Aksel Edwin ja Wilhelm Fredrik Olausenin muistoksi talvisodan viime päiviltä!
Teksti Harald Olausen
Lähes kahdeksantoista vuotta sitten vuonna 2007, kun sain toimia Kansallisen veteraanien juhlan viestintäryhmän asiantuntijajäsenenä (ehkä liian mahtipontinen titteli toimittajalle) puhuttiin edessä olleen juhlan olevan viimeinen juhla, josta tehtiin valtakunnallinen ja joka televisioitiin, koska sanottiin veteraanien loppuvan. Eipä ollutkaan. Uusisänmaallisuus tarvitsee tällaisia juhlia. Jo silloin keskusteltiin uusien tarinoiden esittämisessä juhlissa. Tänään televisioitiin suorana teemalla Rauhan viesti Hämeenlinnasta, joka on ollut aina vahva isänmaallisuskonnollisen paatoksen tyyssijänä (Ikl, Parolan panssarirykmentti). Nyt juhlat kuulemma sitten järjestettiin viimeistä kertaa; nämä olivat hyväiset iänikuiselle maanpuolustukselliselle nostalgialle.
Nyt nähdyssä juhlassa yritystä uusien tarinoiden kertomiseen kyllä oli, paitsi Bostonin baletin tanssija Rasmus Ahlgrenin irrallisessa ja vaivaannuttavan omituisessa tanssisoolossa, kiitos nuorten esiintyjien. Mutta juhlien uudistumisesta on liian aikaista puhua, sillä kriittisen katsojan silmiin pisti taas se aina isänmaallisuuten liittyvä sinivalkoisen Suomen patsasteleva hurraaisänmaallisuus, joka saa täyttymyksensä lopullisesti siinä kyynelten meressä, mikä alkaa viimeistään tunteellisen Veteraanien iltahuudon ensitahdeista, muuten niin melko jäyhässä ja rinnukset täynnä kunniamerkkejä olevassa iäkkäässä yleisössä. Ehkä olisi ollut jo aika näidenkin vakavien juhlien todella uudistua ja kuulla uusia tarinoita Suomen sodista 1939-1945.
Tuntuu kuin jotain puuttuisi itsenäisen Suomen kuvasta. Ja se jokin on tietenkin norjalaiset Suomessa. Koskaan en ole kuullut puhuttavan niistä norjalaissuvuista, jotka olivat tulleet perustamaan Gutzeitia Kotkaan 1800-luvun lopulla ja olivat Suomen sodissa 1939-1945. Asia tuntuu olevan edelleenkin julkisuudelta piilossa, ja muille suomalaisille täysin vieras. Sotien aikaan norjalaisten keskuudessa oli salaperäinen Romea ja Julia-tarina. Wili oli Hansenin tytön kanssa salakihloissa ennen kuin Wili kaatui talvisodan lopulla. Hansenien äiti kuoli jo 90-luvulla, ja oli alkanut muistella nuoruuttaan. Eräänä päivänä hän oli vahingossa paljastanut salaisuutena pitämänsä salakihlauksen. Asian paljastuminen oli tietenkin suuri ja yllättävä uutinen
Wili oli isosetäni Wilhelm Fredrik Olausen,Gutzeitilla työmiehenä työskennellyt konemestari ja työnjohtaja Hans Olausenin poika, tavallinen sotamies jalkaväkirykmentistä. Wili katosi sotatantereella Metsäpirtissä talvisodan viimeisinä päivinä 26.02.1940 ja julistettiin myöhemmin kuolleeksi. Wilin tyhjä hauta on Kotkan sankarihaustamaalla. Samassa paikassa makaa hänen veljensä, työmies Aksel Edvin Olausen, työvelvollinen viestikoulukomppaniasta. Lämmittäjänä siviilissä työskennellyt Aksel Edvin kuoli haavoihinsa Luumäellä Taavetissa 7.3.1940. Kukaan ei muista heitä ja vain harvat ovat kuulleet heidän tarinansa. Niin se vain on. Yksikään viime sotia käsitellyt kirja tai artikkeli ei ole asiaa käsitellyt tai tuonut norjalaiset esiin historian hämärästä arjen keskelle.
Monet norjalaissuvut olivat sopeutuneet uuteen kotimaahansa ja työskentelivät tavallisissa ammateissa, usein joko puutavara-alalla tai merillä eri ammateissa. Myös Olausenit, jotka olivat muuttuneet norjankielisistä ruotsinkielisiksi jo toisesta sukupolvesta lähtien, kun Hans meni naimisiin pernajalaisen ja suomea osaamattoman Jenny Karlssonin kanssa (silti norjaa osattiin ja puhuttiin keskenään). Pernajassa asui silloin paljon kotkannorjalaisia sukuja, mm. Ahtisaaren sukuna tunnettuja Adolfseneja. Hans oli muuttanut Fredrikshaldenista, aiemmin Haldenina tunnetusta Ruotsin ja Norjan rajakaupungista, siitä samasta missä Ruotsin kuningas Kaarle XII ammuttiin, 9-vuotiaana isänsä Olausin ja Wilhem-veljensä kanssa Kotkaan rakentamaan Gutzeitia.
Perheen äiti oli valitettavasti kuollut vakavaan sairauteen jo Norjassa ja siksi Netta-sisko oli jäänyt Norjaan. Viilarina työskennellyt Olaus ja hänen apumiehenään toiminut Wilhelm-veli palasivat pettyneitä sekä Kotkaan että suomalaisiin muutaman vuoden jälkeen takaisin Norjaan ensimmäisten lähtijöiden joukossa. Norjassa tuli uusi sukunimilaki voimaan samoihin aikoihin, kun Suomessa, vasta 1920-luvulla. Vanhan perinteen mukaan Hansin piti ottaa perheen vanhimpana poikana isänsä etunimi sukunimekseen. Niin hänestä tuli Olausen – Olausin poika, vaikka hän oli mennyt jo aiemmin naimisiin sukunimellä Kristoffersen.
Olausenien kantaisä oli tarmokas Hans, joka työskenteli Norjan sahalla ja asui ns. Kirkkopytingksi kutsutussa norjalaistyöläisten asunnossa Gutzeitia vastapäätä. Hän tapasi nuorena tyttönä Kotkaan Pernajasta piikomaan tulleen, ja suomea osaamattoman nuoren tytön nimeltään Jenny Karlsson. 18-vuotta täytettyään he menivät naimisiin ja saivat 10 lasta, joista yksi kuoli vauvana. Myös Jenny oli tarmokas nainen ja usutti Hansin konemestarikouluun, ettei tarvitsisi olla raskaassa tehdastyössä Gutzeitilla sen jälkeen kun isä ja veli olivat palanneet Norjan Haldeniin. Hans pääsi kouluun ja hänen sosiaalinen asemansa alkoi pian kohentua.
Hans työskenteli sen jälkeen menestyksellä ensimmäisenä konemestarina merillä, ennen kuin siirtyi Gutzeitin Hietasen toimipisteeseen työnjohtajaksi. Hansin arvo nousi melkein herraluokkaan, ja he pääsivät Jennyn kanssa asumaan ns. Herrojen pytingiksi kutsuttuun yhtiön vuokrataloon vastapäätä ns. Kirkkopytinkiä ja itse Gutzeitia. Palkka oli hyvä ja edellisestä hyväpalkkaisesta työstä raittiilla, ja Jenny-vaimon tarkassa ohjauksessa raha-asioissa olleelle Hansilla oli jäänyt hyvin rahaa sukanvarteen. Yhdessä Hans ja Jenny päättivät ostaa tontteja Pyötisen Karhulassa Popinniemen ja Sunilan lähellä sijainneesta saaresta pienen pankkilaina avittamana. Se kannatti. Kotka eli voimakasta kasvun aikaa ja vuokra-asunnoista oli huutava pula.
Nuorelle parille kyse oli hyvistä ansaitsemisapajoista vailla mainittavaa riskiä. Saari oli kaksijakoinen ja muodostui Iso-Pyötisestä sekä Pikku-Pyötisestä. Siellä asuva yhteisö oli tiiviissä kanssakäymisessä keskenään, eikä porvarien ja työläisten välissä ollut liian suuria eroja, tai heidän keskinäisiä suhteitaan vielä silloin haitanneet poliittiset erimielisyydet, ja kaikkialla silloin avoimesti rehottanut sosiaalinen eriarvoisuus lieveilmiöineen kuten kerjäläisineen, kulkureineen ja kiertelevine roistoineen. Ostopäätäökseen vaikutti myös se, että paikka oli koko muun alueen tavoin kaunista saaristomaisemaa, ja vain lyhyen matkan päästä tehtaista, joihin tuli koko ajan lisää työläisiä, jotka tarvitsivat asuntoja ja suostuivat asumaan ahtaissakin olosuhteissa.
Hans ja Jenny ostivat saarista monia tontteja, joille alkoivat rakentaa taloja, joissa oli pieniä vuokra-asuntoja, ja joita vuokrattiin heti niiden valmistettua ulkopuolisille. Osa lapsista oli jo niin isoja, että he saivat huhkia rakennustyömalla äidin apuna, sillä isä-Hans oli merillä. Kotona ollessaan hän soitti viulua mm. ruotsinkielisen Vapaakirkon juhlissa. Hiekkaa soudettiin ilman lupaa Äijäniemen uimarannasta öisin heti kun valvojien silmä vältti. Vuokralaisia tuli heti ensimmäisenä päivänä ensimmäiseen taloon jo yli 20, joten Olausenin perheen rahahuolet olivat sen jälkeen ohitse, ja heitä pystyi sen ajan mittareilla kutsua varakkaiksi jopa niin, että Jennyä alettiin kutsua asemansa takia muuallakin kuin omassa kotipiirissään hienostuneesti "Rouvaksi", kun taas tavallisia työläisten vaimoja kutsuttiin vain "Muijiksi". Rouvat olivat hienoja ja pitivät arvonsa merkiksi päässään hattuja.
Muijat harrastivat vain yksinkertaisia huiveja. Lisäksi Jenny alkoi pitää talojen valmistutta niiden välissä sekä asukkaille että lähialueen työläisille "Olausenin kioskia" missä myytiin limonaatia, makeisia, pullaa, kahvia, pipareita, pikkusyötävää sekä kotona tehtyä jäätelöä, josta tuli sen ajan ja kulmien kestohitti kesäisin sekä tietenkin norskanleipää, jonka sukupolvesta toiseen kiertävän salaisen reseptin hän oli saanut myötäjäisinä Hansin isältä. Jenny yritti saada perheen poikalapset ajamaan tuurimoottoria saarten ja mantereen välillä, mutta siihen he eivät halunneet, sillä he kävivät vielä koulua ja käyttivät kaiken liikenevän vapaa-aikansa isä-Hansin tavoin soittamalla yhdessä kaikenlaista musiikkia pelkästään korvakuulemalta.
Olausenit osasivat hyvin suomea, vaikka kotikieli olikin ruotsi. Mutta tuon ajan henkeen, ruotsinkielinen Jenny "hoonosti soomea honottavana", ei osannut kovin riittävän suomea, jota puhuivat taas etupäässä äidinkielenään vuokralaiset sekä kioskilla asioivat "kanta-asiakkaat" eli lähialueen työläismuijat. Joka vuosi Jenny järjesti heille pienet juhlat nimipäiviensä kunniaksi. Jennyllä oli myös pieni kanala. Kerran eräissä juhlissa hän päätti rohkaistua puhumaan hieman enemmän suomea ja yritti kertoa yleisölleen miten paljon hänen kanansa olivat edellispäivänä munineet. "Kun minä olin kana….", hän pääsi puheensa alkuun, kun huivipäiset muijat purskahtivat nauramaan niin, ettei siitä ollut tulla loppua, vaikka harmistunut isä-Hans ajoi heidät pihalle nauramaan.
Seuraavana vuonna Jennyn nimipäivien aikaan odotettiin kiihkeästi sitä hetkeä kun "Rouva" pitäisi suomenkielisen puheensa, mitä hassutuksia olisi seuraavaksi luvassa, jonkun huutaessa: "Onko niillä sikaa? Kertooko se täynä vuonna olevansa sika?". Juhlapaikka oli niin täynnä väkeä, että tielläkin kiermurteli pitkä jono. Ei Jennyä turhaan kutsuttu "Rouvaksi". Jenny oli ovela eikä enää antanut itsensä enää nolattavan suomenkielisten silmissä suustaan päässeillä sammakoilla. Hän otti siitä lähtien tavakseen kutsua nimipäivilleen vain ruotsinkieliset sukulaisensa Pernajasta, ja Hansin ruotsinkielisen Vapaakirkon muusikot sekä laulajat.
Tämä siksi, että näin hän sai pitää juhlapuheen turvallisesti omalla äidinkielellään ruotsinkiellellä. Mutta pihalla huivipäiset muijat huusivat vielä vuosikausia aina poislähtiessään: "Kun minä olin kana…!" ja nauroivat naamat punaisina hytkyen sykkyrässä mahojaan pidellen hauskana vitsinä pitämälleen jutulle. Hans ja Jenny saivat vuokratuloilla ostettua itselleen kaupunkiasunnoksi Puistolan Tammiteiltä 2-huonetta pienellä keittiöllä. Se oli tyylikkäästi kalustettu ajan henkeen sopivaksi. Perheen pojat, jo mainitut Wilhelm ja Aksel sekä minun isoisäni, Helge-pappa, käyttivät sitä yöpymispaikkanaan, kun he kesäisin lähtivät perheen moottoriveneellä kaupunkiin, ja talvisin kelkoilla jääteitä pitkin takaisin Pöyttiseen Jenny-äidin liha- ja herkkupatojen ääreen.
Matka oli niin uuvuttava, etteivät he olisi jaksaneet palata pitkäksi venähtäneiden asiointireissujen jälkeen kotiin, oli ollut Jennyn perustelu Hansille miksi asunto piti hankkia. Wilhelm, joka harrasti purjehtimista omalla veneellään, jonka nimi oli komeasti kalskahtanut "Santa Maria" (ja merkki siitä, että Wili oli kova, ja ehkä jopa hieman parempi sekä rikas jätkä, ainakin työläisnaisten silmissä), oli Kotkassa tunnettu naistenmies, ja käytti joskus tekosyynä pitkää kotimatkaa Pyötiseen tai huonoja sääolosuhteita, ja yöpyi siksi "turvallisesti" tyttöystävineen asunnossa. Yksi heistä oli salakihlaustaan Wilin kanssa muistellut Hansenin mummo.