Komisario Bärlachtin visainen ongelma

Teksti Harald Olausen

"Rikoksen ensimmäinen todistaja on kyläpoliisi. Aluksi hän ajattelee, että rattiin nojaava mies on humalassa. Mutta tämä onkin murhattu. Papereista selviää, että mies on poliisiupseeri Bernistä- Kukaan ei tiedä, missä tehtävässä hän on syrjäisillä vuoristoseuduilla liikkunut. Murhatutkimuksia johtaa poliisikomisario Bärlach, joka ottaa apulaisekseen erään nuoren komisarion. Toisesta tulee tuomari, toisesta pyöveli, eikä kumpikaan valitse osaansa vapaaehtoisesti."

- Friedrich Dürrenmatt Tuomari ja hänen pyövelinsä (SAPO-sarja WSOY 2003).

Tuolloin oli marraskuun kolmannen päivän aamu ja kylmä ilma, kun Alphons Clenin, Twannin kylän poliisikonstaapeli, löysi vuonna 1948 Twannbachin rotkon metsästä sinisen Mercedeksen, minkä sisällä ruumis oli. Miestä oli ammuttu läpi ohimoiden. 

"Autossa ei ollut paljoakaan verta, eikä tummanharmaa päällystakki, joka vainajalla oli yllä, näyttänyt lainkaan tahriintuneelta. Takin taskussa pilkisti keltaisen lompakon reuna. Clenin veti lompakon esiin ja saattoi helposti todeta, että vainaja oli Bernin kaupungin poliisiluutnantti Ulrich Schmied."

Clenin oli hämillään eikä oikein tiennyt mitä tehdä. Hän oli maalaispoliisi, jonka kohdalle ei vielä koskaan ollut osunut näin veristä tapausta. Hän työnsi ruumiin toiselle etuistuimelle, asetti sen huolellisesti pystyasentoon, kiinnitti elottoman hahmon nahkahihnalla, jonka oli löytänyt autosta, ja istahti itse ohjauspyörän taakse ja vei auton ruumiineen paikalliselle poliisilaitokselle, jossa se luovutettiin asiaa tutkivalle komisario Bärlachille, jonka alainen, Schmied, tapettu poliisi oli ollut.

"Bärlach oli vielä syventyneenä kansioon, kun Tsachanz ilmoittautui hänelle kymmeneltä palattuaan jo myöhään edellisenä iltana lomaltaan kotiin. Bärlach säpsähti, sillä hän luuli ensin näkevänsä Schmied-vainajan. Tschanzilla oli samanlainen päällystalkki kuin Schmiedillä. Vain kasvot olivat toisennäköiset, hyväntahtoiset ja pyöreät."

Eletään Sveitsissä sodanjälkeistä ankeaa aikaa, eikä pitkän ja ansiokkaan uran kansainvälisessä poliisissa rikostutkijana tehneellä komisario Bärlachille ole enää paljon elinaikaa. Hän on käynyt sairaalassa ja saanut kuulla sairastavansa parantumatonta syöpää ja kuolevansa pian. Hän haluaa selvittää jutun mahdollisimman nopeasti. Vai haluaako? Ehkei sittenkään niin kuin muut jutut tarkoin harkiten, sillä hän on osasyyllinen tapahtumiin ja ostaa vain rauhaa tutkimuksilleen määräämällä tutkimukset salaisiksi.

Netissä kirjoitellaan dekkarin henkilöhahmojen jäävän juonen kustannuksella hyvin ohkaisiksi, mutta kuten eräässä kirjoitettiin oivallisesti "tunnelmassa on silti jotakin kesäyömäisen kiehtovaa." Minusta on vastenmielistä lukea aina näitä samalla tavalla aina samoista asioista kirjoittavien, eli näitä toisiltaan kopioivien kirjoituksia, jotka ovat enemmän tusinamielipiteitä, kuin syvällisesti itse kirjaan tai sen teemaan/teemoihin paneutuvia, ja sillä tavalla herKULLISESTI aina uusia ovia teokseen avaavia hyviä ja oivaltavia esittelyjä (en puhu siis kiritiikistä). Henkilöhahmojen valjuus on tässä tapauksessa tarkoituksellista ja osaavasti tehty.

Miksi kirjoittaja ei ole tekstiä "lukiessaan" oivaltanut sen olevan osa tämän kirjan tärkeän salaisuuden kukan puhkeamisen valmistelua? Hyvä selitys löytyy ongelmaan Ari Haasiolta kirjassaan Ulkomaisia dekkariklasikkoja 2 (BTJ 2004), joka on lajissaan parhain suomenkielinen dekkaristeja ytimekkäästi esittelevä kirja. Haasion mukaan Dürrenmattin teokset vaativat paneutumista. Ne eivät ole hänen mielestään mitään helppoa viihdettä vaan eettisesti kunnianhimoisia ja oivaltavia dekkareita, jotka kuuluvat lajin terävimpään kärkeen: "Vapaus ja nihilismi nousevat teemoiksi, joita kirjailija pohtii eri näkökulmista."

Dürrenmattin kuuluisimman näytelmän, Vanhan naisen vierailun murhanhimoisessa kostajattaressa, Claire Zachanassianissa, huipentuu koston suloisuus; KOSTO!, mikä on se tärkeä Dürrenmattin kirjojen vakioteema, mikä on kiinnostava jo itsessään. Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian emeritusprofessori, Timo Airaksinen, on tutkinut tarkemmin kostoa.

"Oletetaan, että ryhmän X jäsen x tapaa ryhmän Y jäsenen y. Koston logiikka vaatii, että Y kostaa X:lle. Tässä erotetaan erityinen ja yleistetty tapaus: kosto kohdistuu x:ään tai keneen tahansa X:n jäseneen, toisin sanoen X:ään. Uskoisin jälkimmäisen tapauksen olevan yleisempi, koska tässä nimenomaan ajatellaan, että x on ryhmänsä X jäsen. Tämä on orgaanista jäsenyyttä. Tällainen logiikka merkitsee sitä, että x:n teko häiritsee koko X:n elämää ja menestymisen mahdollisuutta" Airaksinen kirjoittaa.

"Silti X puolustaa x:n kunniaa teon luonteesta huolimatta, joka taas tarkoittaa, että X:n jäsenen kostokuolema kostetaan Y:lle. Kaikki seisovat x:n takana ja ikään kuin ottavat vastuun x:n teosta, kuten orgaaninen käsitys vaatii. Erotetaan kaksi tapausta: x:n teko on prima facie oikeutettu tai se ei sitä ole. Ehkä y yritti ryöstää x:n, jolloin x:n teko oli perusteltavissa ja siinä mielessä oikeutettu. Mutta ehkä x yritti ryöstää y:n ja siinä ohessa tuli tappaneeksi hänet."

Tässä tapauksessa x:n teko ei ole perusteltavissa Airaksisen mukaan: "Ehkä se oli vahinko, mutta x:n on silti otettava täysi vastuu tapahtuneesta. Mutta jos X ja Y pystyvät ajattelemaan näin, kosto on jo korvautumassa rangaistuksen ajatuksella." Jos x on viaton, y sai mitä ansaitsi, ja juttu loppuu siihen Airaksisen mielestä, sillä jos x:n teko oli perusteeton, Y voi vaatia rangaistusta tai ainakin verirahan maksamista. Näin ei synny kostonkierrettä.

"Koston ongelmallisuus tulee oivasti esiin, kun teko kohdistuu koko heimoon eikä teon perusteita tutkita. Teko määritellään tapoksi, oli sen syy mikä vain. Kyseessä on siis puhdas seurausajattelu: huomioon otetaan vain teon seuraukset ja tässä tapauksessa teon seurauksena on heimon jäsenen kuolema. Tämä kostettakoon tappamalla joku toisen heimon jäsenistä. Vaikka tekijä katoasi, kosto on silti mahdollinen – ja välttämätön."

Airaksinen antaa lopuksi hyvän esimerkin: "Jos x tappaa y:n, Y tappaa täsmälleen yhden X: jäsenen kostoksi. Tässä vaikuttaa tasapainoperiaate, joka saattaa olla ensimmäinen oikeudenmukaisuusajattelun ilmentymistä. Teko ja kosto ovat tasapainossa. Jos näin ei ole, eskalaation vaara on ilmeinen ja johtaa sotaan, jossa toinen heimo tuhotaan. Tätä opitaan varomaan, jolloin kostonkierrettä on rajoitettava sopivasti."