavat sitten ommella sepalukset kiinni, ettei tule kesken näytelmän ikäviä yllätyksiä - vaikkakin ilmeisen pieniä!", hän nauroi lopuksi.
Täytin ensi-illan aikaan 16 vuotta. Koko kesä oli mennyt kesäteatterilla näytelmän parissa. Silakkakissat osoittautui suurmenestykseksi ja katsomot olivat jatkuvasti täynnä. Erään esityksen alussa ohjaaja kertoi näytelmän kirjoittajan istuvan katsomossa. Se veti puihin koko porukan. Kaikille tuli kova ramppikuume, ei vähiten minulle, joka esitin näytelmän kakkospääosassa Kallenimistä työnjohtajakisua. Hänellä oli paljon puherepliikkejä. Minua jännitti niin kovasti, että ravasin jatkuvasti pissalla kulissien takana. Juuri ennen näytelmän alkua kävin nopeasti nurkan takana ja myöhästyin hieman ensimmäisestä kohtauksesta, missä kaikki lauloivat näytelmän tunnuslaulun yhdessä.
Seisoin kuitenkin onnekseni omalla paikallani. Kun laulun viimeiset sanat olivat kajahtaneet ja näyttämön ylle oli laskeutunut hiljaisuus, kuului pienen tytön heleä ääni: "Äiti. Ton yhden kisun pippeli näkyy!" Aluksi kukaan meistä ei reagoinut mitenkään tytön huomioon. Mutta sitten tyttö nousi ylös, toisti väitteensä ja osoitti sormellaan minua kohti. Kaikkien katseet kääntyivät minuun, ja tunsin kuinka puna nousi kohisten kasvoilleni. Huomasin kauhukseni pikkutytön olevan oikeassa. En ollut muistanut ommella sepalustani sittenkään kiinni, mistä sain esityksen jälkeen ohjaajalta satikutia.
Kaarina Helakisa ei itse ollut tapahtuneista moksiskaan. Päinvastoin. Hän näytti tyytyväiseltä ja säteili meihin epäonnesta täriseviin ja häpeileviin silakkakissoihin tarttuvaa elämäniloa ja sydämellisyyttä. Ehkä silläkin oli osansa, että oli kaunis ja pilvetön hellekesäpäivä. Tunnelma oli rento ja hyväntuulinen. Monen monituiset esityksestä kotiin lähtöä tekevät lapset kirmailivat vielä pitkään näyttämöllä silakkakissoja leikkien ja näytelmän tunnuslaulua laulaen.