Siloteltu kokoomus kokoomuslaisen Tuomo Yli-Huttulan silmin ja kaapissa olevat kokoomuksen LGBTQ-poliitikot

Teksti Harald Olausen

Euroopan oikeistolaisessa liikkeessä Suomen kokoomusta on usein arvosteltu liiasta sosialidemokraattisuudesta. Vaikka näin olisikin yhteiskuntamme luokkaluonne ja porvarihegemonia ei ole hävinnyt mihinkään, se on vain piilottautunut demokratian valepuvun, ongelmien vähättelyn ja torjunnan taakse. Kyse on siitä - niin kuin kautta historian on ollut - se, jolla on eniten valtaa ja voimaa, on oikeassa. Esimerkiksi kokoomuksen ajama Helsingin tekemä Lounais-Sipoon maiden pakkolunastus oli yksi lukemattomista esimerkeistä vahvemman poliittisesta vallasta, jonka oikeus siunasi. Kokoomus on osa hallintoa, eliitin projekteja ja luonteeltaan siksi kuin näkymättömissä rantavedessä vaaniva krokotiili tiukasti valvotussa ja hierarkkisessa järjestelmässä, missä se on aina vahvemman etuja puolustava jähmettynyt voima, vaikka se muuta itsestään muille väittäisi, kuten Yli-Huttulan kirjasta saamme lukea.

Tällaisia keskustelunavauksia emme tietenkään kuule Elina Lepomäeltä tai Juhana Vartiaiselta emmekä ylipäätään kokoomuslaisen mediailmaston valtaa pitämässä Suomessa. Miksi? Siksi että ne paljastaisivat kenen puolella ja keiden laskuun he puhuvat ja toimivat. Toiseksi, näistä asioista käydään keskustelua lähinnä tutkijoiden kesken. Kokoomuslaiset uskovat silti lujasti edelleenkin vapaisiin markkinoihin kuin luonnonlakiin ja esittävät, että markkinoiden toimintaan ei pitänyt puuttua, koska markkinoiden näkymätön käsi hoiti asiat parhain päin. Kapitalismia ei saanut kahlita liialla sääntelyllä. Rikkaiden piti antaa rikastua rauhassa, jotta he antaisivat parastaan. Se hyödyttäisi heidän mielestään koko yhteiskuntaa, sillä murut rikkaiden pöydistä tippuisivat muillekin. Kokoomuksessakin vilautettu uusliberalismi tavoittelee paluuta 1800-luvun klassiseen talousliberalismiin. Yksilön vapaudet, yksityinen omistusoikeus ja vapaat markkinat edustavat hyvää, kaikki 1900-luvun kollektivistiset ideat edustavat sen sijaan pahaa. Eriarvoisuus tekisi hyvää taloudelle ja meille kaikille, koska se antaisi pontta yritystoiminnalle ja vauhdittaisi taloudellista kasvua.

Totuus on kuitenkin tilastojen mukaan ihan toisenlainen. Uusliberalismin kaudella 30 viime vuoden aikana vaurauden hedelmät ovat menneet pääasiassa suuryrityksille ja rikkaalle sekä harvalukuiselle eliitille. Entä ideologia? Onko sitä? Mikseivät he puhu tästä julkisuudessa enemmän ja siitä, mistä nämä ajatukset tulevat ja mitä ne ovat aiheuttaneet maapallolle? Jos vertaa esimerkiksi SDP:n puheenjohtajien retoriikkaa ja aatteellisuutta puoluekokouksen linjapuheissa, huomaa eron niiden voimassa kokoomuksen vastaaviin. Kun puhutaan vapaudesta ja valinnanvapaudesta, se ei tarkoita, että vapautuisimme vastuusta toisiamme kohtaan ja antaisimme niille, joilla jo on, vapauden tehdä mitä haluavat niiden kustannuksella, joilla vapautta ei ole. Ja jos joku vielä tosissaan uskoo, että markkinavoimat on väistämättömiin lainalaisuuksiin perustuva taloudellinen mekanismi, minkä nimeen kokoomuslaiset, etunenässä porvareiden pelastavaksi enkeliksi kutsuttu Sauli Niinistökin vannovat, kannattaa katsoa uudelleen Oscar-palkittu tv-dokumentti Inside Job (USA 2010). Ohjelmassa näkyy ällistyttävällä tavalla se, miten suunniteltua ja häikäilemätöntä rikkaiden rahanteko tavallisten ihmisten kustannuksella voi olla maailmanlaajuisesti ja millaisia miljardivoittoja he markkinavoimien nimellä lähes rikollisesti tahkoavat.

Kokoomuslaisesta demarikaipuusta Yli-Huttula mainitsee Tuomo Yli-Huttula Presidentti ja porvarivalta - ristiriitoja ja yhteistoimintaa tasavallan sisäpiirissä (Otava 2018) -kirjassa sivulauseen tasolla, vaikka se on koko kirjan tärkein kohta ja eräänlainen vetoomus poliittiselta kartalta kadonneille aatteettomille oikeistodemareille tarttua taas aseisiin, sillä Yli-Huttulan mukaan kokoomuksessa muistellaan vieläkin kaiholla Paavo Lipposen sateenkaarihallituksen aikoja vuosina 1995-2003. Lipponen palautti tannerilaisen tavan toimia ja ymmärtää taloutta SDP:ssä ja se oli kokoomuksen mieleen. Varmasti oli. Silloinhan demarit olivat Lipposen johdolla rähmällään kokoomuksen päin, tehden liki kaiken kokoomuslaisten pyytämän ja aiheuttaen toimillaan puolueen nykyiset ongelmat mm. kannatuksen alhaisena matelemisena sekä duunarien joukkopakona persuihin. Kirja on napakkaa lähihistorian kuvaamista ja pitää otteessa varmasti Niinistön ystävän Kari Häkämiehenkin, joka ylivilkkaana kokoomuspolitiikan perintöprinssinä sai aikoinaan isänsä, silloisen karhulaisen kokoomuskansanedustaja Erkki Häkämiehen luona vierailleelta Ilta-Sanomien päätoimittaja Martti Huhtamäeltä kiitokset siitä, että malttoi pysyä puoli minuuttia hiljaa eikä keskeyttänyt asiattomilla hälinöillään miesten tärkeitä juttuja.

Myöhemmin Häkämies itse ministerinä ollessaan peesaa helposti ärtyvää ja itsevaltiaasti käyttäytyvää Niinistöä, kun Niinistö lopettaa heti alkuunsa liikenneministeri Tuula Linnainmaan puisevat jaarittelut. Häkämies ihmetteli kaikkien kuulleen, miten Niinistö oli jaksanut kuulla Linnainmaata niinkin pitkään. Kokoomuksen nousu alkoi 1987 vaaleista. Tuleva Holkerin hallituksen II valtiovarainministeri, lahtelainen Ulla Puolanne, kertoi puolueen puheenjohtaja Ilkka Suomiselle neuvotteluasemista, "ettei meidän suinkaan myyjänä ole syytä mennä ostajan luo kertomaan, että ostajan luo kertomaan, että ostaja voi saada tuotteen tällä hinnalla". Miten demareiden kanssa hallitusyhteistyö lopulta sujui esimerkiksi talouspoliittisissa kysymyksissä, selviää lukemalla jo mainitun entisen Kalevan päätoimittaja Risto Uimosen Iiro Viinanen: Henkilökuva (Minerva 2010) -kirjasta sekä jo siteeratun entisen Lipposen talouspoliittisen neuvonantaja, valtiotieteen tohtori Pentti Puoskarin Laman varjo ja sateenkari, (Edita 2002) -kirjasta. Puolivallattoman puolueen esipuheessa Yli-Huttula repäisee vitsin. Hän väittää: "Riippumattomana politiikan toimittajana seuranneensa tiiviisti suomalaista politiikkaa vuoden 1998 alusta lähtien."

Niinistössä on yksi piirre, joka tekee hänestä suuren kansansuosikin Juhani Peltosen Elmon tapaan. Hän osaa ja uskaltaa olla oma vaikea itsensä ja sallii sen muillekin toisin, kuin hänen edeltäjänään tunnettu kalliolainen porkkanatukkainen kassialma, joka nautti epäterveellisenä amisiltapalanaan lähigrillistä lihapiirakan kaikilla mausteilla kahden nakin kera ja vielä ylpeili sillä. Niinistön mutkattomuus näkyi siinä, että kun vihreiden Anni Sinnemäki näytti hänelle eduskunnassa keskisormea, Niinistö ei ryhtynyt tekopyhäksi jeesustelijaksi tuomiten vaan tyynen rauhallisesti totesi: "Jokaistahan välillä keskisormettaa jokin asia." Tästä kansa piti. Juuri näin pitää suhtautua kaikkeen ympärillä oleviin provosointiyrityksiin suurella sydämellä ja huumorilla. Alexander Stubb on yksi kirjan luonnollisista pääkonnista, joita Niinistö vihasi yli kaiken ehkä myös siksi, että Stubb oli hänelle uhka mutta myös siksi, että Stubb tuli puolueen perinteisten eliittikerrostumien ulkopuolelta nauttien tulevaisuudentekijänä valtavaa kansansuosiota nuorten kaupunkilaisten keskuudessa. Yli-Huttula vihjaa Stubbin olevan toista kuin hän puhuu antamalla näin kaksoismerkityksen lauseessa "Stubbin puheissa kuultaa vahva liberaali ajattelu, mutta häntä ei voi mitenkään karsinoida yhteen aatesuuntaan".

Oliko niin, että kohtalo ja kostonjumala Nemesis puuttuivat asiaan, kun Stubbia, joka avoimesti erässä Iltalehden haastattelussa tunnusti olleensa koulukiusaaja koulukiusaajien puolueena tunnetussa kokoomuksessa, odotti vuorostaan tunnettu koulukiusatun kohtalo, kun hän jäi nolosti kiinni valheesta eduskunnassa väittelyssä oppositiojohtaja Antti Rinteen kanssa? Stubbin ongelmaksi näytti koituvan myös se avoimuus, jota hän osoitti ennen vaaleja, ja joka oli Suomessa lajissaan harvinaista pääministeriksi pyrkivältä puoluejohtajalta. Varsinainen syy oli kokoomuksen todellisen johtajan, Niinistön kyllästyminen Stubbiin. Alexander Stubbille varattiin Jan Vapaavuoren toimesta entisen II valtiovarainministeri Arja Alhon kohtalo ja mahdollisuus kirjoittaa siitä jälkikäteen "haaleat muistelmat. Politiikan raadollisesta luonteesta puhua julkisesti toista ja tehdä muuta myös kokoomuksen osalta Yli-Huttula kertoo osuvasti Niinistön presidenttikampanjan aikaisesta "työväen presidentti"- sloganista, jonka idea lainattiin Ruotisista, olihan Reinfeldtin "nya moderaterna"-veljespuolue julistautunut "uudeksi työväenpuolueeksi" jo vuonna 2005. Ruotsissa kampanja oli mennyt kansaan kirjaimellisesti kuin "väärä raha". Yli-Huttula on itsetyytyväisen ja halpoja temppuja ammatikseen harrastavan kokoomuslaisen perikuva.

Ei kovinkaan vakuuttava eikä rehellinen mutta ilmeisesti sen verran tyhmä, että kuvitellessaan olevansa ovela kirjoittaa auki juuri sen minkä me kaikki jo tiedämme; kokoomuslaiset ovat tutkitusti puolueista kaikkein ylimielisimpiä ja poliitikkoja. Se on paha asia, sillä juuri siksi syntyy lakeja, jotka suorastaan vaikeuttavat tavallisen ihmisen pärjäämistä byrokratiaviidakon kanssa. Se olisi paljon pahempia asia, jos suuri yleisö saisi tietää tästä. Kirjasta paistaa läpi linjan sama etova itsetyytyväisyys kansan kusettamiseen - kokoomuksen 1987 alkaneeseen nousukiitoon - näppärien mainostoimistojen ja Kirsi Pihan avulla. Se näkyy erityisesti kirjan lopussa olevasta Miltä kokoomus näyttää-luvusta. Yli-Huttula antaa kokoomuslaisen äänen todellisuuden muokkaamiselle ja ns. kaverijournalismiksi kutsutulle menneen ajan sekä tapahtumien ja ihmisten kuorruttamiseksi sokerilla, kuten läpi kirjan kestävä yhtä ällöttävä puoluesihteeri Taru Turusen nuoleskelu hänen ihmeitätekevästä midaskosketuksestaan asiaan kuin asiaan.

Yli-Huttulan mukaan Tujunen kykeni istuttamaan ajassa liikkuvat trendit ja ihmisiä lähellä olevat asiat kokoomuslaisen tarinaan, joka puhutteli äänestäjiä. Tujunen osasi hyödyntää puolueen ulkopuolisia osaajia mainostoimistomaailmasta, vaikka kyse ei ollut muusta kuin siitä, että vahvasti ukkoutunut konservatiivipuolue yritti Tujusella pestä kuvaansa pehmeämmäksi, osallistuvammaksi ja naisellisemmaksi samaan aikaan, kun Tujunen yhdessä toisen sanoja ammatikseen papattavan kokoomusturhakkeen, Kirsi Pihan kanssa alkoi toteuttaa surullisenkuuluisaa Sari sairaanhoitajakampanjaa 500 euron palkankorotuksineen kokoomuslaisen Tehyn puheenjohtajan tuella tunnetuin surullisenkuuluisin seurauksin.

Yli-Huttula kirjoittaa kokoomus-juttujaan, unohtaen tahallisesti aina sen tärkeämmän, piilossa syvällä vain tietyn ydinjoukon kesken olevan asian eli vallan todellisen ytimen. Juuri siksi hänen kirjoituksiinsa tulisi suhtautua kuin maksettuihin mainoksiin; niissä ei ole mitään uutta sellaista, joita emme tietäisi ja ne toimivat juuri sillä tavoin kuin kokoomuspuolue haluaakin niiden toimivan. Tästä hyvänä esimerkkinä Suomen Kuvalehti julkaisi Tuomo Yli-Huttulan Kanava-lehden numerossa 7/2021 julkaistun jutun, missä Yli-Huttula väittää kokoomuksen hakevan paikkaansa muuttuneella puoluekentällä ja vilkuilee eri suuntiin. Yli-Huttula on oikeassa monessa asiassa, mutta myös väärässä yhtä monessa, kuten esimerkiksi väitteessään ja tuntuu olevan sokea näkemään kokoomuksen sisällä vaikuttavaa mätää ja pahaa, jonka toimesta kokoomus on muuttunut pikkuhiljaa 1970-luvun konsensushenkisestä ja arvoliberaalista puolueesta takaisin jyrkän oikeistolaiseksi ja syrjiväksi konservatiivipuolueeksi.

Poskettomin on Yli-Huttulan valhe siitä, että "puolue haki muka uutta kannattajakuntaa tulevaisuuteen kurkottavalla aateretoriikalla" - todellisuudessa kyseessä oli tarkasti puolueen ydinryhmässä mainostoimistojen ja galluppien tuella laskettu oikeistolaisen retoriikan uudelleenpaluun ensimmäinen koepallo yleisöön ja siitä saadusta myönteisestä vastaanotosta ja persuylivoiman katkaisusta innostuneena uudenlaisen, äärioikeistoa kosivan retoriikan lähtökäsky. Tai, kun Yli-Huttula väittää Orpon tehneen kulisseissa Rinteelle tarjouksen, joka ei olisi paljoa eronnut siitä, mihin Sdp ja keskusta lopulta päätyivät uutta hallitusta muodostettaessa. Se, mitä hän ei sano, että kokoomus oli päättänyt jo jäädä hallituksen ulkopuolelle persuvaaran takia ja että Orpon ehdotus oli vain hämäystä, jota käytettiin juuri tällä tavalla medioissa Yli-Huttulan tapaan yrittäen peittää operaation todellisia jälkiä äänestäjien silmissä haittaamassa seuraavia vaaleja, joihin Orpo todellisuudessa keskittyi, sillä toiste hän ei aio lähteä paalupaikalta häviämään kisaa pääministerin paikasta.

Sen sijaan, että hän sanoisi tämän suoraan ja pelästyttäisi puolueensa liberaalit äänestäjät, kuten sairaanhoitajat ja opettajat, hän verhoaa "epäilynsä" epämääräisen kilteiksi ilmaisuiksi puolueensa "hakien paikkaansa ja vilkuilevansa eri suuntiin". Tämä näkyy hänen mielestään siinä, että puolueen rivit ovat hajallaan EU-, maahanmuutto- ja ympäristöpolitiikassa. Yli-Huttulan analyysi puolueensa harhailuista ja karkutiestä on yhtä valheellista suojausta kuin hänen kokoomuksen "sisäpiiristä" juoruavat, Aaro Hongan henkeen tehtailemansa, kirjat Tuomo Yli-Huttula Presidentti ja porvarivalta - ristiriitoja ja yhteistoimintaa tasavallan sisäpiirissä ja sen edeltäjä Puolivallaton puolue (Otava 200&). Yli-Huttula osuu asian ytimeen vain kerran väittäessään aatteellisen sydämensä keskustaoikeistosta enemmän oikealle siirtyneen kokoomuksen tähtäävään seuraavissa eduskuntavaaleissa pääministeripuolueeksi: "Kesän 2021 kuntavaaleissa se säilytti suurimman puolueen aseman 21,4 prosentin kannatuksella. Kakkoseksi jäänyt nykyinen pääministeripuolue Sdp joutui tyytymään 17,7 prosentin kannatukseen. Alkusyksyn gallupit ovat vielä vahvistaneet kokoomuslaisten itseluottamusta."

Tammikuun aluevaalin jälkeen asetelma ei ole käytännössä muuttunut mihinkään. Yli-Huttula on oikeassa myös kokoomuksen taktiikan ja retoriikan suhteen; se on perinteistä kovan kypäräpappipuolueen köyhät kyykkyyn ja köyhäinhoitopolitiikka korostavaa tavallisia ihmisiä nöyryyttävää ja erityisesti köyhiä alistavaa retoriikka niittämällä kannatusta leimaamalla Sanna Marinin johtaman sdp-vas-vihr-kepu-rkp-hallitus vasemmistolaiseksi, mitä se ei ole kahden keskustaoikeistolaisen puolueen, kepun ja rkp:n länsäololla ja vaikutuksella mm. metsä- ja aluepolitiikan painotuksiin selkeästi perinteisen oikeistolaisesti. Yli-Huttula väittää hallituksen sisäisten kahakoiden vahvistaneen kokoomusta, mikä on naurettava väite, sillä juuri kiistat ja niiden hyvä jälkihoito ovat avittaneet hallitusta ja erityisesti sen suosituimmaksi johtohahmoksi noussutta Sanna Marinia, joka nähdään riitojen jälkeen Niinistön vastavoimana osaavana poliitikkona, joka nuoresta iästään ja vähäisestä poliittisesta kokemuksestaan huolimatta, on pystynyt hoitamaan pääministerin tehtäviä mallikkaasti ja tuomaan takaisin sille kadotetulle kansanosalle äänen, jolle Lipposen ja hänen puolueeseen sisään työntämän epämääräisen maisterijengin johdolla aloitettu, kokoomuksen kanssa ja kokoomuksen johdolla, kokoomuksesta joskus oikealle vienyt poliittinen linjaus, jota vastaan SDP:ssä Antti Rinne ja Sanna marin hänen hengenheimolaisenaan silloisena nuorisopoliitikkona kävi vallankaappaukseen oikeistodemareiden sätkynukkena toiminutta silloista SDP:n puheenjohtajaa ja valtiovarainministeriä, kansankoulunopettaja Jutta Urpilaista vastaan.

Kenelle Tuomo Yli-Huttulan kirjat ja Suomen Kuvalehdessä ollut juttu on tehty? Pitäähän itseäänkin ja lähimpiä työkavereitaan kehua rivien välistä, sillä kirja vaikuttaa tehdyn kokoomuslaisille eduskunta- ja ministeriavustajille, joka on herrahissi kokoomuslaisessa maailmassa puolueen merkittäviin tehtäviin: "Työssä olivat myös vahvasti mukana eduskunta - ja ministeriryhmän viestintäosaajat." Se mistä Yli-Huttula ei tietenkään puhu on kokoomuksen oikea ydin, mikä löytyy Eteläranta 10 työnantajaliittojen päämajasta. Tai kokoomuksen taustalla vaikuttavasta oikeistolaisesta konservatismista, mikä oli pitkään koko puolueelle ja varsinkin sen yhdelle ideologiselle oppi-isälle, entiselle pääministerille ja arkkipiispalle, Lauri Ingmanille kunniakysymys. Aidon oikeistolaisen konservatismin Ingman näki Ranskan Suuressa Vallankumouksessa syntynyttä radikalismia vastaan syntyneenä liikkeenä, jonka suunta oli päinvastainen kuin ihmisestä vapaana yksilönä valistuksesta toivonkipinän imeneessä poliittisessa radikalismissa, eli vallitsevien olojen ja harvojen etuoikeuksien säilyttäminen ja suuren väestön tasavertaisuuden ja taloudellisten tasa-arvopyrkimysten voimakas vastustaminen Ranskan Suurta Vallankumousta arvostelleen Edmund Burken hengessä. Eikö juuri tuosta ole edelleenkin kysymys kokoomuksen osalta? Nyt on vain namu kääritty eri paperiin yleisön hämäämiseksi.

Miksei Yli-Huttula puhu tästä mitään? Siinä kysymys, mikä paljastaa myös toisen syyn miksi kirja on tehty. Se ei vastaa mihinkään erityisesti vaan pitää kiusalliset kysymykset poissa mielestä. Kirja on siis silkkaa propagandaa ja sanoille sekä niiden eri merkityksillä kikkailua ja näyttää samalla, mistä edustuksellisen demokratian rappiossa on kysymys: suuresta rahasta ja kuka sillä saa ostettua mainostoimistojen avulla itselleen parhaimman imagon, jonka turvin huiputtaa äänestäjiä uskomaan tekevänsä hyvää, vaikka aikoo tehdä huiputetuille vain pahaa heidän oman etunsa vastaisella politiikalla vieden heiltä mahdollisuuksia tasavertaiseen elämään. Yli-Huttula ei myöskään aseta kokoomuspolitiikkaa vertailun vuoksi maailmanlaajuiseen kontekstiin Puhuuko Yli-Huttula näistä asioista tai niiden ympärillä olleista oikeista ongelmista mitään? Ei tietenkään, silloinhan hän paljastaisi korttinsa. Kirja on siis yhtä tyhjän kanssa, ellei sitten halua lukea päiväkirjamaista juoruilua päivän politiikan kulissien takaa; se on lajissaan tylsää totuuden vääristelyä ja pahimmillaan sitä poliittiseksi journalismiksi kutsuttua "makkaran mieleiseksi tekemistä", jota hän on ammatikseen kohta tehnyt 40-vuotta, ellei hän tosissaan itse usko siihen mitä kokee ja mistä kirjoittaa. Olisi vaikea uskoa Wille Rydmanin, Jan Vapaavuoren tai Susanna Kosken puhuvan kristillisestä lähimmäisenrakkaudesta, saati sitten itse tekevän jotain pyyteetöntä hyvää auttaakseen osattomia ja köyhiä. Kylmä pää ja luonne on huono yhdistelmä ihmisten kanssa toimittaessa. Ja numerot kuuluvat taustalle, ei pääosaan ihmiselämää arvottaessa.

Mitä tästä kaikesta Yli-Huttulan jutusta nyt sanoisi kohteliaasti? Päätelkää itse. Yli-Huttulan kirjoituksia voi pitää myös liberaali- ja puolueen kaapissa olevan LGBTQ-porukan viimeisinä hätähuutoina keskellä myrskyä uppoamassa olevasta laivasta. Yli-Huttulaa pidetään myös kokoomuksen tarkoin varjellun piilohomo- ja lesbojoukon tärkeänä tukijana ja suojelijana, sillä Yli-Huttulan tapaan heistä kukaan ei ole tullut kaapista ulos kahdesta syystä; he kuuluvat muutenkin kokoomuksen sisäisessä taistelussa vallasta sylkykupin asemaan joutuneeseen koko ajan kutistuvaan liberaalisiipeen, ja toiseksi, kaapista ulostulon jälkeen heillä ei olisi asiaa enää lähellekään valtaa, sillä puolueen oikeisto matkalla valtaan on ottanut viime vuosina kovat aseet käyttöön taistelussa liberaalisiipeä vastaan, kuten kävi taannoisessa likaiseksi yltyneessä Helsingin pormestarikisassa Stubbin kuin ilmoitusasiasan ilmoittanutta Kirsi Pihaa vastaan.

Tähän siipeen lasketaan kuuluvaksi huippupolitikoista entinen puolueen puheenjohtaja Alexander Stubb, vaikutusvaltainen meppi Sirpa Pietikäinen ja mm. Helsingissä kokoomuksen varavaltuutettuna oleva entinen kokoomuksen vanhusliiton toiminnanjohtaja Matti Niiranen, joka on muodollisesti naimisissa entisen poliitikon, Suvi Rihtniemen, kanssa ja joiden yhteinen "hyvä ystävä" erään Facebook-postauksen jälkeen on "kaikkien piilohomojen -ja lesbojen hyvä ystävä" Jorma Uotinen. Kannattaa sitä ennen kuitenkin hieman tutkia hieman kokoomuslaista ajattelua ja retoriikkaa, miten puolue muutti itsensä hallituskiimassa 1970-luvulla kovasti sisäisesti kipinöiden vanhakantaisesta arvokonservatiivisesta kypäräpappi-puolueesta moderniksi tasa-arvosta puhuvaksi (huom: ei sitä tekeväksi) ja liberaalisia oikeuksia korostavaksi puolueeksi, siksi josta, ja joista, se haluaa persuvaaran takia tänään karistaa viimeisetkin rippeet niskastaan (Kirsi Piha, Alexander Stubb ja Sirpa Pietikäinen) vaalivoittoa tulevissa eduskuntavaaleissa häiritsemästä.

Tässä lista:

Juha Rihtniemi, Harri Holkeri, Jaakko Korjus, Allan Kankkunen, Seikko Eskola, Pentti Sillantaus, Juha Vikatmaa, Anna-Liisa Linkola, Ilkka Suominen ja Jouni Mykkänen: Oikea vaihtoehto (Tampereen kirjapaino 1970).

Nuori oikeisto (Kokoomuksen Nuorten liiton julkaisu no: 6, 1945).

Pentti Poukka Porvarin päiväkirja (Kirjayhtymä 1969).

Kokoomus? (Kansallinen sivistysliitto 1993).

Jaakko Korjus: Näin jatkuu Rihtniemen linja (Uusi Suomi 1972).

Vesa Vares Kaksi askelta edellä - Kokoomuksen Nuorten liiton historia (WSOY 1999).

Pentti Puoskari Laman varjo ja sateenkari (Edita 2002).

Tuomo Yli-Huttula Presidentti ja porvarivalta - ristiriitoja ja yhteistoimintaa tasavallan sisäpiirissä (Otava 2018).

Alexander Stubb ja Karo Hämäläinen Alex (Otava 2017).

Ylen Britannian-kirjeenvaihtaja Pasi Myöhäsen juttu Ylen Areenassa 31.1.2022 otsikolla Brexit on Britannian taloudelle suurempi päänvaiva kuin koronaepidemia.

Vesa Vares Korpivaellukselta vallan kahvaan - kansallisen kokoomuksen historia 1966-1987 (Docendo 2017).

Tuomo Yli-Huttula Puolivallaton puolue (Otava 2006).

Tuomo Yli-Huttulan juttu Kokoomuksesta Kanava-lehden numerossa 7/2021.

Professori Timo Airaksisen kirjoitus 8.3.2021 bohemistis-radikalistisessa verkkojulkaisu digivallila.comissa otsikolla Iloiset alistujat - ymmärtäminen ja tietämisen taito https://www.digivallila.com/l/iloiset-alistujat-luetun-ymmartaminen-ja-tietamisen-taito/

Jouko Marttila Hillitty markkinatalous - Kokoomuksen ja SDP:n talouspoliittinen lähentyminen ja hallitusyhteistyö 1980-luvulla (Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan väitöskirja 2016).

Petri Nurmivuori Nuori konservatiivi - Tuure Junnilan elämä ja poliittinen toiminta vuoteen 1956 (UNIpres 2006).

Elokuvaesseeni Filmihullun numerossa 5/2021 otsikolla Wajdan Marmorimies ja poliittiset patsaat.

David Robson Älykkyysloukku - miksi teemme tyhmiä virheitä ja miten tehdä parempia päätöksiä (Tuuma 2020).

Myös bohemistis-radikalistisessa verkkojulkaisu www.digivallila.comissa, jossa olen kokoomusta käsitellyt aiemmin jo kahdessa kirjoituksessani:

-https://www.digivallila.com/l/porvariston-hillitty-charmi-rakoilee/

-https://www.digivallila.com/l/mita-kokoomus-ei-ole-ja-mita-sen-halutaan-olla/