Kohtalonyhteys

Teksti:

Harald Olausen

Voi väittää, että Suomella ja Norjalla on ollut sekä yhteispohjoismaisessa historiassa sydänten ja ajatusten välinen "kohtalonyhteys", mikä on joskus ollut toiselle voitoksi ja toiselle tappioksi, kummankaan niin haluamatta. Yksi tällainen "kohtalonyhteys" on ollut rauhankysymys itsenäistymisen alkuvuosikymmeninä ja sota sekä siihen joutuminen II ms:n aikaan. Rauhanidealismia Suomessa edusti pieni kommunistien ryhmä. Norjassa sitä edustivat sekä vasemmistososialistit että etenkin ylioppilasnuoriso, jonka puheenjohtajana toimi vuonna 1938 dosentti Halvard M. Lange, joka kutsui Suomen rauhanoppositioon kuuluvan tunnetun edustajan, kansanedustaja Cay Sundströmin Osloon puhumaan Pohjolasta sodanvaaran edessä ja hyvien ihmisten kollektiivisesta vastuusta estää edessä mahdollisesti häämöttävä suursota.

He molemmat uskoivat sinisilmäisesti vielä vuotta ennen II ms:n puhkeamista, että yhdistämällä voimat sodanlietsojia vastaan sota olisi vältettävissä ja Pohjolan pienet valtiot voisivat turvata siten olemassaolonsa jos vain rauhanomaiset vallat liittäisivät voimansa yhteen, ja kaikki hyökkäysaikeet ja sotasuunnitelmat kilpistyisivät niiden ylivoimaan maailmalta puhaltavaa pahaa vastaan. Hitler oli kuitenkin suunnitellut jo valmiiksi monen maan surkean tulevaisuuden kohtalon. Pohjois-Eurooppa ja erityisesti Pohjoismaat näyttelivät Hitlerin näissä suunnitelmissa tärkeää roolia, missä Ruotsin Kiirunan malmikuljetusten turvaaminen ja kuljettaminen Saksaan kesäisin Luulajan sataman ja talvisin Narvikin sataman kautta oli yksi sodan tärkeimpiä huolto-operaatioita.

Tanskaa ja Norjaa vastaan 9.4.1940 käynnistetty hyökkäys sekä Suomen jatkosota 22.6.1941 täydensivät Hitlerin kuristavaa haarukkaotetta pohjoisesta, joka ulottui Norjan länsirannikolta Bergenistä aina Neuvostoliiton Petroskoihin ja Pohjanmereltä Jäämerelle. Koska suomalaisille ei ole ihan selvää mitä tämä "kohtalonyhteys" käytännössä tarkoitti, olen valinnut tähän kolme erilaista, erilaisista näkökulmista, kirjoitettua kirjaa valaisemaan asiaa monelta eri kantilta; "Hitlerin Pohjoinen rintama - Saksan armeijan operaatiot Norjassa ja Suomessa" (Minerva 2013) -kirjan on kirjoittanut englantilainen Emmy-palkittu historioitsija Bob Carruthers, ja siitä millaista sota on tavallisen vastarintamiehen silmin katsottuna norjalaisen Gunnar Sönsteby "Vastarintamies n:o 24" (Gummerus 1962)-kirjan sekä Norjan lehdistöstä sodan ja vihollismiehityksen aikana kertova Per Johansenin "Me elämme - sittenkin!" (Kustannustalo Helsinki 1945).

Gunnar Sönstebyn kirjan kaksi kiinnostavinta lukua ovat "Laskuvarjolla Skrim-tunturille sekä "Natsien arkisto kaapataan". Jo heti kirjan alkusivuilta käy selväksi "sydänten tykittävä kohtalonyhteys" maidemme välillä, kun hän kertoo miten Suomen talvisota sai heidät, nuoret koululaiset näkemään Norjan aseman vakavammassa valossa. Eräänä päivänä hän tapasi tytön, joka oli hänen luokkatoverinsa. Tyttö kysyi heiltä heti, mikseivät he olleet ilmoittautuneet vapaaehtoisiksi ja lähteneet Suomeen?" Gunnar Sönstebyn kirjan alkusanat on kirjoittanut Norjan entinen puolustus- ja oikeusministeri sekä korkeimman oikeuden jäsen Jens Chr. Hauge, joka kehuu tuloksena olevan "tavalliset mitat ylittävä teos":

"Sönsteby oli v. 1940 nuori ylioppilas. Hän taisteli Hansteenin hiihtokomppaniassa Nordmarkassa. Vastarintaliikkeessä hän oli mukana ensi hetkestä. Hän työskenteli maanalaisen lehdistön tehtävissä ja osallistui salaisen järjestön, Milorgin, toimintaan. Hänestä tuli jo hyvin varhaisessa vaiheessa englantilaisten erityinen luottamusmies miehitetyssä Norjassa ja hän teki sodan ensimmäisen vuoden aikana monta matkaa Oslon ja Englannin Tukholman-lähetystön välillä saksalaisten sulkeman rajan poikki. Vuonna 1943 hänet kutsuttiin Englantiin ja koulutettiin siellä vastarintaliikkeen myöhempiin tehtäviin. Saman vuoden syksyllä hän palasi Norjaan ja suoritti jo ennen vuoden loppua kokonaisen sarjan uhkarohkeita tuhoamistehtäviä, toimi kotijoukkojen keskusjohdon yhtenä päällikkönä ja ns. Oslon ryhmän epävirallisena, mutta itseoikeutettuna johtajana. Numero 24:tä muodostui suorastaan käsite ja hänellä oli kotirintaman salaisessa verkossa avainasema."

Bob Carruthers aloittaa kirjansa "Hitlerin Pohjoinen rintama" muistuttamalla lukijaa ns. Skandinavian dilemmasta eli Englannin ja Saksan välisten suhteiden merkityksestä elämän ja kuoleman kysymyksenä myös näille maille, halusivatpa he sitä tai eivät, sillä mikäli nämä kaksi maata, joista toisella oli ylivoimaiset meri- ja toisella ylivoimaiset maavoimat, julistaisivat sodan toisilleen, Skandinavian maiden asema olisi erittäin tukala - omaksuivatpa ne minkä linjan hyvänsä, niiden tilanne olisi uhkaava ja voisi päätyä katastrofiin, kuten kävikin, ihan kuten Suomellekin. Kirjasta selviää millainen kohtalonyhteys maillamme oli sodan syttymisen aikaan.

Norjalla oli jo I ms:sta ikäviä kokemuksia, kun britit olivat vaatineet elokuussa 1918 Norjaa miinoittamaan Karmöyn-saarten lähistöllä olleen vesialueen. Norjan suojaiset vuonot houkuttelivat Saksan merivoimia, sillä niiden suojista alukset pystyivät murtautumaan avomerelle mistä päin Norjan rannikkoa tahansa hyökkäämään vihollissaattueiden kimppuun. Saksan Norjan suurlähettiläs oli ulkoministerin kehotuksesta antanut "selkeästi mutta ystävällisesti" ilmoituksen Saksan II ms:n sytyttyä kunnioittavansa Norjan itsenäisyyttä, mikäli se pysyy puolueettomana. Britit viestivät auttavansa Norjaa, jos "maa olisi liittoutuneille myötämielinen rautamalmiasiassa ja joutuisi tämän vuoksi saksalaisten kostoiskun kohteeksi".

Pian tuli Saksan sodanjohdolle selväksi, ettei sotaa brittejä vastaan voiteta mereltä käsin, missä briteillä oli ylivoima, ellei Saksa saisi vähintäänkin tukikohtia aluksilleen Trondheimista ja Narvikista. Joulukuussa natsi-Saksan korkeinta poliittista ja sotilaallista johtoa Berliinissä tavannut Norjan fasistijohtaja Quisling korosti saksalaisille Norjan strategista merkitystä sodassa Isoa-Britanniaa vastaan ja ehdotti muodostavansa Norjaan saksalaismielisen hallituksen. Ehdotuksen mukaan hän kappaisi vallan saksalaisten avulla, minkä jälkeen hänen hallituksensa pyytäisi virallisesti avukseen Saksan armeijan. Hitler hylkäsi Quislingin suunnitelman nousta valtaan puolueineen Norjassa epärealistisena. Sen sijaan Quislingin oli oltava puolueensa kanssa valmiina auttamaan Saksaa, kun britit pakottaisivat Saksaa suojaamaan kulkureittejään Norjaan.

Suomen talvisodan tapahtumat vaikuttivat saksalaisvastaisen mielialan voimistumiseen Norjassa mutta samalla myös paradoksaalisesti sinetöivät Norjan kohtalon natsien kynsissä. Britit yrittivät taivutella Norjan hallitusta sopimukseen operoidakseen Norjan aluevesillä. On yllättävää lukea Carruthersin kirjasta, ettei Hitler ollut vielä vuodenvaihteeseen mennessä lyönyt lukkoon mitään lopullista suunnitelmaa Norjan suhteen. Hitlerin kiinnostus Norjaa kohtaan alkoi kasvaa vasta, kun liittoutuneet suunnittelivat huhujen ja sanomalehtikirjoitusten mukaan puuttumista Suomen tilanteeseen - tässä karmaisevin maidemme välinen historiallinen kohtalonyhteys.

Saksan ensisijainen tehtävä oli Norja-politiikassaan estää Ison-Britannian interventio Skandinaviaan sekä Itämeren alueelle, turvata rautamalmin saanti Ruotsista sekä hankkia meri- ja maavoimille tukikohtia brittejä vastaan tehtäviin hyökkäyksiin ja siksi hän valmisteli operaatio Weserubungin nimellä tunnettua Norjan maihinnousua. Näin syntyivät käytännössä ne ajatukset ja tapahtumat, jotka johtivat Norjan valloittamiseen. Norja oli tärkeä nimenomaan merisodan menestyksen turvaamiseksi brittejä vastaan. Hitler sijoittikin heti 28 sukellusvenettä Narvikin, Trondheimin, Bergenin ja Stavangerin edustalle.

Bob Carruthers kirjoittaa, että vaikka Suomen ja Neuvostoliiton allekirjoitettua rauhansopimuksen 12. maaliskuuta 1940 Moskovassa operaatio Weserubung laitettiin hetkeksi jäihin, niin osa sukellusveneistä lähti matkaan jo pääjoukkojen lähtiessä myöhemmin. Osa sotilaallista johtoa alkoi pitää Weserubungia tarpeettomana, koska saamaan aikaan toteuttava operaatio Gelb sitoi brittiläiset ja ranskalaiset maa- ja ilmajoukot. Länsirintamalla käytiin 10. toukokuuta 1940 saakka valesotaa, minkä aikana vapaat kädet muualla omannut Saksa valloitti lopulta Norjan.

Carruthersin mukaan erillisenä sotilasoperaationa toteutettu saksalaisten Norjan miehitys oli ehdottomasti onnistunut, hyvin suunniteltu ja taitavasti toteutettu sotatoimi, Saksa vain sortui hänen mielestään samoihin virheisiin, jotka tulivat myöhemmin aiheuttamaan sen tappion. Yksi syy siihen oli kirjoittajan mukaan myös Saksan alun perin suunnitteleman "rauhanomaisen miehityksen" epäonnistuminen vihatun Quislingin aiheuttaessa "alusta lähtien kiusallisia tilanteita".

Kolmas kirja, Per Johansenin "Me elämme - sittenkin!" kertoo lehtimiehen elävällä tyylillä Norjan lehdistöstä sodan ja vihollismiehityksen aikana, ja siitä tärkeimmästä sekä symbolisesta kohtalonyhteydestä, mikä maidemme vapaan sanan edustajilla on suhteessa totuuteen ja ihmisten mielien muokkaamiseen, kun pelissä ovat isot panokset - eli estää profeetallisesti nykyajallemme "valheen esiinmarssi"- Johansenin kirjan toisen luvun mukaisesti.

Kirja alkaa dramaattisesti siitä kun toimituksessa alkaa kaukokirjoituskone aikaisin aamupäivällä naputtamaan Norjan Sähkösanomatoimiston (Norsk Telegrambyrå- NTB) tiedotetta Englannin ja Ranskan ministerien käynnistä ulkoministeri Kohtin luona aamulla kello 5, joka oli ilmoittanut, että samana yönä oli Norjan aluevesille kolmeen kohtaan laskettu miinakenttä saksalaisen laivaliikenteen lopettamiseksi Norjan rannikolla - toisin sanoen siis malmin viennin estämiseksi Ruotsista Saksaan.

Saksalainen 80-100 aluksen laivasto oli nähty Tanskan Belteissä matkalla pohjoiseen mutta vielä tässäkään vaiheessa norjalaiset eivät usko Saksan hyökkäykseen, ennen kuin ovat silmätysten itse tapahtuneiden edessä. Huhtikuun 9. päivän tapahtumista huokuvat läpi hämmennys, mielenmasennus, lamaannus, sekasorto ja toivottomuus. Näin kuvailee lehdistön reaktiota kirjassaan Johansen, joka itse kirjoittaa, ettei koskaan tule unohtamaan sitä tummaa raskasta kuljetuskonetta, joka ylittäessään hänen talonsa hipoi vieressä kasvaneita honkien latvoja lipuessaan esiin harmaassa aamunsarastuksessa, ja sen jyrinä vaimeni kuin kylläisen ja tyytyväisen eläimen. Johansenin mielestä pelottava hirviö oli kuin "menneiden aikojen sisilisko".

Johansen lukee miehityspäivän aamulehdestä irvokkaan mainoksen "Ottakaa romantiikasta vaari! Älkää koskaan antako ihmisten inhota Teitä kainalohien takia. Käyttäkää Taboota kahdesti viikossa niin olette turvassa". Toimittaja irvailee huomioilleen lehdelle, minkä tulisi olla virallisen selityksen mukaan oman aikansa kuvastin. Toisaalta se toteutuu hänen mielestään kahdellakin tavalla huhtikuun 9. päivänä: peili antaa sekä vääristetyn ja ylösalaisen, että samalla myös ilmeisen oikean kuvan. Johansen ei tunne itseään oikein vakuuttuneeksi, ikuinen epäilijä ja irvileuka kun on jo ammattinsa puolesta.

Seuraavaksi hän lukee mainoksen "Falcon on ratkaisut pulman, kevään suuri Falcon-uutuus on käännettävä takki", ja ymmärtää tahallisesti väärin ilmoituksessa olleen jonkin syvemmän aavistuksen siitä, että "takki olisi ehkä käännettävä?" Takinkääntäjiä oli kuitenkin ennakoidusti vähän. Sitä enemmän itsepäisiä ja omaan asiaansa uskovia toimittajia, joita kuolema korjasi runsaan sadon Norjan lehdistössä uuden järjestelmän aikana sillä, arviolta 4/5-osaa koko maan lehdistöstä likvidoitiin. Uudeksi valtakunnan ykköslehdeksi tuli Quislingin pää-äänenkannattaja "Fritt Folk".

Oslolaisista lehdistä lakkautettiin kommunistipuolueen lehti "Arbeideren" kesällä 1940 samalla kun puolue hajotettiin, huolimatta Johansenin mielestä siitä, ettei lehti kuulunut niihin, jotka omaksuivat vaativan asenteen miehittäjiin nähden. Myös työväenpuolueen "Arbeiderbladet" lakkautettiin ja riippumaton, vapaamielinen "Tidens Tegn" ilmoitti olevansa pakotettu lopettamaan. Vasemmistoradikaalinen "Dagbladet" lakkautettiin väliaikaisesti ja myöhemmin lopullisesti.

Samoin kävi oikeistolehti "Morgonbladetin" Muista oikeistolehdistä suurimpaan eli Aftenposteniin asetettiin natsijohto. Johansen kuvailee miten puoli vuorokautta sodan syttymisen jälkeen ilmestyvällä päivälehdellä oli kaksi pääkirjoitusta. Toisen aiheena oli "Turvallisuutemme ja tulevaisuutemme", joka käsitteli lehden omaa puoluetta ja sen politiikkaa, toisen otsikkona oli "Mira":

"Se käsitteli bergeniläistä "Miraa", joka viimeisellä matkallaan Englannista Norjaan oli kahdeksan kertaa joutunut saksalaisten lentokonehyökkäyksen kohteeksi. Saksalaiset yrittivät parhaansa surmatakseen mahdollisimman monta aluksen 107 matkustajasta. "Tällainen sotamoraali on tuskin omiaan lisäämään kunnioitusta hyökkääjiä kohtaan", kirjoitettiin artikkelissa saksalaisten sotilaiden marssiessa samaan aikaan hoilaten kaduilla. "Asiain kehittyessä tähän suuntaan on kaikkien puolueettomien maiden ryhdyttävä lähempään yhteistyöhön kyetäkseen puolustamaan oikeutettuja etujaan", kirjoitti lehti edelleen luottavaisesti."

Samaan aikaan Johansen istui kellarissa turvassa kollegoidensa kanssa odottamassa "Vaara ohi"-merkkiä. Sitä ei tullut vaan turvaa hakevien lukumäärä kasvoi nopeasti moneen sataan kellarissa poliisipatrullien tuodessa koko ajan lisää. Ja kun he palasivat pikkuhiljaa maanpinnalle huhujen varjoisasta maailmasta, he kuulivat radiosta miten Oslo-vuonossa oli havaittu vieraita sota-aluksia ja Oslo pimennettiin varovaisuustoimenpiteenä. Eivätkä he tienneet alkaessaan puhelimitse metsästämään tietoja sodan kestäneen jo kaksi ja puoli tuntia.

Uutiset olivat virhemarginaaliltaan tätä luokkaa "Kristiansand on määrätty pimennettäväksi", vaikka todellisuudessa kaupunki oli jo valloitettu ja norjalaissatamakaupunkien yössä paloi laivoja, kuului pamauksia ja räjähdyksiä, jotka vapisuttivat maata ja saivat taivaan ja meren loistamaan yhtenä liekkimerenä. Johansen raportoi kaiken keskeltä, miten pilvistä ilmestyy suuri kone ylittäen matalalta Nesoddlandetin pudoten vieläkin alemmaksi. Samalla hetkellä lentää talon keskiosan yli Johansenin suurin koskaan näkemä taistelukone. Huhtikuun 9. päivän lehdet julkaisevat myös kuuluisan NTB:n tiedotteen, jonka se on saanut ulkoministeriltä itseltään:

"Lopuksi ministeri sanoi, että meidän on vain toivottava, ettei tilanne kestäisi kovin kauaa, ilmoittaen samalla, että yöllä annetaan yleinen liikekannellepanomääräys..."

Lehden jonkun sivun alaosassa on vielä pieni ilmoitus, missä kerrotaan saksalaisten katkaisseen Drammensveinin Fornebon kohdalta ja takavarikoineen ohittavat autot: "Vihollinen marssi aamupäivällä Drottningsholmsvägenille. Tilasi linjaa numero 62 liikennöivän auton ja lakkautti numeron 11 Ängsbybanenilla. Ohittaa nyt Friedhemsplanin matkallaan keskustaa kohti".