Kreikkalaisista osa III - ja kuvitelma siitä miten sielu liikkuu itsestään

Teksti:

Harald Olausen

"Ilias ja Odysseia liittyvät aiheeltaan tarunomaisiin Troian sodan tapahtumiin. Ilias kuvaa erästä vaihetta itse sodassa, kun taas Odysseian aiheena on erään sen sankarin paluu kotisaarelleen pitkien harharetkien jälkeen. Troian sodan tapahtumien ympärille oli kutoutunut laaja tarujen verkko. Näiden perusteella Troian sota ja sen sankarit olivat tulleet tutuksi jokaiselle kreikkalaiselle. Sen vuoksi Iliaan ja Odysseian runoilijan ei tarvitse johdattaa lukijaa tapahtumiin esittelemällä sodan syitä ja sen alkuvaiheita sekä toimivia henkilöitä. Hän voi heti käydä keskelle tapahtumia, in medias res, Runoelmissa on kuitenkin siellä täällä viittauksia aikaisempiin tapahtumiin, jotka ovat muodostaneet edellytyksen kaikelle sille, mitä eepoksissa kuvataan".

-Edwin Linkomies "Homeros" (OTAVA 1948).

Se mikä tekee muinaiset kreikkalaiset ja etenkin Platonin yhä edelleenkin kiinnostavaksi myös Suomessa, vaikka molempia on täällä vain vähän tutkittu, on se, että kreikkalaiset ikään kuin "koemaistoivat" kaiken sen, mitä nykyaika elää ja kokee parhaillaan, kuten se miten Platon oli yli 2500-vuotta sitten huolissaan orastavan ihmiskunnan alttiudesta korruptioon ja mädännäisyyteen; kysymys on myös vallasta ja mielistä sekä identiteetin ja kielen propagandasta, joka on joko näkyvää tai näkymätöntä. Platonin aikana se oli tyrannimaista. Homeerinen maailma kertoo siitä ja siksi on hyvä kysyä: millaiseksi Homeroksen runoihin koottu kreikkalainen perimätieto käsitti homerolaisen ajan? Siihen kysymykseen ei löydy helppoa vastausta, sillä me emme tiedä, missä määrin teksteissä heijastuu pikemminkin runoilijan oma, kuin se aika, josta hän kirjoittaa. 

Platonin mukaan koko kreikkalainen maailma imi äidinmaidossaan Homeroksen siitä huolimatta, että se säilyi omana arvoituksenaan. Se näkyy siinä, mitä kreikkalainen ajattelu nimittää kohtaloksi, joka on kokoelma erilaisia psyykkisiä voimia, jotka hallitsevat ihmistä. Traaginen sankari on se tragedian henkilö, jonka kohtalossa jonkin arvokkaan tuhoutuminen ja arvojen häviäminen sekä päämäärähakuisuuden mielettömyys näytetään. Kysymys on myös eräänlaisesta luonneviasta, sillä traagisen sankarin luonne kätkee sisälleen tulevien onnettomuuksien siemenet. Hänen kohtalokas virheensä "hamartia" aiheuttaa tragedian peruuttamattoman käänteen, "peripetian (esimerkiksi kun Oidipukselle selviää oma identiteetti "peripetian" jälkeen, hän sokaisee itsensä)". Jumalille ei ollut enää Homeroksen jälkeen käyttöä. Jo antiikin yksi kolmesta suuresta tragedioiden luojasta, Sofokles hylkäsi ajatuksen jumalista edustamassa oikeudenmukaisuutta. Toisen, Aisykhloksen mukaan ihminen oli riippuvainen jumalista. Kolmannelle, Eurepidekselle uskonto oli menettänyt kaiken merkityksen paitsi joukkopsykoosina ja eskapistisena hedonismina. Aristoteles ei pitänyt Euripideen näytelmiä tragedioina, koska A:n mielestä Euripideen henkilöt olivat säälin ulottumattomissa.

Antiikin primitiivisten myyttien voima viehättää. Esimerkiksi mitä voi sanoa Herakleitoksen kuolemattomalle tokaisulle yöllä ihmisen sytyttävän itselleen tulen, koska hänen silmiensä valo on sammunut; eläessään hän unessa on lähellä kuollutta, valveilla lähellä nukkuvaa? Ei juuri mitään muuta kuin vastaamalla hänen omilla sanoillaan paremman kuoleman saavan paremman palkan. Odysseus on modernin ihmisen ensimmäinen koepainos ja siksi varsin kiinnostava katsoa, miksi hän ympäristönsä rajusti muuttuessa demonisesti itsekin muuttuu itsensä vastakohdaksi; hän on vuoroin sankari, vuoroin narri, sitten taas säälimätön ja julma roisto, ja aina omaa minäänsä etsivä kulkuri, joka osaa selittää asiat itselleen parhain päin totuudesta piittaamatta. Kuulostaako tutulta? Hän on selvästikin itseoppinut selviytyjä ja trumpilainen poliitikko henkeen ja vereen mitään kaihtamatta saadakseen tahtonsa läpi vaikka harmaan kiven. Miksi sitten luulemme yleensä, että antiikin ihmiset olisivat olleet erilaisia kuin me? Ehkä siksi, että antiikin tragediat puhuttelevat modernin ajan rikkirevittyä ja kärsivää sielua yli vuosituhansien samalla koskettavalla tavalla kuin antiikissa, mikä on yksi vihje lisää ihmisen kokemuksien tietynlaisesta samankaltaisuudesta aikavallien ylitse ja lävitse esimerkiksi T.S. Elliotin tapaan. Hän piti tätä myyttisyyttä eräänlaisena toimintastrategiana.

Edesmennyt Kirsti Simonsuuri, etevä antiikin kirjallisuuden tuntija ja entinen Suomen Ateenan instituutin johtaja, muistutti Homeroksen kuvanneen kokonaisen eepoksen verran Odysseuksen kotiinpaluuta "nostos`ta"; se oli paluun välttämättömyyden tunnustamista, eikä mitään sankaruutta. Tämä siksi, että Simonsuuren mielestä Odysseuksella oli kirottu kohtalo, ja tässä suhteessa hän oli lähellä runoilijatyyppiä vaikkei muuten runoilija Simonsuuren mielestä ollutkaan, pikemminkin insinööri. Samalla se saattoi olla Simonsuuren mielestä luopumista hänen kaksinaisen luonteensa toisesta puolesta, tärkeästä osasta häntä itseään, ja näin ollen luopumista kokonaisesta ihmisyydestä. Sekö oli Homeroksen runoelman tarkoitus? Näyttää meille mitä ikävää ihmisyydestä lipsuminen saa aikaan ihmisyydessä Odysseuksen istuessa yksin meren rannalla Kalypson saarella tuijottaen itkusilmin kauas etäisyyteen. Mistä hän silloin haaveili ja mitä hän näki ollessaan kaksin oman keskeneräisyytensä kanssa?

Herakleitoksen "hämärän (kreik: skoteinos) ja arvoituksia (kreik: ainiktes) esittäneen filosofin" mielestä Homeros oli idiootti, jota sopi hyvin vaikkapa ruoskia. Kerrotaan Euripiden antaneen Herakleitoksen kirjan Sokrateen luettavaksi ja kysyneen sitten: miltä tuntuu? Sokrates oli vastannut: se minkä ymmärsin on hienoa; luultavasti myös se mitä en ymmärtänyt. Herekeleitos oli sitä mieltä, että luulosairaus oli kaatumatauti. Kaikki tapahtui hänelle "logoksen" mukaan. Logos vain on ongelmallinen, sillä Herakleitokselle se kaikkea, mutta ennen kaikke lakia (...kun on kunnellut ei minua vaan lakia (logos), viisasta on myöntää kaiken olevan yksi).

Herakleitos inhosi Homerosta. Herakleitos oli kaikkea muuta kuin mitä homeerinen maailma. Herakleitoksen rohkea rationalismi ja radikalismi teki aikoinaan suuren vaikutuksen häntä myöhemmin kääntäneeseen runoilija Pentti Saarikoskeen. Herakleitos oli eräänlainen oman aikansa monimerkityksellinen ja sanasukkela absurdisti Oscar Wilden tapaan, kun hän sanoi, että sitä järkeä, mikä ihmisillä on, he eivät kuuntele. Herakleitoksen aikalaisilta puuttui oikea jumalkäsitys ja oikea usko. Herakleitos koetti ymmärtää jumalan tai logoksen edesottamuksia ilman suurempaa menestystä, mutta viitoitti aloitussanoillaan "jumala pitää kaikkea kauniina, hyvänä, oikeana, kun taas ihmiset ovat alkaneet katsoa mitä oikeaksi, mitä vääräksi, ja kun on kuunnellut ei minua vaan logosta minussa, viisasta on silloin tunnistaa kaikki yhdeksi ja samaksi"- sanonnallaan tietä myöhempien aikojen epäilijöille löytää ne molemmat sillä, jos ei odota, ei löydä odottamatonta, koska se on löytymätön ja luoksepääsemätön.

Tätä yrittivät Platon ja Aristoteles, joka mainitsi ensimmäisenä "hämärän Herakleitoksen" Platonin taustahahmona, ja jonka mielestä kukin premissi oli valittava mahdollisimman yleisessä muodossa ja tehtävä yksi moneksi; Aristoteles muistutti, että on tutkittava tapauksia, joissa puhutaan pysyvästä ominaisuudesta ja puuttumisesta. Näin voidaan ajatella myös jumalan suhteen. Filosofiaa varten näitä asioita oli Aristoteleen mielestä tarkasteltava suhteessa totuuteen, mutta myös dialektisesti suhteessa käsityksiin. Aristoteles huomasi, että eri kysymyksissä relevantit argumentit riippuivat kysymysten luonteesta, ja että ne vaihtelivat muoto- ja varmuusasteiltaan toisistaan. Sofisti Hermogenes väitti, etteivät sanat (ja nimet) luonnostaan (fysei) kuulu yhteen sen kanssa, mitä ne kuvaavat. Kratyloksen mielestä taas sanojen merkitykset olivat kiinni asioissa. Aristoteles taas muistutti, että juuri Kratylos johdatti nuoren Platonin Herakleitoksen oppeihin. Aristoteleksen mukaan hän oli korostanut, ettei mitään oikeasti voi sanoa, koska kaikki kuitenkin koko ajan muuttuu.

Oli miten oli, me tiedämme, että näiden kahden maailman - homeerisen satuilun ja platonisen tiedon etsimisen Herakleitoksen terävään ja sanasukkelaan tyyliin hieman hämärässä - väliin sijoittuu kysymys oikean (oikeamielisyydestä kreikaksi: to dikaion) pohdiskeluista esimerkiksi, kun Sokrates kysyy Oikeasta-pikkudialogissa ystävältään: tietääkö tämä mitä oikea on? Herakleitos pisti lekkerriksi ja sanoi sekä jumalien että ihmisten sodissa arvostavan eniten kaatuneita. Tuloksena on tiedon ja viisauden (sofia, episteme 375a, vrt, Valtiomies 284e) tarpeen korostaminen: nämä kaksi asiaa ovat erotuksena homeerisesta maailmasta platonilaisen maailman kaksi tärkeintä peruspilaria. Ja kaikkialla missä Platon on saanut tuulta siipiensa alle, vaikutus on ollut radikaalia ja hämmentävää Kirsti Simonsuuren sanoin. Tai kuten Pidoissa sanotaan: viisaus virtasi pelkästä kosketuksesta täydemmästä tyhjempään. Nykyjään se ei ole somen valtakaudella näin, vaan päinvastoin - viimeisen sanan tyhjempään voisi hyvin korvata muutaman kirjaimen vaihtamalla: tyhmempään.

Tätä taustaa vasten erityisen tärkeää on Platonin kirjoitukset sekä Platonin esittämän Homeros-kritiikin merkitys uudenlaisen ajattelun alkuna luuloihin ja liioitteluihin perustuvia maailmankäsityksiä vastaan Herakleitoksen sanoin: kaikilla ihmisillä on kyky tuntea itsensä ja ajatella järkevästi. Merkittävää tämä on siksi, että Platon lähestyy psykologisesti ihmistä ja inhimillisiä tunteita järjen avulla ihmisyyttä ja tajuntaa laajentamalla. Simonsuuri väittää Platonin ja platonilaisuuden verhoutuneen moniin valekaapuihin. Mutta se opettaa myös, miten nerollinen hulluus on taiteissa ja tieteissä joskus "suurin hyvä". Esimerkiksi Lentioksesta, joka horjui järjen, vihan ja halun vaatimusten välillä (Valtio IV 439-). Platonille oli erityisen tärkeää kognitiivisen järjen (nous, logos) periaatteellinen kosketus korkeampaan todellisuuteen. Platonin korkeampi todellisuus oli yli-inhimillinen, mutta ei uskonnollinen ja siksi se oli myös ihmisjärjellä ymmärrettävissä. Filosofin tehtävä oli hänen mielestään jalostaa sieluja, ei pappien.

Kirsti Simonsuuri on pohtinut Homerosta ja Platonia kirjassaan "Nopanheittäjä" ( Kirjayhtymä 1989), siitä muutama lainaus edellä. Käyn tässä kreikkalaisista kirjoituksen kolmannessa osassa kuitenkin enemmän läpi muita lähteitä ja tulkintoja antiikista sekä Homeroksesta, kuten Holger Thesleffin, Bertrand Rusellin ja Will Durantin sekä Edwin Linkomiehen ajatuksia - toisinaan keskenään kovinkin erilaisia ja ristiriitaisia - pääpaino Platonissa, jonka Valtiossa kirjoissa II-III ja X esittämä ajatus jumalien voivan olla ainoastaan hyviä ja tekevän vain hyvää-idealismi, selittää osaltaan Platonin tahtomattoman sinisilmäisyyden hänelle vieraiden ongelmien keskellä, osittain taas motiivin, miksi Platon niin voimakkaasti pyrki luomaan ajattelevan ihmisen vastapainoksi taikauskoisen maailman alistamalle ihmismielelle; samaa hän ajatteli filosofeista, joka pyrkivät tietoon hyvästä.

Platon ajatteli, että on äärimmäisen tärkeää sekä toimia että puhua hyvän puolesta, kuten dialogissa Filebos, missä hän hakee omaa moraalifilosofista näkökulmaansa ystäviensä käsityksiin. Teemana on kysymys: mikä on ihmiselle hyvää (agtahon)? Tätä dialogia, joka on selvästikin kirjoitettu filosofeille, pidetään syystäkin vaikeana, sillä sen varsinainen perusteema on hyvänolon etiikka ontologiselta kannalta nähtynä. Platonin etiikasta ja estetiikasta kiinnostuneen kannattaa lukea Platonilta nimenomaan tämä kirjoitus, missä Filebos kertoo (IIa-14c) kaikessa elämässä hyvän olevan hyvänolon tunteen, nautinnon, huvituksen ja halun (hedone) - asioita ja tunteita, jotka olivat tuohon aikaan varatut vain jouteliaan yläluokan harvinaisiksi herkuiksi.

Homeroksen runot lopullisessa muodossaan olivat Joonian, ts. helleenisen Vähän-Aasian osan ja läheisten saarien tuotetta kuudennella vuosisadalla eaa. Lukiessamme Homerosta tunnemme kreikkalaisista kirjoittaneen Durantin mukaan joutuneemme yhteiskunnan pariin, joka on laittomampi ja alkukantaisempi kuin Knossoksen tai Mykenen yhteiskunta. Homeroksen runot edustivat sivistyneen aristokratian näkemyksiä, jonka mukaan rahvaan keskuudessa vielä rönsyilevät erilaiset taikauskoiset käsitykset jätettiin ala-arvoisina huomioon ottamatta. Jälkimaailma osaa panna Homeroksen sille kuuluvalle paikalle ilman liiottelevia sädekehiä. Myös Sokrateksen kritiikki Homerosta kohtaan on rajua. Platon vetää tässä rajan hyvän ja pahan välille. Homeroksen hän olisi karkottanut ihannevaltiostaan, koska siellä tarvittiin vain lauluja siitä, mikä oli hyvää, eikä tunnekuohuja. Eikä mikään ihme, sillä homeeriset jumalat olivat valloittaja-aristokratian jumalia, eivätkä todella maata muokkaavan väestön hyödyllisiä hedelmällisyyden jumalia.

Platonin arvoitus innostaa. Mutta on siinä muutakin, kun tarkasti tutkii, miettien ja vertaa tekstejä toisiinsa koko ajan itsekin hämmästyneenä jokaisella uudella lukukerralla jotain uutta Platonista löytäen. Kreikkalaisuus ja Platon muodostavat yhdessä ratkaisemattoman arvoituksen siksi, että Platon oli "Platonin arvoitus" (Gaudeamus 2011) -kirjan kirjoittaneen Holger Thesleffin mukaan vaikea kirjailija, ja sillä, joka halusi ymmärtää Platonia, tuli olla filosofisen kiinnostuksen lisäksi myös aavistus antiikin kulttuurista, klassisesta kreikasta ja siitä, mitä kutsutaan huumoriksi, mikä on jo vaikeampi ongelma ratkaistavaksi. Humanismin suuri nimi Erasmus Rotterdamilainen yritti sitä 1500-luvulla, samoin eksistentialistisen ahdistuksen tanskalainen Sören Kirkegaard 1800-luvulla.

Filosofi Ludvik Wittgenstein piti Kirkegaardia koko 1800-luvun ylivoimaisesti tärkeimpänä ajattelijana. Päättävässä epätieteellisessä jälkikirjoituksessaan sokraattisesti suuntautunut Kierkegaard kirjoitti subjektiivisuudesta, joka oli hänen mielestään totuus: sillä muutoin olisimme unohtaneet sen mikä sokraattisessa ajattelussa oli arvokkainta, sillä kun Sokrates uskoi, että jumala oli olemassa, hän piti kiinni objektiivisesta epävarmuudesta sisäisyyden koko intohimolla; ja juuri tuohon ristiriitaan, tuohon riskiin, sisältyy usko. Sokraattinen epävarmuus on kuin nokkela pila verrattuna absurdiuden vakavuuteen, ja sokraattinen eksistoiva sisäisyys on kuin kreikkalaista suruttomuutta verrattuna uskon aiheuttamaan rasitukseen. Esimerkiksi Faidonissa ajatus ruumiittomasta ajattelusta on sisäänrakennettuna Sokrateen hurskaaseen toiveeseen hänen sielunsa tilasta kuoleman jälkeen. Kritonissa (54b) hän pelkää joutuvansa vastuuseen teoistaan manalan tuomareiden edessä.

Platon korosti koko ajan (vielä Laeissa, esim I 631c), että kaikki päähyveet, niin sanonut kardinaalihyveet, etenkin oikeamielisyys (oikeudenmukaisuus, dikaiosyne), hurskaus (hosiotes), järkevyyden säilyttäminen eli mielen maltti (kohtuus, sofrysyne) ja urheus (rohkeus andreia), olivat yhteydessä tietoon ja järkeen, asioita miksi Platon näki filosofiassa ihmisen älyn valtavat voimavarat, sillä hänen ajattelunsa keskiössä oli aina ajatteleva yksilö.

Thesleff on tehnyt uraauurtava tutkimusta Platoninsa kanssa esimerkiksi, kun hän kirjoittaa Platonin Kallikles-hahmon myötä eläytyneen Kallikleen sovinnaiseen, mutta älykkääseen, ajatteluun vastakohtana filosofin näennäisesti maailmasta vieraantuneelle ihanteellisuudelle. Platon puolustaa "oikeaa filosofiaa" egoistista vallankäyttöä vastaan yrittäen samalla vahvistaa filosofin asemaa yhteiskunnassa (vrt. Valtio). Taustalla vaikutti Gorgiaksen sanoma julkisesta puhujasta, joka usein onnistuu vakuuttamaan muut tietämättä itse, mikä on oikein.

Platonista oli moneksi. Hän oli mm. kujeileva sanataiteilija, ja kuului siihen uskontokriittiseen perinteeseen, jota voidaan seurata Ksenofaneesta alkaen läpi sofistiikan. Silti Platon ei ottanut uskonnollisia kysymyksiä niin vakavasti, että olisi keskittynyt luomaan niistä argumentteja ja vasta-argumentteja. Mutta ei hän myöskään pilkkaa liioiteltua hurskautta tai suoraan torju kreikkalaista jumalmaailmaa. Platon pohtii, keskustelee ja esittää.

Platonin avainsana on kieli eli sanojen suhde siihen, mitä ne tarkkaan ottaen ilmaisevat ja mitä niillä tutkitaan, kuten Kratyloksessa. Platon hyödyntää vanhempia traditioita sielun "daimonisesta" olemuksesta, ja siitä siteestä, joka sitoo yhteen jumalia ja ihmisiä (esimerkiksi Faidon 81a-, Valtiomies 309c). Tähän sisältyy Thesleffin mukaan myös metafyysisempi ajatus siitä, että "oma" (oikeion Lysiksessä 22Ie-) kohdistuu "samaan", joka myös on "itse" (Alkibiades I 130b).

Jumalallinen oli Platonille ylemmän tason abstrakti. Jumaloppi alemman tason myytti, jota hän ajatteli voivan hyödyntää järjellisen ajattelun jatkona; sanat tai niiden yhdistelmät (logos on aina Platonille samanaikaisesti sekä mentaalinen prosessi että suullinen tai kirjallinen ilmaus) eivät sellaisenaan edustaneet Platonille totta. Hän pohtii, miten sanoilla voidaan vangita todellisuus ja asioiden olemus (ousia, 423e, 436e, vrt. 390cd).

Myöhemmin Hegelin rationalismin mukaan käsitteet eivät ainoastaan vastaa esineiden olemusta, vaan ne ovat esineiden olemus; se mikä on todellista, on järjellistä, ja mikä järjellistä, on todellista. Platonin tärkein uskontokriittinen oivallus löytyy Euthyfronista, missä todetaan, etteivät jumalat anna hurskaiden tekojen vaikuttaa itseensä. Hurskaus oli Platonille yhteiskunnallista oikeamielisyyttä. Jumalat eivät anna lahjoa itseään, kuten Laeissa ja Alkibiades II:ssa kerrotaan. Myyttien jumalat oli Platonin mielestä tehty väärällä tavalla ihannoiduiksi ihmisiksi. Tässä hän antaa kunnolla kyytiä Homerokselle.

Platonin merkitys on siinä, että hän näytti, miten todellinen jumalallinen identifioitiin ylempään platonilaiseen tasoon, joka on filosofinen eikä uskonnollinen konstruktio. Tämä tarkoittaa tarkoin harkittua filosofista pohdiskelua asioiden totuudellisesta luonteesta, mikä ei ole ostettavissa tai muuttumaton, se joko on tai ei ole, sillä Platonille "oleminen" (on, ousia) olennaisessa tai absoluuttisessa mielessä edusti lopullista totuutta.

Vastakohta kreikkalaiselle totuudelle oli "pseudos" eli erehdys (nämä ovat vanhaa kreikkaa; esim. pathos tarkoitti surua eikä sitä mitä "säälittävänä" sen nykyisin ymmärrämme ja käytämme väärin). Platon käyttää paljon totuus/erehdys -käsitteitä mutta tietoteoriassaan hän asettaa mieluummin vastakkain "epistemen" eli filosofisen tiedon doksan eli luulon, mielipiteen tai käsityksen Holger Thesleffin mukaan:

"Platon tarkoittaa, että on olemassa jotakin, jota voidaan kutsua todeksi käsitykseksi, "doksa alethes" (tai doksa orthe, oikea käsitys) ja joka lähenee todellista tietoa (ks. erit. Menon ja Theaitetos). Oikea filosofia suuntautuu todelliseen tietoon ylemmällä tasolla, kun taas mielipiteet kuvaavat hänen mallissaan luulemista alemmalla tasolla. Karmideessa pohditaan tiedon yhteyttä harkintakykyyn."

Mielipiteet olivat Platonille kuin Sokrateen "kahlitsemattomia" patsaita, jotka sidottiin totuuteen logoksen avulla (Memon 97e-98a, Euthyron IIbc; vrt. Symposium 215b3). Thesleffin mukaan kieli fyysisesti puhuttuna, saati sitten kirjoitettuna, kuului alemmalle tasolle, mutta dialektikko voi hyödyntää sitä tai pitää sitä kurissa saavuttaakseen ylimmän tason. Sanat ja sanayhdistelmät voivat myös viitata epätotuuteen (Sofisti 259e-). Jo historiallinen Parmenides oli asettanut vastakkain totuuden (aletheia) ja ihmisten mielipiteen (doksa). Kuilu näiden kahden asian välillä oli hänestä ylitsepääsemätön.

Myös aikoinaan filosofi Bertrand Russell kysyi itseltään mikä oli "tiedon" ja luulon" välinen ero? Hänen mukaansa henkilöllä, jolla on tietoa, on tietoa jostakin, toisin sanoen jostakin olemassa olevasta, sillä se, mikä ei ole olemassa, ei ole mitään. Tämä todistelu toi hänelle mieleen juuri saman historiallisen Parmenideen, joka osasi erottaa totuuden yleisestä mielipiteestä juuri siksi, että totuus oli varmistettu, todennettu ja jotain muuta kuin monesta epävarmasta lähteestä muodostuva juorumainen yleinen mielipide.

Nykykulttuurissamme on tuskin mitään - myös absurdi huumori, paranoia ja parodia, mikä ei periytyisi muinaisesta Kreikasta. Jos haluamme tutustua oman kulttuurimme syntisijoilla kehiteltyihin ajatuksenjuoksuihin ja ymmärtää mitä "oikea huumori" ja älyllisyys on, meidän tulee lukea kreikkalaisista kertovia tarinoita.

Will Durant kirjoitti "Kreikan kulttuuri" (WSOY 1951)-kirjassaan kreikkalaisten eri ilmiöille antamien kreikankielisten nimien ilmentämien kulttuuri-ilmiöiden olevan harvoin kreikkalaissyntyisiä, mutta usein kylläkin kreikkalaisten yltäkylläisen energian kypsyttämiä - onneksi tai onnettomuudeksi; kaikki meitä nykyisinkin askarruttavat ongelmat - metsien kaataminen ja maankamaran eroosio, naisten vapausliike, mahtavien ja varakkaiden vanhoillisuus, osattomien kokeilunhalu moraalin, musiikin ja hallituksen alalla (huomaa kielestä kuinka vanhoillinen se on itsessään), politiikan turmelus ja menettelyn luonnottomuus, uskonnon ja tieteen ristiriita, vallankumoukset, sodat, ideologioiden ja kansojen väliset taistelut jne...

Filosofia, joka laajasti ymmärrettynä on hieman samanlaista kuin Bertrand Russell sen sanoi olevan jotain teologian ja tieteen välillä olevaa, koska sen muodostavat, samoin kuin teologian, spekulaatiot asioista, joista ei ole toistaiseksi saavutettu tarkkaa tietoa; mutta se vetoaa, samoin kuin tiede, enemmän ihmisjärkeen kuin auktoriteetteihin, olkoon tämä Russellin mukaan sitten traditioon tai ilmestykseen perustuvaa arvovaltaa. Mutta teologian ja tieteen välillä on No Man`s Land, jota uhkaa hyökkäys kummaltakin taholta, ja tämä ei-kenenkään maa, mistä hyökkäys tulee, on juuri filosofia, joka osaa kysyä vaikeita ja ratkaisemattomia kysymyksiä, kuten onko maailma jakautunut henkeen ja aineeseen, ja jos on, mitä on henki ja aine? Tai onko henki aineen alainen vai onko sillä aineesta riippumattomia voimia?

Kreikka on loputun ihmettelyn kohde älyllisestä ja ajatuksen kehittymisen historiasta kiinnostuneille, sillä historian kaikista yllättävimpiin ja vaikeimmin selitettäviin tosiasioihin kuuluu Kreikan sivilisaation äkillinen nousu. Filosofian aloittaa Theles noin 585 eaa. Filosofia, teologiasta eroavana, sai alkunsa Kreikassa kuudennella vuosisadalla eaa. Kaikki tämä edellytti eräänalaista esiastetta. Se oli Homeros runoineen; helleenisen sivilisaation ensimmäinen merkittävä tuote oli nimeomaan tarinoillaan kreikkalaisille luonteen ja historian loihtinut Homeros, vaikka hän ei ollut henkilö, vaan ehkä "kollektiivinen minä" 750 eaa.- 550 eaa. aikana kerätyt tarinat, jotka sen nykyisessä muodossa toi Ateenaan hallitsija nimeltään Peisistratos.

Siitä lähtien Ateenan nuorukaiset oppivat ulkoa Homeroksen runot ja ne olivat tärkeimpiä osia heidän sivistyksessään. Muinaiseen kreikkalaiseen kulttuuriin tutustuminen kannattaa aloittaa Will Durantin teoksesta, mikä on kreikkalaisuudesta kiinnostuneille klassikkoteos, ja pitäisi kuulua jokaisen sivistyksestä kiinnostuneen käsikirjastoon, josta aina silloin tällöin voisi tarkistaa, oliko Hellaan loistavalla ja sekosortoisella elämää ja erityisesti sen sivistyksellä vielä tänään paikkansa ja perustelunsa nykypäivässä.

Platon oli mahdollinen Homeroksen jälkeen ajattelijana avaamassa solmuja ja luomassa tietä. Hän harvoin kirjoitti täsmälleen, mitä ajatteli. Se on taannut Platonille jo yli 2000 vuoden ajan yhden antiikin kreikkalaisten kiinnostavimman ihmisen tittelin (muistetaan kuitenkin Ateenan filosofikoulun AKATEMIAN (tarinan mukaan Akatemian porttiin oli kirjoitettu "Sisäänpääsy vain geometriaa taitamattomilta -ageometretos me eisito" lakkauttamisesta v. 505 alkanutta "Platon"-paastoa länsimaisessa kulttuurissa aina 1300-luvulle saakka, jolloin Platonin kaikki työt saatiin käännettyä arabiasta).

Keskitymme tässä osassa pohtimaan vielä lyhyesti (voi aivan liian lyhyesti), millaista oli soturien ja rakastajien, merisissien ja trubaduurien miehekkään maailmaan jälkilöylyt Kreikassa, jonka Homeroksen runouden vyöryvä virta on kuljettanut eteemme ihmeteltäväksemme. Platon kuvaa jo kerran mainitussa Kratyloksessa (39Ic-) homeerista kielenkäyttöä ERITYISEN EPÄLUOTETTAVAKSI, kuin olisi ennustanut TRUMPIN TOTUUDENJÄLKEISEN AJAN, sillä valheen (pseudos) Platon lähes aina samasti fiktioon (Valtio II 376e-).

Durant kysyi kirjassaan: miten voimme uudelleen hahmotella akhaialaisen Kreikan 1300-1100 eaa. (akhaialaiset selitetään kirjan kolmannen luvun "Sankariaika" alussa 1. Akhaialaiset. Sankarikauden tarut johdattavat mieleen akhaialaisten sekä alkuperän että kohtalon ja ovat siksi tärkeitä, että ne ovat kietoutuneet yhteen Kreikan runouden, näytelmätaiteen ja kuvataiteiden kanssa) elämän sen runotaruston pohjalta, sillä Homeroksen lauseiden rivien välistä vaistomaisesti hahmottuva homeerinen maailma, on mielikuvituksen luomuksena mielissämme todellisempi, kuin se maailma, jota yritämme Homerosten tekstien innoittamina löytää, sillä sellaista ei ole koskaan ollutkaan sellaisessa muodossa, kuin me sen tänään kuvittelemme joskus olleen; siksi onkin mahdotonta sanoa, missä määrin runoista heijastuu enemmin se sankarimyyttien ja jumaltarujen kyllästämä aika, mistä runous kumpuaa kuin siitä, mitä se on saattanut olla ilman keksittyä kuvastoa päälle liimattuna tavallisten ihmisten elämää tavattomaksi tehden.

Durant kehottaakin meitä kysymään, millaiseksi Homeroksen runoihin koottu kreikkalainen perimätieto käsitti homerolaisen ajan? Russell vastaa Durantille tehden mielenkiintoisen huomion; uskonto Homeroksen kirjoissa ei ole kovin uskonnollista. Moraalin kannalta ei ole mitään sanottavaa jumalien eduksi. Miksi? Russellin mielestä on jopa vaikea kuvitella, miten tuollaiset oliot ovat voineet aikoinaan herättää pelonsekaista kunnioitusta? Eräissä kohdissa, joiden otaksutaan olevan myöhäsyntyisiä, jumalia kohdellaan aivan epäkunnioittavasti, Voltairen tapaan:

"Ne varsinaiset uskonnolliset tunteet, joita Homeroksesta voi löytää, eivät kohdistu niinkään Olympoksen jumaliin kuin varjomaisempiin olentoihin, Sallimukseen tai Täyttymykseen tai Kohtaloon, joiden vallan alainen Zeuskin on. Sallimus vaikutti huomattavasti kaikenlaiseen kreikkalaiseen ajatteluun ja oli kenties yksi niistä lähteistä, joista tiede johti luottamuksen luonnon lakiin."

Kaikki tämä tiivistyy Platonin ajattelussa, missä korostetaan riippumattomuuden, tietoisuuden itsetuntemuksen rajoitteista, tietoisuutta älyllisen keskustelun mahdollisuudesta ja moraalin ankkuroitumista intellektuellismiin, koska kreikkalaisille jumala oli vanhastaan jotain muuta - Sallimus ja Täyttymys sekä Kohtalo - kuin pysähtynyt tai ylhäältä alaspäin oman tahdon mukaan ohjaileva ylivertainen olento. Platonilla kaikki liittyi kaikkeen. Esimerkiksi Platonin kehittelemällä ihmisellä oli potentiaalinen jumalankaltaisuus, metaforinen kuva, joka on tuttu eräästä Theaitetoksen kohdasta (176b).

Suurimalla osalla sen ajan ihmisistä oli ateenalaisen kielenkäytön mukaan (boi polloi) hyvin vähän tai ei lainkaan Platonin aikaan edellytyksiä saavuttaa ajattelevan yksilön tiedot ja tietoisuus (näin se on vielä tänäänkin). Filosofit olivat Platonin eettisesti tietoisessa mielessä jalostuneita yksilöitä, joiden tuli vaikuttaa enemmistön käyttäytymiseen. Kaikki liittyy taas kaikkeen niin Sallimus, Täyttymys kuin Kohtalokin ilman jumalia. Tämä näkyy mm. kirjoissa Kharmides, Lakhes, Menon, Hyveestä ja Theaitetos (150d-) sekä erityisesti Alkibiaden tapaus Protagoraassa, Symposium, Alkibiades I ja Alkibiades II, että myös Gorgiassa, joka viittaa hieman tähän suuntaan esimerkiksi Kleitofonin kritiikissä.

Platon maalaa syväajattelun pohjavärin ja Homeros sen tarun, josta kaikki alkoi; meille välittyy tällä tiellä elävä kuva Hellaan eloisasta siirtymäkaudesta aigeialaisesta kulttuurista historiallisen Kreikan sivistykseen ihmiskunnan aamuhämärässä. Kysymys on kiinnostava myös siksi, että länsimainen kirjallisuus alkaa juuri Homeroksen eepillisistä runoista, mutta myös nimenomaan siksi, että silloin ymmärrettiin homeeriset epiteetit ja erityisesti kielenkäyttö kaikkea muuta kuin totuudellisina, ja alettiin etsiä oikeita vastauksia oikeisiin kysymyksiin, kuten Sokrates jatkuvalla inttämisellään teki.

Homeroksen runot olivat Edwin Linkomiehen mukaan osoitus siitä, että kreikkalaiset kykenivät heti alusta pitäen ilmaisemaan sellaista, mikä sittemmin on pysynyt luonteenomaisena länsimaiselle kulttuuri-ihmisille. Linkomiehen kirja on vanhakantaisuudestaan huolimatta mielenkiintoista luettavaa Iliaan ja Odysseyksen tarinoita seikkaperäisesti vanhahtavan kieliasun ryydittämänä kuvaillessaan. Mutta jo se, ettei hänellä ole kirjassaan esittää kunnollista lähde- ja viiteluetteloa, pistää miettimään sitä, miten ja miksi kirja on tehty.

Mutta kyllä Linkomies osaa pistä oman aikansa Homeros-tutkijoille luun kurkkuun kirjan lopun luvussa "Kirjallisuutta". Vai onko se vain tunnetusti kateellisten ja prinsessanherkkien tutkijoiden normaalia keskinäistä nokkapokkailua? Linkomies kritisoi voimakkaasti sen ajan uusimman Homeros-tutkimuksen tehneen tanskalaisen Per Krarupin (Homer og det Homeriske spörgsmaal, Köpenhamn 1945) kirjan yritystä selittää olemattomiksi sellaisiakin ristiriitaisuuksia ja hataruuksia, jotka ennakkoluuloton tarkastelija (hän itse ilmeisesti) havaitsee ilmeiseksi. Mutta antaa hän kehujakin esimerkiksi sveitsiläisen Georg Finslerin saksankieliselle kirjalle Homer, joka ilmestyi aikoinaan kahdessa osassa vuosina 1914 ja 1917.

Homeroksesta kaikki alkoi. Durant muistuttaa homerolaisessa elämässä olleen vain vähän taidetta, mutta sitäkin enemmän toimintaa; se oli mietiskelemätön, eloisa, vilkas, liian nuori ja voimakas piitatakseen paljonkaan tavoista tai viisausopeista. Odysseyksen hän muistuttaa osanneen tuskin puhua sekoittamatta siihen valhetta joukkoon tai toimia menettelemättä petollisesti:

"Salaisuus on siinä, että akhaialaisen mittapuu eroaa omastamme yhtä paljon kuin sodan hyveet eroavat rauhan hyveistä. Hän elää sekosortoisessa, rauhattomassa, nälkäisessä maailmassa, jossa jokaisen täytyy olla oma poliisinsa, jousi ja peitset aina käyttövalmiina ja jossa hänen täytyy tyynesti pystyä näkemään veren virtaavan."

Mutta palataanpa lopuksi vielä Homerosta idioottina pitäneen Herkaleitoksen - sekä minun että digivallila.comin kansainvälisesti arvostetun ja tunnetun kolumnistin, Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian emeritusprofessori Timo Airaksisen (huomenna keskiviikkona digivallila.comissa julkaistaan hänen Herakleitos-artikkelinsa) suosikin, ajatuksiin. Esisokraattinen ajattelija Herakleitos oli kriittiselle älylliselle ajattelulle tärkeä ja filosofian vastakohta Homeroksen maksetuille höpinöille.

Pimeä ja epäselvä kiinnostavat mystisestä kiinnostunutta ihmisiä. Antiikissa Herakleitosta, joka sanoi osuvasti ihmisten mielipiteiden olevan lapsosten leikkikaluja, kutsuttiin "Pimeäksi" (Heraclitus Obscurus). Luceretius sanoi, että juuri siksi Herakleitos lunastikin ajatuksillaan valoisan maineen. Herakleitos sanoi osuvasti koirien haukkuvan aina sitä, mitä eivät tunne. Herakleitoksen, jolta Hegel sanoi ottaneensa teoksiinsa kaiken mahdollisen, mukaan kaikki alkoi ja päättyi tuleen.

Tätä maailmanjärjestystä ei ollut hänen mukaansa kukaan jumala eikä ihminen tehnyt. Herakleitos etsi yleispätevää periaatetta siitä jatkuvasta virrasta ja loputtomasta taistelusta, jotka muodostivat hänen maailmansa. Tästä periaatteesta hän käytti moniselitteistä termiä "logos", joka hänen kielenkäytössään tarkoitti sekä ajatusta että sääntöä ETTÄ MYÖS TULENKALTAISTA VOIMAA.

"Aina se oli ollut, on nyt ja tulee alati olemaan ikuisesti elävä tuli, joka mittansa mukaan syttyy ja mittansa mukaan sammuu."

Kaikki virtaa-ajattelu on tätä samaa yhtä periaatetta, jota Platonkin kehitteli; mikään ei koskaan ole, vaan kaikki tekee tuloaan ilman että aina välttämättä edes havaitsemme sen. Parmenides esitti, että ympärillämme oleva alati muuttuva todellisuus on epätosi ja että ainoa aito maailma on muuttumaton ykseys. Hieman samaa ajatteli Ksenofanes. Herakleitoksella kaikki muuttui kaikessa: kaiken aikaa kaikki hajosi ja liittyi yhteen, läheni ja loittoni yksi ja sama meissä asui Herakleitoksen mukaan: elävä ja vainaa ja valvova ja nukkuva ja nuori ja vanhus.

Kautta koko historian ihmiset ovat kohdanneet jumalallisessa hengessä jotain mystistä, joka tuntuu ylittävän arkisen kokemusmaailmamme rajat, jopa nykyisin, jolloin vallalla länsimaisissa yhteiskunnissa oleva sekularismi ja liberaali humanismi (humanismi on uskontoa ihmiseen ja hänen kykyihinsä ilman jumalaa) ovat ilmiöinä sekä varsin nuoria että ennennäkemättömiä kokeiluja ihmiskunnan historiassa, missä pohjalla vaikuttaa (maallinen) "usko" valistusfilosofi Fichten ajatusten siivittämänä ihmisen taitoihin ja haluun parantaa maailmaa.

Herakleitos sanoi kuolevaisten olevan kuolemattomia ja kuolemattomat kuolevaisia, koska edelliset elivät kuolemassa ja jälkimmäiset kuolivat elämässä (...kuka tietää, eikö se, mitä kuolevaiset kutsuvat elämäksi, tarkoita kuolemaa ja kuolema taasen elämää?); kuoltua kohtaa ihmisiä sellainen, mitä he eivät odota eivätkä oleta. Mutta sielun rajoja sinä et matkaltasi löydä, niin syvällä piilee sen logos Herakleitoksen mukaan.

Heidegger ymmärsi Platonin tavoin ettei mitään ole ilman perustetta. Kaikella on syynsä. Liebniz ensimmäisenä rakensi tästä väittämästä filosofisen periaatteen. Fichten mukaan ihminen itse kukin rakentaa omista lähtökohdistaan maailmaa siksi, mitä siitä tulee hänelle itselleen ja kokonaisuutena kaikille. Goethe sanoi: tule siksi mikä olet, tarkoittaen tällä sitä, että ihmisen tulisi oppia henkinen olemuksensa - kaikki edellämainitut ovat tavalla tai toisella velkaa huomioissaan Herakleitokselle ja Platonille.

Myös ihmisen halulla uskoa kuvitelmiin on suuri merkitys samoin kuin uskontojen kyvyllä hurmata ihmiset huolimatta siitä ettei niissä ole nimeksikään totta, ja että jumalsuhteessa ei ole kysymys sittenkään siitä millainen jumala on, vaan fichteläisittäin ymmärrettynä, miten sen itse näemme, koemme ja millaiseksi sen mieliimme konstruoimme.

Ihmisenä oleminen on tarpeeksi kovaa ilman jumalan sotkemista asiaan. Se on jatkuvaa taistelua, tasapainottelua, muodon tavoittelua muodottomalle, määrittelyn yrittämistä määrittelemättömälle ja ajoittaista tietoisuutta siitä, ettei ole edes oikeilla poluilla, koska kaikki määritelmät, kuten ihminen itsekin, ovat loppujen lopuksi vain petosta ja harhakuvitelmaa siitäkin huolimatta, että ihmisessä on Luigi Pirandellon näytelmien tapaan monta toisistaan riippumatonta minää, joista jokainen on varustettu omalla suojaavalla naamiollaan.

Uskonnoissa kyseessä on kulttuurin meihin istuttama tapa, perinne ja tottumus, joita ei saa paitaa vaihtamalla tai suihkussa käymällä itsestään ja ympäristöstään kovin helpolla pestyä pois. Herakleitos sanoi, että noita jumalia he rukoilivat; se merkitsi hänestä aivan samaa kuin seinille puhuisi. Logos, maailmanjärki, oli Herakleitoksen jumaluus. Ksenofanes sanoi, että jos hevoselle ja härälle olisi suotu piirtämisen lahja, hevonen olisi piirtänyt jumalaksi härän ja härkä hevosen.

Vanha kreikkalainen homeeristen epiteettien huumaannuttava maailma ei ymmärtänyt vastakohtien tärkeyttä samalla tavalla kuin Herakleitos, jonka mukaan vain vastakohdat loivat eheän kokonaisuuden, sillä ilman vastakohtia havaintomaailma raukeaisi tyhjään - ihminen näki olemassaolonsa vain kapeasta rakosesta.

Mutta jos ihminen oppisi näkemään sitä laajemmin kokonaisuutena, ristiriidat muuttaisivat muotoaan toisenlaisiksi hänen silmissään. Heidegger puhui "perusteen periaatteesta - principium rationis", mikä ei ole pelkästään vain peruste, vaan myös vaativaa ja perustaa etsivää ajattelua ohi tavanomaisen yliolkaisen, laskevan ja toteavan ajattelun ymmärtämään elämän ristiriitaisuutta.

Kreikkalaisuus on kiinnostava mysteeri tutkipa sitten Linkomiehen näkemystä Homeroksesta tai Platonia. Holger Thesleff, jonka tulkintaa Platonista voi pitää vakuuttavana ja luotettavana, muistuttaa filosofin sielun olleen Platonille korostetun älyllinen voimakeskus; argumentoinnin vuoksi Faidonissa torjutaan sielun ruumiilliset tunneaspektit niin, että dualistinen tulkinta korostuu:

"Sielu on siis jollakin tavalla elämää (vrt. esim Faidon). Platonin teoria Maailmansielusta kosmoksen kehossa ja sen ympärillä on idealisoiva heijastuman hänen käsityksestään ihmissielusta. Hän on luultavammin työstänyt sitä yhteisymmärryksessä nuorempien ystäviensä kanssa Akatemiassa. Voidaan tulkita, että ajatuksella kosmisesta hengestä on juurensa edellä mainitussa uskossa sielulliseen luontoon, ainakin eräillä sellaisilla varhaisilla ajattelijoilla kuin Alkmeon, Herakleitos, Anaksogoras ja Arkhelos. Tähän liittynee kuvitelma siitä, että sielu liikkuu itsestään."

Lopuksi on pakko lainata Herakleitosta, ettei totuus unohtuisi poliittisen korrektiuden nimissä liikana hyssyttelynä ja sievistelynä, asia on se miten se sanotaan, samoin kuin mcluhanimaisesti viesti on se, millä se esitetään:

"Kaikki täysi-ikäiset efesolaiset vetäkööt itsensä hirteen ja jättäkööt kaupungin poikasten hoitoon, sillä he karkoittivat parhaan miehensä, Hermodoroksen, sanoen: Meistä älköön kukaan olko muita parempi, tai jos on niin olkoon sitä jossain muualla."

Tämä on yksi syy, miksi itse pidän Herkaleitoksesta eikä hän tätä sanoessaan ollut erityisen hämärä vaan aika ja ihmiset, jotka eivät nähneet valoa, sillä kauneinkaan maailmanjärjestys ei heille ollut muuta kuin miten sattuu kasattu tunkio Herkaleitoksen tajutessa sekajuomankin hajoavan, ellei sitä sekottaisi.