Kritiikistä kriittisesti SARV 70-vuotta!
Suomen arvostelijain liitto ry SARV täyttää huomenna 31.10 lauantaina kunniakkaat 70-vuotta. Juhlan kunniaksi SARV järjesti syntymäpäivänään tänään perjantaina 30.10. livestream-keskustelun kriitikon monista rooleista. SARV sekä sen jäsenistö ovat uudistuneet rajusti seitsemässäkymmenessä vuodessa. Kritiikistä on hyvä puhua tai arvioida juhlavuonna kriittisesti, erityisesti kriitikosta instituutiona. Enää kriitikko ei välttämättä ole pelkästään kriitikko vaan jotain muuta ehkä enemmänkin. Usein myös taiteilija itse ja se on asettanut kriitikon tarkastelun uuteen asemaan. Päätoimiset kriitikot ovat tänään harvinaisia poikkeuksia SARVin jäsenkentässä. 2020-luvun kriitikko on toisenlainen kuin vielä liiton perustamisen aikoihin. Nyt jäseniä on lähes tuhat. Millaisia kriitikoiden monet roolit oikeastaan ovat, ja miten ne vaikuttavat työskentelyyn käytännössä? Aiheesta keskustelivat SARVIn järjestämässä tilaisuudessa galleristi Veikko Halmetoja, Taide-lehden päätoimittaja Pessi Rautio ja SARVIn puheenjohtaja Maria Säkö.
Veikko Halmetoja on toiminut aikaisemmin kuvataidekriitikkona Aamulehdessä ja Helsingin Sanomissa. Tällä hetkellä hän toimii kuraattorina ja galleristina, opettajana ja tuottajana. Pessi Rautio toimii 60-vuotisjuhlavuottaan viettävän Taide-lehden päätoimittajana ja Kustannus Oy Taiteen toimitusjohtajana. Maria Säkö on teatteri- ja tanssikriitikko, taiteesta kirjoittamisen opettaja sekä tietokirjailija. Hän on kirjoittanut vuodesta 2009 Helsingin Sanomiin sekä avustanut useita muita lehtiä. SARVin puheenjohtajana hän on ollut vuodesta 2016.
Keskustelua oli kiinnostava seurata kotikatsomosta ja se omalta osaltaan osoitti, miten kriitikon kuva on muuttunut ylhäältä katederilta luennoivasta auktoriteetista eräällä tapaa lukijan ystäväksi, joka sanallistaa esityksessä/teoksessa asioita, joita yleisö ei välttämättä huomaa tai ymmärrä. Kriitikko ei ole Mari Säkön mukaan enää portinvartija vaan ehkä enemminkin portin uudelleenmäärittelijä. Kritiikin kirjoittamista tai kulttuurijournalismia tuntemattoman on hyvä pistää korvan taakse Säkön muistutus siitä, miten erilaiset raamit määrittävät viime kädessä juttuja ja siitä, miten esityksistä ja taideteoksista kirjoitetaan. 4000 merkin juttu päivälehdessä jostain esityksestä on luonteeltaan ihan erilainen kuin 2000 merkin juttu. Sarvilaiset ovat tänään enemmin asiantuntijoita ja opastavia kuin vanhan polven tiukkoja, yhdessä roolissa pysytteleviä kriitikoita, paitsi Taide-lehden päätoimittaja Pessi Raitio, joka pitää tiukasti kiinni edelleenkin ajatuksesta kriitikosta ei-taiteilijana ja ei-yleisönä, enemminkin välittäjänä kuin sekoituksena auter-kriitikkoa- ja taiteilijaa, jolla on enemmän kuin jalka ovenvälissä taiteen maailmaan, onhan hän itse oman alansa asiantuntija.
Aika kilttiä keskustelua. Eettisyys vastaan esteettisyys-ongelmaa olisi pitänyt hieman syventää ennen kaikkea kritiikin kritiikkinä. Ongelmaa on hymistelty. Yleisöstä esitetty kysymys Peter Handken ongelmallisista sanomista versus hänen taiteensa arvottaminen avasi hyvin kysymyksen siitä, mikä lähtökohtana taideteoksen arvostelussa kriitikolla on totuudenjälkeisenä aikana, jolloin vallalle pyrkii yhä voimakkaammin pahuus eri kaavuissa manipuloimalla väkisin esille trumpilaisen anti-sankarin ja yli-ihmisen, joka kykenee ylittämään kaikki moraalin luomat esteet. Veikko Halmetoja sivusi ongelmaa kertomalla eräästä kuvataiteilijasta, jonka teoksista hän pitää, ja joka on ollut erään rasistisia teemoja ylläpitävän puolueen ehdokkaana esittämättä itse mitään mauttomia rodullisia rimanalituksia ainakaan julkisuudessa niin, että Halmetoja olisi niistä kuullut (yksityisistä keskusteluista ei koskaan voi tietää). Tässäpä ongelmaa pohdittavaksi, sillä absoluuttisen optimistin mukaan jotkin hyvät asiat osoittautuvat olevan pahoja, mutta vain näennäisesti, ja luonnon kuvat toimivat kuvan kaunistamiseksi - edellyttäen että ne ovat varsinaisia vajavaisuuksia, joiden varjot ovat samanaikaisesti sekä pysyviä että ohimeneviä mitä sopivammalla esteettisellä tavalla. Itse olen nähnyt tämän ongelman - jolla on myös toinen nimi -nimenomaan lähtökohtaisesti ikävänä haittana koko taidekentässä.
Ikuisuuskysymys vielä tänään on taideteoksen ja yleisön välinen suhde ja jännite sekä meiltä piilossa usein olevat taidekentän "ne rakenteelliset jäykkyydet", jotka määrittelevät taiteen tekemisen reunaehtojen lisäksi sen, mistä on soveliasta kulloinkin puhua ja kirjoittaa. Tuntemattomien maailmojen ja toisilleen tuntemattomien ihmisten sekä asioiden kohtaaminen on edelleenkin taidemaailmassa yhtä ongelmallista kuin aina uusi osaaminen ja uudet ideat sekä tekijät. Hieman ihmetytti, miksi keskustelemassa oli kolme näkyvää ja etabloitunutta kriitikkoa eikä paikalla ollut yhtään kriittisesti kritiikistä kirjoittavaa vastarannankiiskiä.
SARVIn 70-vuotisjuhlavuoden kunniaksi ilmestyi aiemmin tänä vuonna Mari Hyrkkäsen, Riikka Laczakin & Maria Säkön toimittama "Kritiikin ääniä - tekstejä kritiikistä 2020" (SARV- Suomen arvostelijan liitto 2020). Kirjoitan kirjasta myöhemmin digivallila.comissa yhdessä varapäätoimittaja ja kriitikko Eero K.V. Suorsan kanssa julkaistavan arvion yhdessä Ville Hännisen toimittaman SARV 2018-kirjan "Kriittinen piste" kanssa. Juhlavuosikirja ihan kuten SARVkin, edustaa lajissaan ihmiskunnan typeryydestä huolissaan olevaa kriittistä humanismia - ihan samaa kuin me täällä digivallila.comissa ja mikä ilmenee myöhemmin tässä artikkelissa kerrottavasta reaktiostamme tapaus Jukka Hankamäkeen, mikä on taas esimerkki taiteentekijöiden yhteisestä (ja kriittisenä voiman tunnetusta) vastuusta ihmisyyden puolesta epäinhimillisyyttä sekä kieroja trumpilaisia uusvalheita vastaan. SARVIn juhlavuoden kunniaksi julkaistussa monipuolisessa "Kritiikin ääni"-kirjassa tutkitaan populismin ja yhteisöjen suhdetta taidekritiikkiin. Politiikan aktivismin, feminismin, ekokriisin ja taiteilija-kriitikkojen aseman kautta artikkeleissa koetellaan kritiikin sekä taide-esseistiikan mahdollisuuksia epävarmassa maailmassa, kertoo kirjan takakansi:
"Artikkelikokoelmassa korostuu kritiikin kaksijakoinen luonne; se juurtuu syvästi henkilökohtaiseen, ajattomaan antisosiaaliseen toimintaan, mutta on samalla tukevasti kiinni nykypolitiikassa ja yhteisten asioiden hoitamisessa."
Juuri tätä samaa korostamme minä ja uudenlaisen kulttuuriesseistisen digivallila.comin toinen päätoimittaja ja Vapaa-ajattelijoiden liiton toimitussihteeri, tohtorikoulutettava Eero K.V. Suorsa "Digivallila.com - sata seuraavaa tarinaa (Kulttuuriklubi 2020) kirjoittamassamme jutussa Diskurssi helvetissä" (julkaistu alunperin digivallila.comissa) persujen ajatushautomojupakassa kasvonsa lopullisesti menettäneen surullisenkuuluisan Jukka Hankamäen tapauksessa, mikä kuvastaa osuvasti rajua aikaamme ja sen ongelmana pahan ja hyvän välisen taistelun ikuisuutta ja vaikeutta akselilla eettisyys-estetiikka, johon SARVIn puheenjohtaja Maria Säkö viittasi aikoinaan suurtakin kohua herättäneellä kirjoituksellaan Kansallisteatterin vierailunäyttömön maahanmuuttajien/maahanmuuttajille tehdyn näytelmän kalabaliikissa Jussi Lehtosen kanssa (aihe, mitä pitäisi käsitellä enemmän - ehkäpä jopa kirjan verran - on Lehtosen vuosia jatkunut ovela ja häikäilemätön mediamanipulointi).
Hankamäen-tapauksen teki taidemaailman kannalta ikäväksi se, että hän opetti filosofiaa teatterikoulussa. Mutta ihanaa (ironisesti ajateltuna) kun on Helvetin Portit taas auki ja Hankamäki ristillä. Näin yhteiskunnallinen keskustelu toimii parhaimmillaan sanotaan mitä sanotaan. Mutta ensin on löydettävä joku typerys, joka on valmis marttyyriksi ja sitten lisää typeryksiä, jotka muka puolustavat marttyyria. Hankamäki on nyt ilmoittautunut vapaaehtoiseksi ja saanut mitä halusi. Se on vähin rangaistus mikä hänelle kuuluu. Oikeudenmukainen yhteiskunta antaa jokaiselle mitä hän haluaa, ja aina joku haluaa ristille, kuten Jeesus vain osaa. Mitä jos Hankamäkiä ei olisi? Me kivitämme hankamäet, kun he kertovat miten asiat ovat. Se, että he sanovat, että niin pitää ollakin, vain rikastaa heidän kriittistä vaikutustaan: he ovat kriitikkoja vasten tahtoaan ja marttyyrejä siinä ohessa. Heidän traagisuutensa on siinä, että he tekevät hyvää tekemällä pahaa ja kärsivät teoistaan. Heidät pitäisi palkita, mutta eihän sekään ole mahdollista. Hankamäki tekee palveluksen meille kaikille, koska hän näyttää miten paha on pahaa. Siis näyttää miten on, ja se on eri asia kuin sanominen. Mistä ei voi puhua, se pitää näyttää antiwittgenslaisesti. Hankamäen merkitys on siis kaikessa nurinkurisuudessaan ikoninen wittgenslaisesti, sillä siitä pitää vaieta, mistä ei voi/saa puhua.
Hankamäki yritti tehdä sanomisistaan sanavapaus-kysymyksen mutta unohti suvaitsevaisuus-keskustelun perusperiaatteen olevan länsimaissa, että kaikkea muuta pitää suvaita paitsi suvaitsemattomuutta. Hankamäen krokotiilin kyyneleet olivat sekä myrkyllisiä että valheellisia. Ensinnäkään, missään vaiheessa lehdistönvapauden historian ajalta ei ole löydettävissä sellaista asiaintilaa, jossa kukaan toimittaja tai mediatyöläinen olisi ollut vapaa mistään ennakkokäsityksistä tai kirjoittamiseen liittyvistä tendensseistä. Tämän taustalla on yksinkertaisesti se, että toimittajat eivät toimi missään lasipurkissa arvoista tai näkemyksistä vapaina. Se, että toimittaja on puolueellinen, ei missään nimessä tarkoita sitä, että puolueellisen toimittajan kirjoittamat uutiset olisivat valheellisia.
Mikäli toimittajan ammattietiikka on kunnossa, voivat kaksi samaa toimittajaa kirjoittaa faktoiltaan kunnossa olevan uutisen. Havainnollistamme tätä kuvitteellisella ja karrikoidulla esimerkillä. Toimittaja A ja toimittaja B kirjoittavat otsikoltaan liki pitäen saman uutisen: "Partasutien loppuminen kesken aiheutti mellakan Tapiolan Stockmannilla." Toimittaja A on kokoomuslainen ja toimittaja B on kommunisti. Kumpikin heistä voivat uutisen alussa myös tuoda tämän esiin, ja tämän jälkeen kirjoittaa siitä, miten partasutien loppuminen kesken Tapiolan Stockmannilla aiheutti mellakan. Seuraavaksi olennaisin: vaikka molemmat näistä toisivat puolueellisuutensa esiin kissan kokoisin kirjaimin ja kymmenien virkkeiden verran, niin mikäli itse asiasta kerrotaan totuus, niin toimittaja ei ole tehnyt mitään väärää tunnustaessaan puolueellisuutensa.
Pikemminkin
on varsin hyvä, että toimittaja tunnustaa sen, ettei voi toimia
arvoneutraalisti tai arvovapaasti eikä yritä johtaa itseään ja lukijoitaan
harhaan; jos toimittaja kirjoittaa räikeän puolueellisen artikkelin väittäen,
että kyseessä on puolueeton artikkeli, niin toimittaja toimii valheellisesti.
Olennaisempaa siis kuin moralisoiva, tekopyhä ja sievistelevä tekemällä tehty
pseudokeskustelu siitä, kuka minkäkin julkaisun toimittajista on puolueeton tai
puolueellinen, on se, kuka puhuu totta
ja kuka valehtelee. Ylipäätään Hankamäen asennoitumien lehdistön
puolueellisuuteen ja puolueettomuuteen tuntuu mykistävän historiattomalta:
ovatko esimerkiksi Ilkka ja
Keskisuomalainen - jolle
Harald on tehnyt erilaisia juttuja jo 90-luvulta lähtien - nykyisestä
ns. "sitoutumattomuudestaan" huolimatta olennaisesti muuttuneet
mihinkään Keskustan äänenkannattajuudestaan tai arvokonservatiivisesta
sisällöntuotannostaan? Evät todelllakaan vaan päinvastoin kiristäneet otettaan ihmisten mielistä. Umpikepulainen lannanhaju, maailmankuvana hajaiset risut ja männynkävyt paistavat läpi edelleenkin esim. Keskisuomalainen mediakonsernin lehtien sivuilta (ja pääkaupunkilaiset varokaa: lukiessanne Vantaan Sanomia tai Helsingin Uutisia imette itseenne jyväskyläläistä ummehtunutta vanharaamatullista sekä patavanhoillista agraariajan kepusanomaa) niin, että lukijat uskovat Valion mainosten mukaan maidon olevan terveellistä yms. harhaanjohtavaa kepusontaa.
Mikäli toimittajat kirjoittaisivat täysin arvoista ja nyansseista "vapaita" uutisia ja artikkeleita, eivät nämä enää olisi uutisia, vaan ilmoituksia. Tuskin kukaan, joka haluaa lukea sanomalehteä, haluaa lukea sanomalehden näköistä paperituotetta, jossa on kahden virkkeen pituisia ilmoituksia, jos siis lukija haluaa lukea uutisia ja artikkeleita. Ja jos otamme Hankamäen möyryämisen puolueettomuudesta vielä yhdeltä kantilta tarkasteluun, on Hankamäeltä härskiä vaatia puolueettomuutta, kun otamme huomioon hänen viiteryhmänsä "ns. mediat", kuten perussuomalaisten äänenkannattajan Suomen Uutiset, jotka ovat kaikkea muuta kuin puolueettomia ja asiallisia. Mutta mikä vielä pahempaa, niiden sisältämät "ns. uutiset" ovat valheellisia, ja silloinkin kun eivät ole suorastaan valheellisia, niissä muunnellaan totuutta ja sävytetään asia tunnistamattomaksi.
Karrikoitu, mielikuvituksesta nouseva esimerkki valottaa asiaa. Jos perussuomalaisten mediat kertovat otsikolla "Karhu kävi kakalla metsässä", saadaan tähän heidän puolestaan tungettua mukaan vähintään termit "vaarallinen musta mies", "väestönvaihto", "islam" "homous" ja "terrorismi", "vaarallinen lesbofeminismi", "Radikaaliboheemisuus" sekä ""katalat kommarimilitantit", ja lopulta otsikoitu juttu kertookin siitä, miten maahanmuutto ja lukuisat muut määrätyt perussuomalaisten painajaiset (jotka itse asiassa ovat heidän fantasioitaan) uhkaavat karhujen ulostamisrauhaa. Lisäksi teksti päättyisi perussuomalaisten yleisimpään päiväuneen, eli raiskausfantasiaan. PARAHIN LUKIJA SAA NAURAA JOS HUVITTAA! Seuraavaksi on aika purkaa Hankamäen myrkyllistä ja syövyttävää tekstiä. Kutsukaamme sitä tekstiksi, koska filosofiaksi sitä ei voi koskaan kutsua. Hankamäki kirjoittaa.
"Osa naisista on saattanut haluta kostaa joitakin kaunojaan suomalaiselle yhteiskunnalle pariutumalla ulkomaalaisen kanssa, ja asiaan liittyvä epäreiluus on saanut suomalaismiesten veren kiehumaan."
Sanomatta on selvää, että edellä oleva väite on kaukana filosofiasta, kyse on pikemminkin baarin nurkasta käsin huudettu katkera sutkaus. Lausahduksessa yhdistyvät myös aiemmin mainittu rasistinen trooppi "vaarallinen musta mies", ja misogynia. Näistä lisää myöhemmin. Hankamäki esittelee kammottavan fantasian "suomalaisesta yhteiskunnasta", jonka naiset ovat Hankamäen mukaan pettäneet. Hankamäen tekstissä ei ole sinänsä mitään uutta, kyse on vanhasta, kaunaisesta naisvihasta, jota ovat edustaneet niin kirkkoisä Tertullianus, Aleksandrian piispa Klemens vaatiessaan naisten peruukkien käytön kieltoa, talibanit, ajatollah Khomeini ja sarjamurhaaja Ted Bundyn kaltaiset hirviöt. Filosofi Kate Manne kirjoittaa misogyniasta seuraavasti:
"Se tosiasia, että ihmiset, jotka kykenevät valjastamaan käyttöönsä voimakkaita yhteiskunnallisia misogyynisiä voimia, omaavat kaikenlaisia pelkoja ja psykologisia taustatekijöitä, on tuskin yllättävää. Miten tämä näkökulma auttaa lähestymään sitä ongelmaa, jonka naiset kohtaavat? Kun toisen räsynukke on toisen ruumis, ruumiin oikeudet palavat räsynuken mukana. Pelkästään siitä näkökulmasta, jossa misogynia käsitteellistetään siitä syytetyn näkökulmasta, voimme siirtyä käsitteellistämään misogyniaa sen kohteiden tai uhrien näkökulmasta1. Toisin sanoen, misogyniasta puhuttaessa, voimme keskittyä siihen vihaan jota naiset kohtaavat yhteiskunnassa/sosiaalisten suhteiden maailmassa kuin pelkästään keskittyä siihen miltä miehistä (ensisijaisesti) joko tuntuu tai ei tunnu tietyissä vuorovaikutustilanteissa tiettyjen naisten kanssa - köökkipsykologia voidaan siis hylätä." (Manne 2019, 59)."
Hankamäki ja hänen vihasta ähkyvät ja muiden pahoinvoinnista kuolaavat persuperässäjuoksijansa kohtelevat naisia teksteissään räsynukkeina, halventaen naisten ruumista. Hankamäki jatkaa:
"Feminismin ohjesäännöt näkyvät myös kasvatuksessa ja populaarikulttuurissa, jotka ovat muodostuneet pitkälti samoiksi nykyisessä postmodernissa merkityksettömyydessä. Kolmetoistavuotiaat tytöt ja heidän kaltaisensa homopojat kuuntelevat Lady Gagan, Madonnan ja Lana Del Reyn luentoja, joissa opetetaan, miten näytetään ja kuulostetaan huorilta. Näiden prostituutiota ihannoivien pyhimyskuvien varjossa naisliike tekee tytöistä lutkanarsistisia pissiksiä, jotka kieltävät seksiä itseltään ja muilta ja jotka sen vuoksi elävät jatkuvassa sadomasokistisessa itsensä ja toisten ihmisten kiusaamistilanteessa."
Ennen kuin menemme Hankamäen naisvihaan, toteamme että halveksuessaan Lady Gagaa, Lana Del Reytä Hankamäki asettuu osaksi pitkää konservatiivista, elitististä ja fasistista traditiota, jossa halveksutaan populaarikulttuuria yritettäen "pelastaa" nuoriso "turmelukselta". Mitä teini-ikäisten sitten pitäisi Hankamäen mielestä tehdä? Lukea hänen puisevaa, järkyttävän huonoa filosofian bastardisointia, asiavirheitä täynnä olevaa mautonta ja tyylitöntä tiiliskiveään Enkelirakkaus?
Hankamäelle ongelma on ilmeisesti se, että naiset ovat näkyvillä yhteiskunnassa. Hankamäki näkee ongelman ulkonäössä; hän ei kestä sitä, että naiset eivät ole harmaata massaa. Tässä hän mukailee pelkäämiään fundamentalistimuslimeja paljastaen näin, että hänellä ei sinänsä ole mitään salafistien naiskäsityksiä vastaan. On otettava huomioon, että Hankamäen idealisoimassa antiikin Kreikassa naiset pakotettiin myös pois näkyviltä. Joten ei mitään uutta, tälläkään kertaa. Kuten niin väärin ymmärretty feministinen filosofi Andrea Dworkin huomautti jo 1980-luvulla:
"Kuin kameleontin, naisen täytyy sulautua ympäristöönsä, koskaan näyttämättä niitä ominaisuuksia, joita hänellä on, koska jos hän tekisi näin hän vetäisi välittömästi puoleensa miesten tappavaa huomiota. Hän on siis kuin takaa-ajettu eläin - kaikki mieskirjailijat, tiedemiehet ja kotikutoiset miesfilosofit toteavat tämän ylpeänä kadunkulmasta. Nainen voi yrittää tehdä heidän kanssaan kauppaa, heidän omilla ehdoillaan. Naisen toivo on siinä, että tämä murhamiesten kuolemaksi oleva huomio siirtyy naiseen, jonka sulautuminen ei ole niin täydellistä, joka ei ole vähemmän halukasta. Käytännössä tarjouskilpailua käydään hänen elämästään - mitä jää jäljelle sen jälkeen, kun hän on halukkaasti kiistänyt ihmisyytensä - luvaten hänelle toisenlaista kohtaloa kuin niille naisille, jotka puhuivat totta. Tämä seksuaalinen, sosiologinen ja henkinen adaptoituminen, joka käytännössä merkitsee kaiken moraalisen toimijuuden hävittämistä, on ensisijainen käsky, jonka naiset kohtaavat eläessään miesten ylivallan alla." (Dworkin 2019, 178)
Hankamäen huomio on tappavaa. On otettava huomioon, että naisia kiduttavat sarjamurhaajat kuten edellä mainittu Ted Bundy, tekevät luonnossa saman minkä Hankamäki paperilla. Hankamäki ei myöskään peittele rasismiaan, hän sylkee sen lukijansa kasvoille tai viskoo sitä ympäristöönsä kuin riivattu apina ulostetta. Seuraavaksi otamme työkaluiksemme filosofi ja psykiatri Frantz Fanonin rasismin- ja kolonialismin vastaisen käsitteistön purkaessamme Hankamäen julkista sikailua. Terrorisminvastaisen sodan myötä rasismin ja kolonialismin analyysi on tullut ajankohtaisemmaksi kuin koskaan - ja Yhdysvalloissa pinnalla oleva poliisiterrori pitää tätä pinnalla. Se, mikä pinnalla kelluu, on juuri tämä Fanonin subjekti ja valkoiselle katsojalle objekti - vaarallinen tumma mies. Gargi Bhattacharyya nostaa esiin Fanonin pohdinnan kidutuksesta suhteessa ihmisyyteen. Väkivalta ja kidutus eivät ole vain systeemissä esiintyviä virheitä, vaan olennainen osa sitä (Bhattacharyya 2008, 126-127)
Bhattacharyyan mukaan länsimaissa terrorisminvastaisen sodan myötä stereotyyppi vaarallisesta mustasta miehestä on kääntynyt stereotyypiksi vaarallisesta ruskeasta miehestä. Tällä jälkimmäisellä stereotyypillä Bhattacharyya viittaa muslimimiehiin. Bhattacharyya kuitenkin huomauttaa, että tämä siirtymä stereotypioissa on jossain määrin vain kuvainnollista teorian kannalta. Pikemminkin on kyse siitä vaarallisen ruskean miehen stereotyyppi omaa suhteessa rasismiin ja syrjintään kaikki vaarallisen mustan miehen stereotyypin ominaisuudet, mutta tähän stereotyyppiin on tullut lisää "muslimierityisiä" piirteitä suhteessa terrorisminvastaiseen sotaan.
Yhteistä Bhattacharyyan mukaan näillä kahdella stereotypialla on näiden visuaalinen luonne (Bhattacharyya 2008, 98). Myös Kobena Mercer on huomauttanut tietyllä tavalla esitetyn mustan miesruumiin näkyvyydestä etenkin populaarikulttuurissa, Mercer täsmentää, erityisesti gangsta-rapin kautta (Mercer 1999, 207). Hypermaskuliininen stereotypia mustasta miesruumista on mahdollista lukea homeovestismin, transvestismin vastakohdan kautta. Siinä missä transvestiitti tekee pilaa vastakkaisesta sukupuolesta, niin homeovestisti parodioi omaa sukupuoltaan (Evans 2012, 122). Jos soitamme pienen välisoiton, todettakoon että Hankamäen Enkelirakkaus on totaalista homeovestismiä; Hankamäen teos on täyttä naurettavaa parodiaa miessukupuolesta ja homomiehistä, mutta vähemmän hauskaa on se, että Hankamäki on tosissaan eikä ole tarkoittanut tekstiään parodiaksi.
Bhattachryyan mukaan vaarallisen ruskean miehen stereotyyppi ei kuitenkaan edellisen stereotypian tavoin käsittele kehoa sinänsä, vaan nimenomaisesti liian peitettyjä: liian hunnutettuja, liian partaisia kehoja. Hunnutetun kehon pelolla on pitkä historiansa orientalistisessa diskurssissa, jossa huntuun ladataan eksoottisia mielleyhtymiä (Bhattacharyya 2008, 99). Edward Saidin mukaan stereotyyppi on myös aina redusoitavissa. Saidin mukaan kolonialistisessa hegemonisessa diskurssissa monenkirjavat ilmiöt terrorismista lähtien ovat palautettavissa aina islamiin. Islam on Saidin mukaan näin diskurssissa ladattu käsite, mutta hän huomauttaa tämän merkitsevän peilikuvan tavoin myös sitä, että käsitteet "länsi" ja "kristinusko" ovat myös ladattuja käsitteitä (Said 1997, 9). Jos ajattelemme Sartren havaintoa siitä, että kolonialismi itsessään vaatii kidutusta (Lazreg 2008, 233), niin ainoastaan jonkin lännestä tai kristinuskosta poikkeavan lataaminen käsitteenä on vaarallista näissä olosuhteissa.
Stereotyyppi voi kääntyä myös toisin päin. Vaarallinen musta tai tumma mies voidaan esittää myös heikkona, mikä on homeovestismille vastakkaista, tai sitten homeovestismin kuoliaaksi näivettämänä. Isaac Julien kuvaa tällaista prosessia elokuvassaan Basquiat. Yliannostukseen kuolleen afrikkalais -amerikkalaisen nykytaiteilijan Jean-Michel Basquiatin elämäkertana toimiva elokuva kuvaa homeovestismin taakkaa hypermaskuliinisen ja viriilin stereotypian kautta. Basquiatista rakennetaan New Yorkin taidepiireissä niin hypermaskuliininen ja viriili musta mies että tämä stereotypia lopulta tappaa hänet. Basquiat ei kykene kannattelemaan tätä häneen lyötyä stereotypiaa vaan sortuu lopulta heikkouden kautta kuolemaan. Stereotyyppi ei siis merkitse tässä kohtaa automaattisesti pelkkää vahvuuden kuvausta. Vaarallisen mustan miehen stereotypia voi kantaa myös heikkoutta. Vastaavalla tavalla plantaasiorjat on voitu kuvata vahvoina, mutta näiden asema on silti ollut heikko.
Oikeustoimihenkilöt (ts. henkilöt, jotka voivat vaatia oikeutta jouduttuaan kidutuksen uhreiksi) tuskin koskaan näissä nykyaikaisissa olosuhteissa identifioivat itsensä johonkin ei-valkoiseen. Kidutuksen kohde on siis toisin sanoen Fanonin subjekti - Bhattacharyyan termein vaarallinen ruskea mies. Algeriassa ranskalaiset kolonialistit jakoivat uhrinsa kidutuksen aikana ruumiin osien kautta näin ikään kuin silpoen kohteensa episteemisellä tasolla (Lazreg 2008, 130). Tämä silpominen voidaan kääntää myös toisin päin. Kidutus ja alistaminen ottavat Fanonin mukaan kolonialismin uhrilta pois tämän henkilöllisyyden, identiteetin. Fanonin mukaan tässä kolonisoidussa ruumiissa käynnistyy prosessi, jonka myötä subjektista tulee elävä kuollut, vampyyri. Vampyyri nousi esiin Fanonin tuotannossa hänen potilaidensa painajaisista, joita sodan traumat olivat aiheuttaneet.
Kolonialismin vahingoittamalle vampyyri on sekä hänessä itsessään, että kolonialistin henkilöimänä ulkopuolisena uhkana. Marxin mukaan sekä kapitalismi että imperialismi toimivat vampyyrin tavoin, imien uhrinsa verta. Kuten tunnettua, vampyyrin veren maistaminen tekee sen maistajasta itsestään vampyyrin. Kolonialismin uhrista sortajansa peilikuva (Kawash 1999, 247). Vampyyri on samanaikaisesti sekä elävä että kuollut. Länsimaisessa kuvastossa kaikki sisäisesti ristiriitaiset figuurit ovat olleet aina läsnä. Antiikin Kreikan tarustossa esiintyvä hirviö Meduusa on kuvattu toisaalta ei täysin maskuliiniseksi muttei täysin feminiiniseksi. Vampyyrin tavoin Meduusa kantaa tätä ristiriitaa sukupuolten välillä kuin vampyyri elämän ja kuoleman välillä. Meduusan kannalta on sinänsä kiinnostavaa, että Meduusaan liitettyjä piirteitä on kuitenkin ladattu naisiin, kuten Lady MacBethiin (Evans 2012, 122).
Suomen valtio ja tieteentekijät ovat olleet etukäteen fiksuja ja kaukoviisaita: ei apurahoja ja virkoja Hankamäelle, joka toimii valtion omaksumaan tasa-arvo-ajattelun vastaisesti. Pitkälle vietynä, jos Hankamäen "nyrkin- ja hellan välissä"-politiikkaa toteutuisi, Suomi joutuisi pulaan, sillä korkeasti koulutettujen naisten osaaminen on jo tärkeä osa maan voimaa. Ja usea heistä on juuri sellainen vahva punavihreä feministi, joiden identiteetti ei heitä miellytä ja kuulu persufanituslistoille.
Hyveessä olisi olennaista kyky oivaltaa, mikä missäkin asiassa on totta ja aitoa, mitkä ovat asioiden keskinäiset suhteet, mitkä seuraukset ja edellytykset ja mikä oli minkin syynä, sanoi jo aikoinaan yleisestä moraalista ja ihmisten puhumisista huolestunut Cicero. Hankamäen kirja ei ole hyvä eikä edes kiinnostava. Samanlaista ala-arvoista ja ikävää vouhkaamista voi lukea persujen omilta sivuilta tai netin keskustelupalstoilta kuten suomi24.fistä. Suomen Perusta -ajatuspajan toiminnanjohtaja Marko Hamilo pysyy pienen miettimisen jälkeen kuitenkin päättäväisesti kirjan pääväitteiden takana. Hänen mukaansa kirjassa on kyse feminismin kritiikistä (hahaa!), joka kuuluu perussuomalaiseen ajatteluun. Hamilon mielestä nykyään Suomessa on tapana kutsua kaikkea feminismin kritiikkiä naisvihaksi - eräs nykyinen vallassa oleva persuväittämä, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa.
Feminismin kritiikkiä siinä oli, ja se kuuluu perussuomalaiseen ajatteluun, hän sanoo MTV:lle antamassaan haastattelussa kolme päivää kohun jälkeen eikä aio perääntyä tippaakaan. Ei tällaisessa ole hänen mielestään mitään hävettävää. Kammottavaa on se, että Hamilo oli vuosia Suomen Kuvalehden tiedetoimittajana (no tekihän SK:n toimittaja Leena Sharma jutun tyyliin "ihanat ja tavalliset persut keskuudessamme" silloisesta persupuolustusministeri Jussi Niinistöstä ja meni lopulta hänen kanssaan naimisiinkin). Tämä tuo esiin vakavan kysymyksen siitä, mikä on Suomen Kuvalehden suhde näihin kuvottaviin ilmiöihin? Hamilon jäätävä selittely Hankamäen tekosista on kammottavaa luettavaa:
"Sitten siinä oli yksittäisiä kohtia, joita pitäisi analysoida tarkemmin, jotta voitaisiin katsoa, ovatko tästä kirjasta esitetyt, somessa levitetyt tulkinnat totta vai ei."
Toivoimme laajasti suositun ja levinneen (lukijoita yli 3000) juttumme lopuksi, että teksti saisi lukijan ajattelemaan ja tulemaan siihen johtopäätökseen, että Hankamäki ja hänen taustajoukkonsa ovat saaneet mellastaa jo aivan liian kauan. Aivan liian kauan. Jotain olisi nyt tehtävä:
"Älä seiso tämän luettuasi tumput suorina vaan tee jotain. Osallistu keskusteluun ja postaa tämä eteenpäin. Kiitos kun olet hyvien puolella pahaa vastaan."
Minä ja Eero olemme digivallila.comin päätoimittajina ja kriitikkoina moralisteja ja SARVIn uusina jäseninä myös hyvin sopivia uuden sukupolven sarvilaisuuteen kirjan "Kritiikin ääniä - tekstejä kritiikistä " kuvaamalla tavalla. Olemme molemmat sekä boheemiradikaaleja kriitikoita, esseistejä että myös vielä (nöyrästi) aloittelevia sanataiteilijoita. Meissä yhdistyy myös perskohtaisesti uusi 2020-lukulainen sarvilainen taiteen kentän asiantuntija sekä kriittinen arvioitsija että myös herkkä auter-taiteilija. Lisäksi SARVIn tavoin mekin peräänkuulutamme suomalaiselle taidekritiikille moninaisempaa ja elävämpää sekä itsekriittisempää tulevaisuutta, ja yritämme pitää sitä punaisena lankana kaikissa kirjoituksissamme, niin nettilehdessämme kuin kirjoissammekin, joita pieni laatukustantamo, mustavalkokuvakirjoihin ja yhteiskuntakriittisiin kulttuuriesseisiin sekä queerkirjoihin erikoistunut Kulttuuriklubi julkaisee.
SIIS PALJON ONNEA SARV!
-hyvä me...
SARVIn juhlakirja on aarre kriittistä keskustelua haluaville. Se voisi toimia myös oppikirjana Hankamäellle siitä, mitä todellinen vapaus ajatella ja sanoa merkitsee käytännössä. Ajatusten kahlitseminen ei kuulu nykypäivän agendaan. Siksi SARVIn juhlakirja on kuin "itkevä kivi" ja kaunis helmi. Oulun yliopiston kirjallisuuden professori Kuisma Korhonen puhuu kirjasta kauniilla tavalla itkevänä kivenä, joka on sukua tuulelle ja tuhkalle. Mikä näppärä vertaus samaan aikaan sekä ikuisesta että hetkellisesti kestävästä huipusta, johon olemme koko elämämme ajan kiipeämässä saavuttamatta koskaan lopullista huippua. Kirjassaan "Lukijoiden yhteisö - ystävyydestä, kansanmurhista, itkevistä kivistä (Avain 20111) Korhonen äityy proosalliseksi kuvatessaan kirjoja, kirjallisuutta ja niiden rakennuskivinä ja muurinlaastina olevia sanoja:
"Sanat eivät ole vain kasa kolikkoja, joilla ostan itselleni merkityksiä. Toiset ihmiset eivät ole vain kohteita halulleni. Ja muste, paperi, ilma välillämme, taivas yllämme, se kaikki on olemassa muutenkin kuin vain katsettani varten."
Harald Olausen Eero K.V. Suorsa
SARVIn jäsen SARVIn jäsen
digivallila.comin päätoimittaja digivallila.comin varapäätoimittaja
kriitikko, kirjailija kulttuuritoimittaja kriitikko, tohtorikoulutettava, toimitussihteeri (VA)