Kritiikistä

Harald Olausen

Kirjoitan elokuvista ja kirjoista, taidefilosofiasta sekä kulttuuripolitiikasta eri medioihin sekä kirjoihin erilaisia tekstejä; haastatteluja, arvioita, puffeja, esseitä ja pamfletteja. Ne ovat kuitenkin sivuhommiani, ei kuitenkaan harrastustoimintaa, sillä saan niistä kirjoituspalkkiot. Kirjoitan päätyökseni novelleja ja katson homoelokuvia. Mutta olen kiinnostunut laajentamaan näkökulmaani ja kirjoittamaan uusista asioista uusilla eväillä. Avaan tässä hieman lähtökohtiani.

Ensimmäisessä työpaikassani 1980-luvun erään pikkukaupungin historiallisessa museossa toimin oppaana ja kirjoitin tekstejä. Jo silloin minua kiinnosti kysymys katseesta ja mielikuvituksesta sekä siitä, mitä katsojan haluttiin nähdä ja mitä hän oikeasti näki, ja kenen oli syy, jos hän näkikin jotain muuta? Samoin aloin miettiä sanan ja kuvan välistä hegemoniataistelua. Vielä tuolloin visuaalinen kulttuuri ei ollut kukoistuksessaan vaan sanan mahti. Aika oli tosin ankea ja museot Suomessa vielä lapsenkengissä eikä samaan aikaan muualla maailmassa levinneestä trendistä "elämyksellisyydestä" ollut maassamme vielä tietoakaan.

Museothan omistivat vielä tuolloin ennen internettiä jokseenkin suvereenisti kansakunnan yhteisen muistin ja siirsivät näyttelyissään hyväksytyn tarinan maastamme ja sen kulttuurista kansalaisille, mikä on hieman mahtipontisesti julistettu, ottaen huomioon sen vähäisen ja muutenkin jo museoon tullessaan näyttelyjä ja niiden taustoja hyvin tuntevassa ja koulutetussa yleisössä. En ollut enää töissä museossa, kun se saavutti Suomen, mutta seurasin hiljaa sivusta tapahtumia vierailemalla museoissa mm. Manchesterissa Englannissa ja Tukholmassa Ruotsissa.

Elämyksellisyys oli valloittavaa. Se tarkoitti museomaailmassa mielenkiintoista katseen ja mielikuvituksen vallankumousta. Pienistä kuvista ja teksteistä seinillä sekä hiljaa ryhmän edessä piipittävästä oppaasta siirryttiin pikkuhiljaa enemmän tai vähemmän onnistuneesti samanlaiseen kokemuksellisuuteen, kuin mikä on tuttuja katsojalle elokuvissa. Museoihin palkattiin oppaita, jotka pukivat edustamansa ajan vaatteet ja ajatukset ylleen ja esittivät aidonlaissa ympäristöissä sen ajan ihmisiä.

Sivutuotteena minua alkoi kiinnostaa eri maiden kulttuurinen erilaisuus - erityisesti muista pohjoismaista poiketen suomalainen tylsyys, ahdistavuus ja vaihtoehtoehdottomuus erityisesti muutenkin eurooppalaiseen muuhun tasoon verrattuna varsin nuoren rakennuskantansa suhteen. Suomihan oli ollut joskus kaunis kauan aikaa sitten. ennen kuin suomalaiset muuttivat maahan. Suomalaiset olivat tuhonneet Suomen. Kenen oli vastuu ja miksi asiasta ei saanut silloin avoimesti puhua? Rumuuden näki kaikkialla, mihin suomalaiset ovat rakentaneet kivikaupunkejaan.

Koulussa minulla oli onnekseni kuvaamataidon opettajina kaksi oikeaa taiteilijaa ja kävimme paljon taidenäyttelyissä. Myöhemmin tapasin kirjastossa kirjoista kiivaasti kopioivan ensimmäisen kuvaamataidon opettajani, joka kirjoitti paikalliseen porvarisanomalehteen taidekritiikkiä. Kun kysyin, mitä hän tekee? Hän vastasi näin kirjoitettavan "oikeaoppisesti" kritiikkiä. ja kun seuraavana päivänä luin hänen kritiikkinsä kirjastossa olleesta muutaman töherryksen näyttelystä, en tunnistanut kriitikon ylisanoista itse kokemaani ja näkemääni.

Ihan samoin tuntui kopiovan teksteistä päätellen myöhempi kuviksen opettajani, joka kirjoitti samaan aikaan työväenlehteen hienolta vaikuttavia ja hieman tavallisen satama - ja työläiskaupungin keskivertolukijan ymmärryksen ja sivistystason yli ampuvia kehuja akateemisella lainamongerruksella täytettynä usein täysin mitättömistä sekä jotenkin valjuista kavereittensa taidenäyttelyistä. Miten tämä oli mahdollista, mietin silloin? Ketä tämä oikein palveli ja mikä oli "oikeaoppinen taidekritiikki"?

Minua kiinnostaa siis nähdä ja kuulla muiden eri taiteenlajien kritikoiden näkemyksiä omasta työstään, kritiikkejä sekä keskustelua omasta roolistaan taiteen kentällä sekä avoin ja suora puhe taidekritiikin merkityksestä ja tarpeellisuudesta sekä vaaroista tylsistyä palvelemaan vieraita jumalia joko pakosta tai jostain muusta syystä.

Samoin kuin myös sanojen ja tekojen välinen ristiriita kulttuurisen moninaisuuden ja yhdenvertaisuuden edistämisen suhteessa medioissa, jotka samaan hengenvetoon tukevat "rakenteellista vaihtoehdottomuutta (umpimielisyyttä) ja tarjoavat vain yhden - ja senkin usein kapean - näkökulman ja lähestymistavan asioihin, ilmiöihin ja niiden parissa työskenteleviin ihmisiin.

Näen yhteiskunnallisen aktivismin sekä poliittisen taiteen perusteltuna osana yhteiskunnallista vaikuttamista taiteen keinoin. Ajattelen samoin kuin esimerkiksi paljon asiasta puhunut ja tapetilla ollut Sonya Lindfors, jolle sama periaate on yksi tärkeimmistä muutoksen välineistä avartaa ihmismielen umpisolmuja.

Kirjoitin tästä jo vuonna 2013 ilmestyneen Rovaniemeläistarinoita-kirjan Rovaniemen taidemuseota, ja erityisesti silloin tapetilla ollutta SUOPANHTERRORIA käsitelleessä laajassa artikkelissani. Minusta sekä taiteella että taidekritiikillä pitää olla selkeä suunta ja vastuu myös epäoikeudenmukaisten poliittisten käytäntöjen muuttamisessa paremmaksi (so. Marxin tarkoittama ns. "sosiaalinen vapaus" olla ja toteuttaa ehdoitta omaa itseään yhteiskunnissa, jotka tukevat henkistä kasvua ja ihmisen kehittämistä).

Taide, taiteilija sekä kriitikko eivät elä missään kantilaisessa hermeettisessä kuplassa omaa nerouttaan romanttisesti toistaen ja ympäristöönsä säteillen, vaan elimellisenä (ja toivottavasti) tietoisena osana vallitsevia yhteiskunnallisia määräys- ja valtasuhteita osana aina jotain tiettyä agendaa tai vasta-agendaa, joko omaa, omaksuttua tai kulttuurin synnyttämää "kopiotodellisuutta" noudattaen.

Taiteella on paljon sanottavaa ja annettavaa. Siksi myös taidekritiikillä on suuri merkitys tässä pelissä. Se voi olla huonoimmillaan mekaanista jäljittelyä, toistoa ja tyhjän lätinää, kuten usein juhlavissa ohjelmissa ja akateemisesti innoittuneissa kirjoituksissa ja seminaariesitelmissä, tai elävää ja uuteen innostavaa radikalismia, kuten vaikka Richard Shustermanin (Taide, elämä ja esteiikka; Gaudeamus 2004) pohdintoja taiteen sosiaalisten vaikutusten merkitystä eri luokkaryhmille.

Juuri siksi kritiikillä on oikeutuksensa. Juuri siksi se on kiinnostava ja tärkeää. Juuri siksi se pitää elävänä eikä lannistaa ja mukauttaa minkään ääliömäisen ismin nimessä palvelemaan vanhentuneita ja vanhan vallan tunkkaisia premissejä. Juuri siksi olen yhtä uteliaan etsimässä vastauksia samoihin kysymyksiin; mitä katsojan haluttiin nähdä ja mitä hän oikeasti näki, ja kenen oli syy, jos hän näkikin jotain muuta?

Mikä oli sanan ja kuvan välisen hegemoniataistelun tilanne? Ketkä tänään omistavat kansakunnan yhteisen muistin, jos omistavat, ja jos eivät, kuka sen sitten omistaa vai omistaako kukaan ollenkaan? Entä mikä merkitys taidekritiikillä on taidekorruptiossa, asia, josta Suomessa ei vielä puhuta, vaikka pitäisi. Se kenestä kirjoitetaan ja miten eri medioissa, saa usein myös myönteisen näkyvyyden lisäksi apurahat.

Elämyksellisyys oli valloittavaa silloin kun sitä ei ollut, mutta miten on nyt laita, kun sitä on kaikkialla ja kaikki tuntuu perustuvan mielihyväperiaatteeseen ja musta tuntuu-näkökulmaan? Tai mitä on nyt eri pohjoismaiden kulttuurinen erilaisuus - erityisesti muista pohjoismaista poiketen suomalainen tylsyys, ahdistavuus ja vaihtoehtoehdottomuus muussakin kuin vain rakennustaiteessa, valokuvissa ja elokuvissa?

Näitä kysymyksiä pohdin ja mikä on hengettömyyden ja kopiokritiikin elävä vastavoima. Miten siis välttää ympäripyöreä pitkien teoriatermien verryyttelyjä, mitkä päättyvät aina johtopäätökseen ei mistään, ja esseiden ja tutkimuksen omakohtaiset ajatukset korvaantuvat mediatutkijoiden audiovisuaalisteoreettisella tyhjänpäiväisellä paatoksella (lainaus Filmihullun päätoimittajan ja elokuvakirjailija Lauri Timosen Filmihullun numerossa 3/2005 otsikolla Lohduton maa - näkökulmia suomalaiseen elokuvakulttuuriin)?