Kreikkalaisista osa II: Platonin dialogitaide

Teksti:

Harald Olausen

Käsittelen tässä kerran kuussa ilmestyvässä laajassa ja laajasti kreikkalaisuutta sekä historiallisesti että filosofisesti pohtivassa juttusarjassani kreikkalaisia käsitteenä, ihmisinä ja filosofeina sekä heidän länsimaiseen kulttuuriin tekemää vaikutusta ja älyllistä perintöä neljän kirjan kautta; Will Dunrantin "Kreikan kulttuuri - Kreetan esihistoriasta roomalaisvalloitukseen saakka" (WSOY 1951), Edwin Linkomihen "Homeros" (Otava 1948), Holger Thesleffin "Platonin arvoitus" (Gaudeamus 2011) sekä "Platonin kootut teokset I-VII (Otava 1999).

Kreikkalaisuuden ymmärtäminen on avain sekä oman itsemme että kulttuurimme ymmärtämiseen. Platonin filosofian ymmärtäminen on taas filosofian ymmärtämistä, sillä Platonin filosofia kohdistuu ajattomiin totuuksiin. Platonin ajatuskulkuja ja metodeja tulee Thesleffin mukaan tulkita ensisijaisesti nimenomaan kirjallisista dialogeista käsin, sillä Platonilla kaikki liittyy kaikkeen. Thesleff nostaa keskeiseksi Platonin ymmärtämiseen vaadittavaksi ominaisuudeksi huumorin; Thesleff lähestyy Platonin tuotantoa filologina. Me yritämme kurkistaa myös siihen mielenkiintoiseen ja usein rivien välistä luettavaan muuhun, joka tekee hänestä edelleenkin kiinnostavan jälkipolvien silmissä. Keskitymme kuitenkin ensin tässä kirjoituksessa Platonin proosadialogien problematiikan lisäksi pohtimaan Platonin dialogitaidetta millaista se oli ja miksi Platon kirjoitti kuten kirjoitti.

Thessleffin mukaan Platon oli arvoituksellinen, "paradoksaalisen moniselitteinen", alusta lähtien. Viimeksi kuluneina vuosikymmeninä hänen mainettaan repressiivisenä totalitaristina, hämäränä metafyysikkona tai epäselvänä loogikkona on kuitenkin arvioitu uudelleen. Ja mitä on löytynyt? Huumori, josta Erasmus Rotterdamilainen, joka on ilkikurisesti kaikessa kirjoittamassaan "mielekkäästi mieletön, so. viisaasti typerä sortumatta koskaan halpamaisuuksiin, ja jonka teos "Tuttavallisia keskusteluja - Familiarum Colloquiorum Opus" vuodelta 1518 liittyi platonilaiseen perinteeseen, antaa mainion todistuksen platonilaisesta perinteestä väittämällä Platonia vastaan siitä, onko valtioille koitunut hyötyä hallituksista, jonka ovat muodostaneet "filosofipöllöt tai viisaus- ja kaunotieteitä harrastaneet ruhtinaat.

Tässä juuri Platon on paradoksaalisen moniselitteinen. Sanoiko hän tuon väittämänsä tosissaan vai ivaillen, sillä kaikkialla hänen teksteissään tuntuu olevan Thessleffin mukaan jotakin, joka ei täsmää. Ainoa mikä on selvää hänen teksteissään, on jatkuva sokraattinen asioiden kyseenalaistaminen. Ja koska näin on, hän myös piilotti dialogeihinsa jotain sellaista, mitä emme tajua. Niiden avaamiseen auttaa Thessleffin mukaan se, jos niitä yrittää ymmärtää alkuperäisessä konteksissaan. Mitä Platon oikeastaan tahtoi sanoa ja kenelle dialogeissaan - ja suullisesti, kysyy Thessleff, joka toisin kuin moni muu Platon tutkija, näkee välttämättömäksi dialogien ymmärtämiseksi ymmärtää niiden historiallinen näkökohta.

Platonin, jonka saamat filosofiset vaikutteet tulivat Bertrand Russellin mukaan mm. Pythagoraalta, Parmenideksilta, Sokratekselta ja Herakleitokselta, dialogit olivat täynnä etäännyttämistä, näkökulmien äkillistä vaihtamista, samanaikaista yhdistelemistä ja kaksoisvalottamista, sanaleikkejä, allegorioita sekä ajatuskokeita ja -leikkejä, joiden tarkoitus oli saada lukija ajattelemaan omilla aivoillaan. Platon kirjoitti Thessleffin mukaan ehkä ensimmäistä kertaa ihmisten ilmoille Sokratekseen sarkastisen huumorin alkujuuren. Mitään ei pidä katsoa vakavin ilmein. Maailma on huvittava ikävyyksineen ja kaikkeen pahaan kykenevien ihmisten keskelle. Sitä ei pidä koskaan unohtaa. Kaikki tämä siksi, että Platon näki ensimmäisenä, miten juuri filosofisessa keskustelussa ihmisen älyn valtavat voimavarat tuli parhaiten käytetyksi.