Kokoomuksen menestysresepti

Teksti Harald Olausen

Kokoomuksen ajattelun ja toiminnan ydinpolttoainetta on ahneus, metodeina koulukiusaaminen ja heikompien kyykyttäminen, sekä sen kaiken mahdollistava voimakkaimman etuoikeus ja köyhien tyhmyys. Se kaikki tässä piilotellussa rosvotarinassa tarkoitta sumuverhona yhteistä hyvää "olemme kaikki samassa veneessä"-valheita, riiston ryöstön, häväistyksen ja köyhyyteen tuomitsevan kaiken oikeuttavan "demokraattisen valtion kilpeä" ja ennen vahvaa järjestysvaltaa, nyt mielensisäistä maailmaa tiukasti kontrolloivaa viihde- ja mainosmaailmaa Trumpin orkestroiman vallankumouksen tavoin, missä ihmiset innostetaan toimimaan aggressiivisesti omaa hyvää vastaan, tarjoten heille palkkioksi hetken huomiota ja juhlallisen tunteen kuulumisesta johonkin absurdiin suureen ja ylevään hurmahenkisesti.

Kokoomuslainen unelma on John Grishamin kirjassaan Lakimiehet (WSOY 2012) kuvaama tapa huijata ja rahastaa köyhempiä ja tyhmempiään, aseellisen ryöstön tapaan lain suojatessa roistoja epämoraalisissa bisneksissä. Tärkeintä on raha ja ennen kaikkea sen määrä muista mitään välittämättä. Quentin kuuluisan elokuvan sanoilla kokoomuslaiset ovat "kunniattomia paskiaisia" ryöstäessään julkeasti tavallisten ihmisten mahdollisuuden elää hyvää elämää. Eihän natsitkaan olleet muuta todellisuudessa kuin hävyttömiä varkaita, kuten kertoo televisiodokumentti The Göring Catalogue (2020).

Ylen aluevaalien vaalivalvojaiset Ylen Pasilan toimitalossa alkavat muutaman minuutin sisällä. Puoluejohtajia lappaa peräkanaa sisään ovesta jännittynein ilmein. Yksi jota ei jännitä selvästikään on galluppien kärjessä loppusyksystä pysytelleen kokoomuksen puheenjohtaja, ja mitä todennäköisimmin seuraavan hallituksen kokoomusjohtoisen pääministeri, Petteri Orpo, joka tietää alhaisen äänestysprosentin suosivan puoluetta entisestään, sillä vanha politiikan tutkijoiden julkilausuma totuus on se, etteivät heikosti koulutetut ja alempien tuloryhmien jäsenet ole kiinnostuneita omien asioidensa hoidosta samalla tavalla kuin eliitti ja hyvinvoivan keskiluokan ylimmät kerrokset, sillä he jos jotkut tietävät vaaleissa olevan kysymys ihan muusta kuin mistä puhutaan.

Kyse aluevaaleissa on tekninen, kenraaliharjoituksesta seuraavan vuoden eduskuntavaaleja varten maan johtavana yleispuolueena, jota äänestäisivät kaikki ihmisryhmät. Kokoomusta kiinnostaa valta ja maan ykköspuolueen asema. Suomi on muuttunut jähmettyneestä talonpoikien ja työläisten feodaalijärjestelmää muistattaneesta valtiokapitalistisesta vaihtoehdottomuudeksi pieneksi innovatiivisten teknologiayritysten hyvin osaamistaan maailmalla myyväksi eurooppalaiseksi jättiläiseksi, missä ay-liikekään ei ole enää muilla kuin isoilla vientialoilla haittana, sillä järjestäytymisaste on tippunut dramaattisesti huippuvuosien 80 prosentista alle puolueen. Jollain aloilla ja etenkin nuorten keskuudessa SAK:lla ei ole enää minkäänlaista sananvaltaa. Kokoomus oli jo pitkään uneksinut tästä päivästä maan ykköspuolueena vailla rasitetta niskassaan vain rikkaiden ja etuoikeutetun eliitin puolueena.

Aina siitä lähtien kun se vaihtoi taktiikkaa 1950-luvulla maalaisliiton syyttäessä, ettei puolue voinut ajaa tehokkaasti maaseudun asiaa, koska pääosa puolueen kannattajista tuli muista elinkeinoryhmistä. Puolueen tuleva puheenjohtaja, Juha Rihtniemi, vastasi tähän haasteeseen Oikeassa vaihtoehdossa: "Tutkimus osoittaa, että kokoomus on varsin pitkälle yleispuolue. Jokainen vuorineuvos ja työläinen on puolueeseen tervetullut. Puolueen äänestäjäkunnan rakenne asettaa kokoomuksen politiikalle suuria vaatimuksia. Jokaisessa käytännön asiassa on puolueen sisällä jo tehtävä sovitteluratkaisu." Rihtniemen puhe on tietenkin täyttä puppua ja on tarkoitettu enemmän hämäämään puolueen todellisia tarkoitusperiä kuin avaamaan jotain uutta. Vuorineuvokset ja työläiset voivat olla rinta rinnan yhdessä suurkapitalismin edustajien puolueessa, mutta puolueen harjoittama politiikka ei muutu siitä työläisiä tukevaksi eikä eturistiriita omistajien ja työntekijöiden, köyhien ja rikkaiden kesken katoa mihinkään.

Tuolloin naurettiin kokoomuksen toiveille muuttua yleispuolueeksi ja yhtenä päivänä olla maan suurin puolue. Ei enää. Maa alkaa olla pikkuhiljaa kokoomuslaisempi kuin mitä puolue uskalsi edes hurjimmissa unelmissaan 1970-luvulla Pentti Sillantauksen ja Pentti Poukan puheissa ja kirjoitukissa olla. Vasemmiston heikko ja sen poliitikot muutamaa harvaa poikkeuksetta lukuun ottamatta keskinkertaisia. Vuodesta toiseen kokoomus keikkuu joko galluppien ykkösenä tai kakkosena. Puolueella on hyvä imago ja sitä vahvistaa puolueen riveistä nousseen arvostetun presidentin suuri kansansuosio. Niinistö on onnistunut siinä, missä vasemmistopresidentit eivät: olemaan koko kansan presidentti ja maan isä, johon luotetaan ja jonka näkemyksiä asiasta kuin asiasta arvostetaan - varsinkin Venäjään ja presidentti Putiniin liittyviä aina Yhdysvaltoja myöten.

Kokoomuksesta on tullut se pienin paha ja yleispuolue, johon pragmaattisesti politiikkaan suhtatuvat liikkuvat äänestäjät luottavat. Rihtniemi kehui jo vuonna 1959 kokoomuksen perustajien olleen kaukonäköisiä luomalla perustan yleispuolueelle: "Yleispuolueen aseman vahvistuminen tapahtuu, niin kuin on nähty, yhteiskuntarakenteen muutoksen seurauksena. Yhä selvemmin ymmärretään myös äänestäjien keskuudessa rakenteeltaan monipuolisen puolueen merkitys oikeudenmukaisten ratkaisujen toteuttajana." Taas Rihtniemi puhui tieten tahtoen suurta yleisöä silmällä pitäen puppua. Puoluetta ei perustettu yleispuolueeksi vaan etupuolueeksi yhteiskunnan eliitille puolustaakseen heidän saavutettuja etujaan. Eikä sana oikeudenmukaisuus ole ensimmäinen määritelmä, mikä kokoomuksesta tulee mieleen, kun katsoo sekä sitä, mitä se on ja kenen puolesta, tehnyt ja tekee koko ajan yhteiskunnassa.

Kokoomus on osannut taistella itselleen demareiden aseman yleispuolueena, mikä demareilla oli äänestäjien mielissä ennen kuin SAK voitti SDP:tä vastaan ns. Ruususen sodan myös demarit puolueen kultakaudella 1972-2002. Vuodesta 1987 Harri Holkerin johtamassa hallituksessa alkanut hallitusvalta on jatkunut melkein tauotta näihin päiviin asti ja maa alkaa näyttää aina Yleä myöten yhä selvemmin porvarillisesti ajattelevien sitoutumattomien virkamiesten Suomelta. Kokoomuksella menee tänään hyvin. Sen äänestäjät ovat uskollisia puolueelle ja sen edustama keskustaoikeistolainen arvomaailma edustaa suomalaisten enemmistön omaksumaa arvomaailmaa.

Orpo tietää tämän eikä hänen tarvitse tehdä muuta kuin esiintyä jämäkästi yhteiskuntarauhan ja laillisuuden puolestapuhujana. Aluevaalit on yksi porras matkalla kohti kokoomusjohtoista hallitusta pääministerinään Petteri Orpo, jonka koiralenkillä tapahtunut jalkaonnettomuus vaalien jälkeen nousi hetkessä valtakunnan ykkösuutiseksi. Kaikki tietävät, että tässä menee maan seuraava pääministeri, joka pelastaa veronmaksajien suureksi huojennukseksi piikkiin elävän vasemmistohallituksen käsistä ylivelkaantuneen maan.

Palataan Aluevaalien tulosiltaan, ja siihen, kun puoluejohtajat peräkanaa astuvat Ylen Pasilan lähetystaloon kommentoimaan vaalimenestystään. Juuri kun Orpo astelee studioon sisään ensimmäiset ennusteet tulevat ruutuun ja Orpon muutenkin iloiseen olemukseen tulee rentoa huolettomuuden vaikutelmaa ja hymy nousee puolueensa vaikeuksien kautta voittoon vieneen puheenjohtajan naamalle. Orpo on osoittanut olevansa hyvä ja taitava puheenjohtaja, joka ei hätkähtänyt sotesta riitelemään alkaneen Helsingin entisen pormestari Jan Vapaavuoren hänelle heittämästä taisteluhansikkaasta, vaan näytti monen politiikkaa läheltä seuraavan ällistykseksi närhen munat Vapaavuorelle, jonka kapinayritys Orpoa vastaan kuivui yhdessä yössä kokoomuksen puoluekokouksessa.

Orpo ei myöskään ryhtynyt monen hämmästykseksi kostotoimiin puolueen oikeiston hallitsemassa Helsingissä taannoisessa profilointiyrityksessä Atte Kalevan johdolla, osin siksi että Orpolla on kipuna takaraivossa vähättelevä suhtautuminen urheilupiirien rakastamaa kaulatonta Hjallista kohtaan, kun kieltämällä Hjallikselta mitättömän urheiluministerin pestin hävisi viime vaaleissa ratkaisevasti yhden paina, jolla silloinen SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne julistautui vaalien voittajaksi ja seuraavaksi pääministeriksi.

Sen jälkeen Orpo on vahvistanut otettaan sekä johtamastaan puolueesta että julkisuudesta, jossa hänen imagonsa on vahvistunut päättäväisyydellä ja osaamisella huolimatta turkulaisuudesta. Monet ovat huomanneet Orpon puheenjohtajakaudellaan viilanneen esiintymistään enemmän sovittelevaan ja rakentavaan valtiomiesluokkaan, piilottamalla mm. puheissaan aiemmin vahvasti rivien välistä kuuluneen töksähtelevän varsinaissuomalaisen intonaation, sillä Orpo on oppinut läksynsä imagokonsulteilta; tulevat eduskuntavaalit ratkaisee, se miltä medioiden kautta kansaan heijastettuna vaikuttaa se henkilö, joka on ehdolla pääministeriksi - ei se millainen hän on, mitä hän puhuu, tai mitä hän oikeasti vaalilupausten lomassa kaikesta ajattelee ja millaiseksi hänen maan johdollaan aikoo muuttaa.

Eikä sillä ole mitään merkitystä, että edellisessä porvarihallituksessa tavallisia äänestäjiä kuritettiin rikkaita suosimalla ja köyhiä kyykyttävällä politiikalla oikein kunnolla kuin selkäsaunalla isän kädestä piiskalla viimeistellen; kansaeläkettä leikattiin, Kelan lääkekorvauksia leikattiin 150 miljoonalla, opintorahaa leikattiin, työmarkkinatukea ja peruspäivärahaa leikattiin, veteraanietuuksia, vammaistukia ja sairaspäivärahoja leikattiin, lasten kotihoidontukea ja hoitorahaa leikattiin, ammatillisen koulutuksen määrärahoja leikattiin 190 miljoonalla, julkisen sektorin työntekijöiden lomarahoja leikattiin 30 prosenttia, työaikaa pidennettiin palkattomasti, työnantajamaksu siirtyivät työntekijän maksettaviksi, vuorotteluvapaata leikattiin, ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahan lyhentäminen 100 päivällä, päiväkotien ryhmäkokoa suurennettiin, subjektiivisen päivähoidon oikeutta rajoitettiin, aikuiskoulutuksen kestoa lyhennettiin ja perusosaa leikattiin, valtionyhtiöiden myyminen ja paljon muuta. Leikkaukset koskivat vain köyhiä alempia tuloryhmiä, rikkaat sen sijaan saivat verohelpotuksia.

Kokoomuslaiset poliitikot tietävät kansan muistin olevan lyhyt tässäkin tapauksessa. Se hymyilyttää aluevaalit voittanutta orpo. heti vaalien jälkeen alettiin puhu voittajien toimesta "kolmen suuren paluusta", mikä oli tietenkin yhtä suuri valhe kuin kokoomuksen voitto. Orpo on olevinaan järkyttynyt demokratiaa vaarantavasta alhaisesta äänestysprosentista, mutta jos ne hieman yli kaksikymmentä prosenttia, jotka jättivät äänestämättä näissä vaaleissa, olisivat äänestäneet, kokoomus ei olisi ollut ensimmäinen vaan neljäs 15 prosentin äänisaalilla edellään demarit, persut ja kepu, takanaan hengittämässä vasemmistoliitto.

Orpolla ei silti ole mitään hätää. kansa kokee kokoomuksen uskottavaksi vaihtoehdoksi ja mielikuvapoliittisella kikkailulla puolue onnistuu milloin vakuuttamaan sinivihreän Kai Mykkäsen johdolla olevansa ympäristöpuolue, milloin sairaanhoitaja Sari Sarkomaan ohjauksessa puolustavansa sairaanhoitajia, mikä pitääkin verbaalisessa mielessä paikkansa sillä kokoomuksella on vakka kannatus sairaanhoitajien keskuudessa, mutta ei kukkarossa maassa, jossa sairaanhoitajien verojen jälkeen käteen jäävä määrä on lähes kaksi tuhatta euroa pienempi kuin pohjoismaisten sisariensa.

Se ei huoleta Orpoa ja kokoomusta, joka osaa hyvän ja osuvan vaalimainnon harhauttaakseen äänestäjän ajatukset seikkailemaan kaiken epäoleellisen parissa. Kokoomus pelaa omassa luokassaan jo siksikin, että se on korkeasti koulutettujen ja osaavien puolueena vaihtoehto ammattikoulutus- ja ay-taustaisille demareille. Punavihreät toimivat hyvänä jäniksenä oikeistolaisen adrenaalin nostattamisena vaaleissa kuin vaaleissa hyväosaisten keskuudessa. Muuten ei punavihreydestä ole kokoomukselle mitään haittaa. Punavihreän blogin nuorekas ja missinnäköinen, mutta sisältä vanhakantainen, tiukkapipoinen jurnuttaja ja pahaa porvaria vastustavana tulenpunainen, Sanna Marin, on Orpolle erityisen vaarallinen vastustaja siksi, että demarit eivät hautautuneetkaan ennusteista huolimatta SAK:n mappi Ö:hön tappelemaan keskenään, vaan syövät samalla lautasella kuin kokoomuslaiset taistelussa ratkaisevista keskiluokkaista äänestäjistä vanhan Punaisen Suomen akselilla, missä vaalit ratkaistaan eli Pori-Tampere-Imatra-akselilla.

Marin on pienistä lapsellisista kömmähdyksistään huolimatta maan suosituin poliitikko, joka katsotaan lukeutuvaksi tulevaisuudenlupaukseksi siitä huolimatta - tai ehkä sen takia, että on johtanut hyvin maata kahden vaikean koronavuoden keskellä. Sen osoitti kiriminen lähelle kokoomusta kultakantaan vain yhden prosentin ja risat päähän kokoomuksesta. Orpo tietää sisimmissään, ettei kokoomuksen voitto ollut voitto, ei edes torjuntavoitto. Kulissien takana pelattuun valtapeliin vaali-illan tulosmatematiikka ja demareiden ilmeinen sopuilu kepua kohtaan kieli vain puolueiden halusta jatkaa vaalien jälkeenkin maan hallitsemista.

Kokoomus haluaa rikko tämän yhtenäisyyden ja tarjota mielikuvapolitiikkana turvallista linjaa ja säästeliästä politiikkaa tutulla reseptillä; vain köyhät osallistuvat maan taloustalkoisiin, rikkaita palkitaan verenalennuksilla samaan aikaan kun heikommin ansaitsevan neljänneksen tukia ja etuisuuksia karsitaan lisää. Siksi kokoomus pitää visusti suunsa supussa hyväosaisten kapinasta ja levittää tyytymättömyyttä helposti huijattaville äänestäjille linjaerimielisyyksien kulkevan edelleenkin ideologisessa mielessä siinä, hallitseeko maata edelleenkin Orpon sanoin "vasemmistohallitus" vai kokoomuksen, ja kokoomuksen vahvistuneen oikeistosiiven, toivomusten mukaan Ruotsin mallin mukainen uusi oikeistokoalitio kokoomus + persut + kristillisdemokraatit.

Kokoomuksen yleispuoluelinjan luonut Juha Rihtniemi olisi ylpeä siitä lähes neljänkymmen vuoden pitkästä matkasta, millä kokoomus on saatu suuren yleisön silmissä näyttämään kaikkien etua ajavalta yleispuolueelta, vaikkei asia ole käytännössä niin - usein jopa tahallisen räikeästi päinvastoin. Kokoomus on profiloitunut rikkaimpien etujen ajajana ja hyväosaisten kapinan promoottorina köyhää ja sairasta muuta Suomea vastaan. Rihtniemi tiesi aloittaessaan kampanjan kokoomuksen nostamisesta suureksi puolueeksi sen vievän aikaa mutta ajan myötä kannattavan, kun jaksoi vain kärsivällisesti puhua toista mitä teki ja odottaa ajan kanssa kello katsomatta tuloksia, kuin se kuuluisa Manu (ei se turkulainen sosialisti), odotti illallistaan: "Kehityksen pyörä pyörii hitaasti varsinkin siellä, missä vaikuttavat edelleen jo kauan puolueen toimintaa johtaneet henkilöt, mutta se pyörii samalla varmasti ja pysähtymättä. Seurauksena saattaa olla myös tilapäisiä paikallisia tappioita, mutta lopputuloksena on kokoomuksen aseman vahvistuminen ja sen merkityksen kasvaminen yleispuolueena."

Orpo tietää tämän. Televisioruuduissa ei voi olla huomaamatta hänen omahyväistä ilmettään, mikä ei lupaa hyvää Suomen köyhille, osattomille ja haja-asutusalueilla asuville äänestäjille, jotka laskun kokoomuksen vaalivoitosta viime kädessä aina maksavat. Orpo miettii tyytyväisenä mielessä, mitä se olisi tällä kertaa puolueen suuria vaalirahoittajia miellyttääkseen? Ehkä vakuutussuoja romutettaisiin Finanssialan toivomalla tavalla? Ehkä Yle näivetettäisiin uutisia- ja alueohjelmia toimittavaksi torsoksi yksityisten mediatalojen toivomuksesta? Ehkä loput VR:stä ja Finnairista sekä Nesteestä myytäisiin kokoomusta lähellä oleville suursijoittajille? Ehkä peruskoulusta tehtäisiin maksullinen? Lista on pitkä ja sitä miettiessä tulevaa pääministeriä hymyilyttää. Suomessa poliittinen johtaja voi tehdä mitä haluaa, kunhan vain on luotettava.

Mutta vaikka kokoomuksella menee lujaa ja se kaunistelee galluppien kärjessä sekä puolueen riveistä lähteneen presidentin ja kokoomuksen puoluetoimistossa uraa tehneen viehättävän ja taiteellisen vaimonsa ihailu yltää naapurimaiden kuninkaallisten vastaavalle tasolle, jokin mättää puolueen sisällä ja pahasti, siitä kertovat kokoomuksesta aina silloin tällöin julkisuuteen tihkuvat sisäpiirin ilkeät juorut päättömästä sekoilusta ja ristipistoista kulisseissa. Mikä kokoomuksessa on vikana nyt kun se on päässyt taas paalupaikalle palauttaakseen 1980-luvun vahvan uskon itseensä ja tekemisiinsä kykypuolueena? Vastausta pitää hakea niinkin kaukaa kuin vuodesta 1993, jolloin kokoomuksen oma sivistysliitto, Kansallinen sivistysliitto julkaisi poleemisen pamfletin Kokoomus? (Kansallinen sivistysliitto 1993). Kirjassa joukko näkyviä kokoomuksen älyllisiä ja aatteellisia kärkinimiä pohtii kokoomuksessa harvoin pohdittuja kysymyksiä omien tavoitteidensa päämääristä.

Kirjan toimittaneet Pete Pakarinen ja Kirsi Varila tunnustavat kirjan esipuheessa kokoomuksen aatteellisten pohdintojen jääneen käytännön jalkoihin: "Satunnaiset pohdintatuokiot ovat liittyneet hallitusasemiin, vaaleihin ja käytännön päivänpolitiikkaan. Tulevaisuuden hahmottaminen on saanut väistyä lamakriisin alta." Kirjassa etsitään vastausta mikä meni pieleen kokoomuksen yleispuolueajatuksessa ja kansallisen rintaman rakentamisessa, minkä aloitti legendaarinen Juha Rihtniemi heti sodan jälkeen tullessaan vuonna 1948 Kokoomuksen nuorisoliiton palvelukseen ajanjaksoksi, jota kokoomuslaiset mielellään kutsuvat "kokoomusnuorten suuruuden ajaksi".

Rihtniemen isä oli aktivisteja ja kummisetä suojeluskuntien ylipäällikkö, kenraaliluutnantti Lauri Malmberg, joka oli antanut Rihtniemelle lahjaksi Puolan marsalkka Josef Pilsudskille kuuluneen koristeellisen miekan. Rihtniemi kuului taustaltaan suomalaiseen harvalukuiseen mutta vaikutusvaltaiseen oikeistoeliittiin ja oli innolla mukana luomassa uutta kansallista rintamaa vastavoimaksi kommunistien muodostamalle kansanrintamalle siinä kuitenkaan onnistumatta. Kokoomus yritti Rihtniemen johdolla uudelleen neljä vuotta myöhemmin yhtä laihoin tuloksin, jolloin kansanrintaman johtavasta puolueesta vasemmalla, SKDL:sta tuli vaaleissa eduskunnan suurin puolue.

Rihtniemi oli puolueessaan niitä harvoja, jotka näkivät nenäänsä pidemmälle pelätessään uuden poliittisen tilanteen pakottavan kokoomuksen pois vallan sisärenkaasta pitkiksi aikaa kuten sitten myöhemmin kävikin. Rihtniemi kuului silti puolueen uudistajiin. Vuonna 1958 oli kulunut kymmenen vuotta Rihtniemen kansallisen rintamapolitiikan aloittamisesta. Kymmenen vuonna oli kulunut myös Vaaran vuosiksi kutsutusta tapahtumaketjusta, jolloin kommunistit pelattiin paitsioon hetkeksi ja Neuvostoliiton itäisissä vasallisvaltioissaan aloittama "kansarintamapolitiikka", joka on lähtöisin Ranskasta sotia edeltäneeltä ajalta, johdatti Tsekkoslovakian tavoin sen hurmaan joutuneet maat kuolonsyleilyyn rautaesiripun taakse. SKDL ei päässyt hallitukseen.

Kokoomuslainen ja ikääntynyt presidentti, J.K. Paasikivi oli pelattu vuoden 1956 dramaattisissa presidentinvaaleissa syrjään Kekkosen kuningastien tieltä. Kesti yli neljäkymmentä vuotta, kun seuraavan kerran kokoomuslainen valittiin Suomen presidentiksi. Vuonna 1958 kaksi vuotta Kekkoslandian alkuaikoina, maahan muodostettiin epäonnistumaan aiottu kokoomuksen, sdp:n, maalaisliiton, kansanpuolueesta ja rkp:sta koostuva Fagerholmin III- hallitus, jota kutsuttiin Yöpakkashallitukseksi. Hallitus, jossa kokoomuksella oli vain kolme omaa ministeriä, puolustusministeri Toivo Wiherheimo, valtiovarainministeri Päiviö Hetemäki sekä huonoa poliittista silmää osoittanut IKL:n johtohahmon, Vihtori Kosolan, Niilo-pojan valitseminen II maatalousministeriksi, kaatui tammikuussa tunnetuin ikävin seurauksin.

Seurauksena oli maalaisliiton aseman vahvistuminen sekä porvarillisen leirin johtavana puolueena että sekä presidenttipuolueena ja puolueena, johon Neuvostoliitto luotti ja jota ilman Suomea ei voinut hallita. Kokoomuksen vanhoillinen siipi ripitti kevään 1959 puoluevaltuuston kokouksessa puheenjohtajansa Jussi Saukkosen johdolla kunnolla omavaltaiseksi ja liian radikaaliksi toteamaansa Rihtniemeä omapäisyydestä. Puoluevaltuusto oli yhtä mieltä Rihtniemen kanssa siitä Rihtniemen tapaan epätoivoisesti ja liian näkyvästi sekä vasemmistoa että muita porvaripuolueita ärsyttäen. Puolue yritti joka vaalien alla tarjota omalta kannaltaan epäedullisia vaaliliittoja muille porvaripuolueille siinä onnistumatta.

Silloin Rihtniemen päässä välähti. Hän alkoi kehitellä ideaa käytännön tasolle kokoomuksesta koko kansan yleispuolueena, jota voisivat äänestää kaikki äänioikeutetut eri sosiaaliryhmistä. Ohjelmajulistuksessaan vuoden 1969 puoluekokouksessa Rihtniemi julisti raikuvien kättentaputusten kera kokoomuksen tehtävänä olevan luoda sellainen vaihtoehto ja sellainen suomalainen yhteiskunta, jossa katkeruuden edellytykset olisi poistettu ja jossa jokainen suomalainen tuntisi haluavansa elää sellaisessa suomalaisessa elämänmuodossa, jossa vallitsisi yksilön vapaus, itsenäisyys ja mielipiteenvapaus.

Rihtniemi ei ollut keksinyt ideaa yksin. Rihtniemen tempauksessa oli kysymys hallitusvastuusta ja kokoomuksen kuningastien valmistelusta takaisin valtaan. Suhteet Kekkoseen ja sitä kautta myös varovaisesti Neuvostoliittoon normalisoituivat eikä ajatus hallituksessa olosta yhdessä kommunistein kanssakaan ollut enää niin vieras puolueelle, jos asioista vain käytännön päästäisiin sopuun. On silti hyvä muistaa, että kokoomus oli luopumassa vain vanhoillisesta imagostaan, ei kommunisminvastaisuudestaan.

Rihtniemen linja oli samalla sekä pragmaattinen että ideologinen. Paasikivien sanoin tosiasioiden tunnustamisella kokoomus ripittäytyi julkisesti jäykän konservatiivisesta imagostaan Ruotsin Högerpartien tapaan. Ruotsin kokoomus Högerpartie muutti vuonna 1969 nimensä maltilliseksi kokoomukseksi Moderata samlingspartiet. Ajan myötä Ruotsin tapaan Suomen kokoomus on modernisoitunut ja puolueen ideologia on liberalisoitunut, muodostuen yleispuolueena porvarilliseksi liikkeeksi, joka edustaa yrittäjien ja hyvin koulutetun väestön lisäksi myös palkansaajia.

Mutta se ei ole riittänyt. Puolueen pitää pysyä uskottavana yleispuolueena eikä liukua eri laidoille pelaamaan, että kansanrintama tarvitsee vastavoimakseen voimakkaan kansallisen rintaman. Miten kokoomus on tässä onnistunut ja tule onnistumaan retoriikan keinoin? Siitä kerrotaan tässä KOKOOMUSESSEITÄ (Kulttuuriklubi 2022) -kirjassa, jota aloin tänään kirjoittaa ja mikä julkaistaan syksyllä kirjakauppa Rosebud-Sivullisessa Helsingin Kaisaniemessä.

Kun pari vuotta sitten aloin suunnitella tämän kirjan kirjoittamista ja etsin tutkimuksia ja lähdeaineistoja, hämmästyin mihin vähän tätä temppu "tehdä makkara mieleisekseen" on tutkittu. Kokoomuksen taktiikka on sumuttaa äänestäjää mahdollisimman paljon ja esittää omat valheensa käärittynä kultapaperiin, ettei niistä paljastu se, että kokoomuslainen vapauden politiikka tarkoittaa vain rikkaita. Tämä kirja kertoo, miten temppu tehtiin.

Teos avaa suomalaisen konservatiivisuuden historiaa amerikkalaisen journalistin ja historioitsijan Rick Perlsteinin arvostettujen teosten kuten Nixonland: The Rise of a President and the Fracturing of America (2008) ja Reaganland: America's Right Turn 1976-1980 (2020) hengessä. Teoksen esseet avaavat sitä, miten konservatiivisuuden viehätysvoima on säilynyt. Teos osoittaa, että konservatiivisuuden ideologia on globaali, vaikka se pinnallisesti näyttäytyy "paikallisena". Globaalilla tasolla konservatiivisuus kytkeytyy LGBTQIA-oikeuksien, feminismin ja tasa-arvon vastustamiseen, ja tuo nämä osaksi paikallisia poliittisia teemoja.

Teos tarkastelee, millä tavoin Kokoomukseen on kotiutunut amerikkalaisten republikaanien poliittinen retoriikka erityisesti arvo- ja -talouspolitiikkaa koskevan puheen kohdalla. Teos pureutuu huolellisesti tässä yhteydessä johtavien kokoomuspoliitikkojen puheisiin vuosien ajalta, esimerkiksi Jyrki Kataisen arvonlisäveroa koskeviin linjanvetoihin. Tässä teos osoittaa, että yhdysvaltalainen poliittinen retoriikka ei ole kotiutunut Kokoomuksen poliittiseen puheeseen alunperin suoraan, vaan epäsuoraan, jossa pienituloisia syyllistävä retoriikka on muuttunut pikkuhiljaa yhä avoimemmaksi ja hyväksytymmäksi Kokoomuksen sisällä ja poliittisissa avauksissa.

Teos pohtii myös tässä näkyvää merkittävää ristiriitaa: samaan aikaan Kokoomus politikoi ulospäin myös pehmeillä arvoilla, monien merkittävien kokoomuspoliitikkojen kuten Alexander Stubbin ja Sirpa Pietikäisen kannattaessa esimerkiksi LGBTQIA-oikeuksia ja vastustaessa ilmastonmuutosta. Nämä ovat olleet perinteinen Vihreiden ja Vasemmistoliiton ja nyt myös SDP:n poliittisia teemoja. Myös monet merkittävät Kokoomusnuorten vaikuttajat, kuten Helsingin Kokoomusnuorten puheenjohtaja Samuel Tammekann ovat ottaneet kantaa näiden teemojen puolesta voimakkaasti.

Tässä teos ottaa kantaa, pohtii ja analysoi nimenomaisesti Kokoomuksen arvoja: miten Kokoomus tasapainottelee arvoliberaalien ja arvokonservatiivisten jännitteiden välillä, erityisesti Helsingin paikallispolitiikassa? Teos kytkeytyy tässä myös historiaan, osoittaen että tämä jännite on ollut läsnä Kokoomuksessa aina, ja erityisesti kahdessa suhteessa: erityisesti suhtautumisessa Lapuan liikkeeseen 1930-luvulla ja suhtautumisessa idänpolitiikkaan kylmän sodan vuosina. Erityisen voimakas se on myös nyt kun Kokoomuksessa pohditaan suhtautumista heistä likealla olevaan äärioikeistoon, Suomessa perussuomalaisiin, ja tämä sama jännite on olemassa kaikissa Kokoomuksen eurooppalaisissa sisarpuolueissa.

Teos suorittaa myös makrotason analyysiä valtakunnan politiikassa eduskunta- ja presidentinvaalien tasolla: miten entinen kypäräpappipuolue päätyi brändäämään itsensä työväenpuolueeksi Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjaan vuonna 2006 päätyen täten puolestaan kisaamaan sosiaalidemokraattien äänestäjien äänistä? Teos sivuaa tässä yhteydessä myös poliittisen mediatutkimuksen muutamia kysymyksiä; miksi monet merkittävät eurooppalaiset poliittiset puolueet päätyivät rakentamaan itselleen vaaleja varten aivan toisenlaista imagoa poliittisia kampanjoita varten, kuin mitä olivat aikaisemmin käyttäneet?

Kokoomuksen kohdalla kysymys on erityisen kiinnostava; vaikka vastaavaa kosmeettista imagon kiillotusta ovat yrittäneet ja tehneet monet sen eurooppalaiset sisarpuolueet, niin yhtä voimakasta kontrastia ei mikään konservatiivipuolue ole hakenut. Teos ottaa näin kantaa myös poliittisen imagon rakentamiseen, kysyen, mitä asiasisältöä löytyy tuon imagon takaa. Teos analysoi tämän kysymyksen kohdalla myös Tuomo Yli-Huttulan teoksia kirjallisuusanalyysin keinoin.

Teos toimii tämän kysymyksen yhteydessä myös peilinä suhteessa Eurooppaan ja maailmaan: miksi Kokoomuksen projekti tässä yhteydessä epäonnistui vastaavalla tavalla, kuin sen eurooppalaisilla ja pohjoismaisilla sisarpuolueilla? Miksi eurooppalaiset konservatiivipuolueet eivät onnistu viehättämään työväenluokkaisia äänestäjiä vastaavalla tavalla kuin republikaanipuolue Yhdysvaltojen Rustbelt-alueella?

Entä mitkä ovat Kokoomuksen vahvuudet tässä suhteessa, ja miksei se ole kärsinyt vastaavaa kohtaloa kuin Ranskan sirpaloitunut porvaripuolueiden kenttä, josta puuttuu yksiselitteinen vahva porvaripuolue, jolla on taustallaan pitkä historia? Historia on tässä yhteydessä eräs teoksen avainsanoista, sillä teos asettaa Kokoomuksen poliittisen historian kaikkien esseiden taustalla aloittaen aina Laurin Ingmanin historiallisesta puheesta vuonna 1925.

Syväanalyysiä Helsingin Kokoomuksen tilanteesta - ja miten se heijastuu maakuntiin. Teoksessa syvennytään tarkemmin myös Helsingin Kokoomuksen sisäisiin kulissien takaisiin linjanvetoa koskeviin kamppailuihin. Tässä yhteydessä teos esittelee Helsingin Kokoomuksen keskeisiä avainpelaajia viime vuosilta: keitä pohjimmiltaan ovat Kirsi Piha, Jan Vapaavuori, Wille Rydman, Jan Vapaavuori, Elina Lepomäki ja Harry Bogomoloff?

Teos avaa näin Helsingin Kokoomuksen historiaa; miten Bogomoloff siirrettiin syrjään poliittisesti vaikutusvaltaisilta johtopaikoilta, ja miten Helsingin Kokoomuksen laitaoikeisto päätyi flirttailemaan perussuomalaisten kanssa? Entä miten Kokoomuksen arvoliberaalin ja arvokonservatiivisen siiven välinen kamppailu Helsingissä heijastuu maakuntiin? Teos käyttää Helsinkiä syväluotaavana esimerkkinä osoittaen, että Helsingin Kokoomuksen sisäiset kamppailut heijastuvat myös muualle maahan pienellä viiveellä. Helsingissä Kokoomuksessa näkyy kaikkein selkeimmin kamppailu Kokoomuksen arvoista; kamppailua käydään äänten vuodosta perussuomalaisiin ja Vihreisiin, ja teos avaa sitä, ketkä ovat näiden kahden poliittisen siiven keskeisimmät pelaajat.

Teos pureutuu tässä yhteydessä myös kaikkein ajankohtaisimpiin kysymyksiin: mitä todella oli kevään 2021 pormestariehdokkuutta koskevan väännön taustalla, ja miten arvokonservatiivien ja arvoliberaalien välinen kamppailu kärjistyi tavalla, joka johti Kirsi Pihan luopumiseen ehdokkuudesta? Tässä teos harjoittaa tutkivaa journalismia. Teoksen kustantaa helsinkiläinen kustantamo Kulttuuriklubi vuonna 2022. Teoksessa julkaistavat esseet julkaistaan filosofisessa kulttuuri- ja nettiaikakausilehdessä www.digivallila.comissa, jossa olen kokoomusta käsitellyt aiemmin jo kahdessa kirjoituksessani: https://www.digivallila.com/l/porvariston-hillitty-charmi-rakoilee/ sekä: https://www.digivallila.com/l/mita-kokoomus-ei-ole-ja-mita-sen-halutaan-olla/