Kuin harkittuja "epämuotoja sisäisen emigraation väitetyssä kultivoituneessa kielenkäytössä"...

Teksti Harald Olausen

"Havaitsen surumielisen katseen, jolla nuoret ihmiset katselevat minua. Tunnistan sen. He eivät tiedä, että katselen heitä samalla tavalla ja mittaan heidän jäljellä olevaa elämäänsä samoissa tuhontunteen merkeissä. Me kuulumme kaikki yhteen."

-Olof Lagercrantz (1911-2003).

Kirjailija Olof Lagercrantz oli hieno kirjailija, sivistynyt keskustelija ja omapäinen toimittaja, joka ei kuvia turhia kumarrellut. Ajatukset ovat vilkkaita ja raikkaita, kieli on vakuuttavaa ja runollista. Lagercrantz kuului kirjalliseen yläluokkaan luomatta itse mitään suuteosta, joka olisi jäänyt kirjallisen kaanonin ykkösluokkana vaikuttamaan mieliimme. Mutta aivan erityisen kiinnostavaksi hänet tekee sekä syvällinen ihmisen ymmärrys ja rehellisyys itseään kohtaan, joka paistoi hänen teksteistään läpi, että myös selkeä todellisuudentaju, mikä näkyi hänen avoimissa pohdinnoissaan ja sen ymmärtämisessä, ettei elämä ole kenellekään yhtään sen helpompaa kohtalosta riippumatta.

Lagercrantz kirjoitti monta hyvää kirjaa, joista kiinnostavin on ehkä Lukemisen ja kirjoittamisen taidosta (WSOY 1986). Hän tunnusti kirjassaan, että maailma, johon hän kuului, hänellä ei ollut itsellään juuri mitään toivoa (kuten ei muillakaan; se on maailman henki ja pelin nimi käytännössä ilman juhlavia vakuutteluja muiden hyvistä aikeista ja ideologioiden sekä uskontojen ihmevaikutuksesta): "Tuho on sisäänrakennettu järjestelmään, sillä jokainen varoitushuuto tehdään heti naurunalaiseksi ja siten vaarattomaksi. Ei ihme että Kassandra-myytti herää henkiin. Ennustaja, joka tiesi, mutta jota kateelliset jumalat olivat rankaisseet kirouksella, ettei häntä koskaan uskottu."

Lagercrantzin lähtökohta kirjassaan on hieman samanlainen kuin mitä Pimeyden sydämen (1989) Joseph Condradin, väittäessään kirjailijan vain kirjoittavan kirjasta vain puolet, kun toisesta puolesta pitävät lukijan (mielikuvituksellaan) huolen (ihan kuin kirjoja kirjoitettaisiin tätä varten). Kirja alkaa pohdinnoilla lukemisen merkityksestä: "On vaikea löytää laajempaa ja useammin selitettyä aihetta kuin tässä kirjassa käsitelty. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat merkittävä osa kaikesta inhimillisestä toiminnasta." Esipuhe kirjaan on tehty vuonna 1985 Suomessa Inkoossa.

Lagercrantzin kirja on kirja kirjailijoille, jotka haluavat välillä lepuuttaa itseään kirjallisen maailman kirjallisissa pohdinnoissa ja juuri sitä varten on kirja tehtykin. Se on kuin pieni herkullinen välipala eikä petä vaativaakaan lukijaa, sillä sen vanhan maailman hienotunteisen viileä tyyli ja toteava olemus on kuin monella kirjailijallakin – siitä ehkä kirjan suosio ja maine kaikkien kirjallisuutta harrastavien keskuudessa. Kirja sopii hyvin moneen eri kirjalliseen tarpeeseen ja toimii niin yksin kuin yhdessä luettunakin. Jo heti ensimmäisestä luvusta lähtien hän takertuu kiinnostavaan kysymykseen: Mitä tapahtuu kun luemme? Siis mitä TODELLA TAPAHTUU KUN LUEMME? Otan tähän rinnalle myöhmmin esimerkiksi G.W. Sebaldin kirittämään vanhaparnassolaisuutta.

Kysymys ei ole vähäinen virtuaalisen tuskan aikana, jolloin yhä harvempi osaa tai haluaa lukea (Kyse on tottumuksesta, jos lapsena lukukärpänen puree, se ei hellitä koskaan, koska maailma on tylsä paikka, mutta mielikuvitus ei): "Kirjoissa kohtaamamme ihmiset muistuttavat eläviä. He puhuvat kuin me, hengittävät kuin me, itkevät ja nauravat kuin me. Mutta jos ojennamme kätemme syleilläksemme heitä, haromme tyhjää ilmaa." Lagercrantz kirjoittaa elävänsä vailla epätoivoa. Ihmisen kuten ihmiskunnankin tulee elää hänen mielestään elää tuhon partaalla. Sebald kuvaa sodan runtelemasta kansasta kirjoittavia.

Matka kuolemaan on yhtä pitkä, millä kohtaa elämäänsä sattuukaan olemaan, hän järkeilee – niin on myös hänestä ihmiskunnan laita. "En tiedä vastausta. Mutta pelkään päivää, jolloin minussa sanat alkavat kuihtua. Niitten uskomattoman monimutkainen luonne, niitten pitkä, pitkä historia tulevat, prosessin jatkuessa, esiintymään minulle loistokkaampina." On olemassa myös kaksi kirjailijaa, jotka unohtavat lukijan roolin rakentaa kirjan toisen puolen, kun eivät saa siihen mahdollisuutta kirjailijoilta kuten Proust ja Joyce, jotka "kuluttavat itse kaiken hapen" (Tänään niitä saattaa olla jo enemmin kuin tuolloin...).

On olemassa kirjoja, joiden tehtävänä on olla läpipääsemättömiä: "Ne kiihottavat kuin suuret kaupungit, joissa olemme kulkeneet vain parin korttelin verran, tai korkeat vuoret, joita emme pysty nousemaan. Katselemme ylös rinteitä ja innostumme." Lagercrantz tekee tärkeän huomion: on vaikea pitää itseään silmällä silloin kun lukee, sillä jos kirja kiehtoo, se imee kaiken huomion: "Hyvä kirja antaa lukijan tuntea, että luemme omasta kokemuksestamme. Kun kirjallisuus on parhaimmillaan meistä tuntuu, että äkkiä muistamme jotain tärkeätä jonka olemme tienneet mutta unohtaneet." Hänellä ei esiinny sisäisen emigraation väitettyä kultivoitunutta kielenkäyttöä (termi on lainattu Sebaldilta ja sitä voi käyttää "väärin".

Lagercrantz pohtii, onko lukeminen sittenkään hyväksi ihmiselle, joka hakee lohtua ja merkityksi siitä normaalista todellisuudesta, jonka Italo Calvino on määritellyt "kirjoittamattomaksi maailmaksi"? Kirjallisuudessa kuvataan paljon sellaista mikä on vaikeaa ja kauheata. Seuraa pitkä litania erilaisia käytännön esimerkkejä, joista huomaa kirjoittajan mentaalisen maailman kuuluvan menneeseen maailmaan (hieman ikävystyttävällä tavalla). Ja vaikka hänen tekstinsä on vanhakantaista ja kielensä ylevää ja etäistä kuin vain voi olla sivistyshumanistin "vanhaparnassolaisuudessaan", on hänellä edelleenkin ajankohtainen viesti lukijoille.

"Miettikää myös te, hyvän kirjallisuuden lukemisen propagoijat, että samalla hetkellä, kun lukeminen luokitellaan hienoksi, joksikin joka asettaa lukijan toisia ylempään luokkaan, katastrofi on lähellä. Silloin kirja on vaaravyöhykkeessä. Sisältäpäin tulevan tarpeen tulee johdattaa lukemiseen." Kovin on ylevää ja hienoa ajattelua. Lagercrantz, joka eli yli yhdeksänkymmentävuotiaaksi, kirjoitti huomiota yli seitsemänkymppisenä huomatessaan, ettei vanha resepti korvata vitaalisuus lisääntyneellä uurastuksella enää toiminut hänen kohdallaan, ettei enää hallinnut riittävästi hankkimiaan tietoja ja oli siksi neuvoton. 

"Minun oli pakko jälkikäteen lisätä unohtamiani faktoja ja näkökulmia. Samalla työnaikaisista mielijohteista tuli yhä harvinaisempia. Se johti siihen, että kielen rytmi särkyi, että sanat ja ilmaisut toistuivat ja että minun täytyi ryhtyä työläästi etsimään sanojen ristiriitaisuuksia. Jouduin kirjoittamaan uudestaan kerran toisensa jälkeen. Tällä aikaa vievällä menetelmällä on hyvät puolensa."

Lagercrantz huomasi tulleensa tietoisemmaksi sanojen mahdollisuuksista. Hän kirjoittaa kunnioittavansa sen jälkeen myös enemmän kieltä: "Hyvinkin pienet havainnot kielen kudoksista suovat minulle tyydytystä. Kuvittelen kirjoittavani paremmin kuin aiemmin." Mutta hän huomaa kuvitelmansa olevan sittenkin vain harhaa. Hänen kielensä on selkeämpää mutta väreistä köyhää (kuten ehkä toimittajien tylyn asiallisen informaatiokielen), vähemmän taipuisaa ja kekseliästä: "Valkoinen valo tunkee esille ja minun on tyytyminen siihen." Maailma on täynnä huonoja kirjoja. Tunnustan että itsekin olen aivan liian monta sellaista kirjoittanut. Mutta on myös olemassa hyviä kirjoja, joita ylistetään tai erinomaisia kirjailijoita, joita palvotaan mutta jotka ovat huonoja ja tekotaiteellisia. G.W. Sebald sivuaa tätä Ilmasota ja kirjallisuus (Tammi 2014) -kirjassaan. 

Mestarillinen Sebald on myös armoton sivaltaessaan saksalaista sodanjälkeistä kirjallisuutta, joka unohti hänen mielestään sodan ja saksalaisten kärsimät tuhot. Sabaldin tuomio on tyly mutta asiallinen ja kirjallisena analyysina maaliinsa osuva, kun hän erittelee kirjoja, jotka hänen mielestään eivät luo laajaa kuvaa todellisesta saksalaisesta sodanjälkeisestä rauniomaailmasta: "Ne ovat pikemminkin vain lavasteita, elementtejä, joista rakennetaan suunnitelman mukainen myytti todellisuudesta, kun se ei raakamuodossaan suostu kuvattavaksi. Siten myös pommituslaivueet vaikuttavat olevan kuin toisesta todellisuudesta." Sebald kaipaa aitoutta ja todenmukaisuutta: 

"Aivan kuin olisi Indra, joka hävityksen julmuudessa vie voiton demonisista voimista, herättänyt heissä sen mielijohteen, he nyt kohosivat ilmaan kuin kuoleman sanansaattajaparvet tuhotakseen suurten kaupunkien talot ja asumukset sata kertaa perusteellisemmin kuin koskaan ennen miehentapposodissa Ilmestyskirjan miekoin ja keihäin." Sebald inhoaa taas helppo ja puolivillaista kirjoittelua. Legercrantzilla on hieman samat ajatukset, kun hän siteeraa amerikkalaiskirjailija Henry Jamesia, joka sanoi useamman ihmisen suhtautuvan romaaniin kuin vanukkaaseen. He lukevat sen – syövät sen suihinsa - eikä siitä sen enempää. Lagercrantz kysyy, miten on luettava ja tunnustaa, että vaikka olikin oman aikansa himolukija, hän ei jälkeenpäin juurikaan muista lukemistaan mitään. 

"Mutta hengitin kirjojen ilmaa ja ne laajensivat elämääni. Ne sallivat minun nähdä sellaista mitä en itse voinut nähdä ja tavata ihmisiä, jotka elivät intensiivisemmin ja dramaattisemmin kuin minä." Tuntuu kovin kliseiseltä. Mitä kirjallisuus on, siis sisällämme ahmittuna ja säilöttynä, vaikka se ei pysyisikään elossa tietoisesti? Miten se toimii tai on toimimatta? Ovatko sen vaikutukset tahallisesti liioiteltuja? Lagercrantz on kirjallisuuden puolesta. Mutta on myös olemassa muita mielipiteitä asiasta kuten Samuel Johnson, joka tunnusti, ettei ole koskaan lukenut yhtään kirjaa loppuun ja ettei hän ymmärtänyt miten ihmiset olivat niin yksinkertaisia, että heidän mielestään ne pitäisi lukea loppuun. Sabald on hieman samaa mieltä ja jyrisee huonoa kirjallisuutta vastaan. 

Sebald etsii uutta sanottavaa ja ilmettä saksalaisen sodanjälkeisen rauniomaailman seasta kaupungeissa, joissa elettiin maanalaista elämää saksalaisten vaikuttaessa kautta linjan nujerretuilta. Kasacin Kaupunki virran takana- kirjassa kuvataan millaista kituuttamista ja lähes arvotonta elämä oli silloin Saksassa: "Lähimpien katujonojen taloista kohosi pelkkiä julkisivuja, joten yläviistoon katsottaessa saattoi alastomien ikkunarivien lävitse nähdä palasen tauvasta." Sebaldin mukaan tuossa välitilassa eletty "elämä vailla elämää" sai inspiraationsa todellisesta taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta tilanteesta vuosina 1943-1947: "Ei ajoneuvoja missään, jalankulkijat harhailivat apaattisina rauniokaduilla "ikään kuin eivät olisi tajunneet ympäristön lohduttomuutta. Näiden sortuneiden, tarkoituksettomiksi käyneiden asumusten vaiheilla saattoi myös nähdä ihmisiä, jotka etsivät soraan hautautuneiden tarvekalujen rippeitä."

Kuvaus on masentava ja ihmisten elämä lohduton. Ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin yrittää jotenkuten sinnitellä hengissä, vaikka se on vaikeaa ja tuskallista koko kansalle: "Mestari Magus, Kasackin romaanin ylimmäinen viisas, jatkaa selityksiään, joista käy ilmi, että miljoonien kuolema oli välttämätön, "jotta vapautuisi tilaa jälleensyntymien tungokselle. Lukematon joukko ihmisiä kutsuttiin ennen aikojaan pois, jotta ajallaan toteutuisi ylösnousemuksen oraskasvu; apokryyfinen jälleensyntyminen tähän asti suljettuna olleeseen elintilaan. Sanavalinnat ja käsitteistö tällaisissa Kasacin romaanille varsin tyypillisissä jaksoissa osoittavat pelottavan selvästi, että sisäisen emigraation väitetty kultivoitunut kielenkäyttö onkin pitkälti samanlaista kuin fasistisen ajatusmaailman koodisto. "

Se onkin totta, kun ajattelee, millaisessa romanttisessa kuplassa oma aikamme on ihmistä ja hänen ongelmiaan käsitellyt kuin silkkihansikkain unohtamalla elämän perimmäiset ongelmat, kurjuuden ja kuoleman, jotka kulkevat alati kanssamme missä ja milloin vain liikummekin. Sebald ymmärtää, että nykylukijan on kiusallista seurata, miten Kasack aivan oman aikansa tyyliin peittelee yhteiskunnan kokeman kauhistuttavan, suunnattoman katastrofin pseudohumanistiseen, Kaukoidästä kotoisin olevaan filosofointiin ja ylenmääräiseen symbolistiseen höpötykseen ja miten hän "oman romaaninsa mukaisesti sijoittaa itsensä puhtaasti henkistyneiden ylvääseen seuraan, niihin, jotka kaupungissa virran takana toimivat ihmiskunnan muistin arkistonhoitajina".

Sebaldin mukaan Kasacin romaani on matka kuolleiden valtakuntaan täynnä patriarkaalista kuria (prenataalista) hämärää. Olemme hänen mukaansa keskellä saksalaisuuden pedagogista provinssia, joka ulottuu Goethen idealistisesta näkemyksestä monen kirjan kautta aina Himmleriin saakka: "Vaikka tällainen malli valtion ulko- ja yläpuolella operoivasta, salaista tietoa varjelevasta eliitistä on käytännössä todettu perin pohjin epäilyttäväksi, niin nyt se vielä kerran nostetaan esille, jotta tuhosta hädin tuskin selvinneet sen avulla valaistuisivat ymmärtämään oman kokemuksensa oletetun metafyysisen mielekkyyden, mikä todistaa vakavasta ideologisesta jääräpäisyydestä, joka ei suinkaan rajoitu johonkuhun yksittäiseen kirjailijaan ja johon ei ole muuta parannuskeinoa kuin jatkuva, hellittämätön todellisuuden havainnointi."

Sebald on siis itse periksiantamaton idealisti-humanisti, joka on tarkka sekä sanojen yksittäisistä merkityksistä, että myös kokonaisuudesta ja erityisesti siitä, miten ja millä ympäristön aikeita omana aikansa eväillä kuvaillaan. Tuon ajan saksalaisessa kirjallisuudessa paistavat läpi nuo Sebaldin kuvaamat piirteet ja kohtalonomaisuuden retoriikka, missä puhutaan pyhyydestä ja pääsystä iäisyyteen, onpa mukana myös sadunomaista vertauskuvallisuutta esimerkiksi Hampurin tuhosta kertovissa kirjoissa. Sebald kertoo yhden esimerkin Arno Schmidtin vuonna 1953 ilmestyneestä pienoisromaanista Aus dem Leben eines Fauns. Hän kyseenalaistaa sen vetävän kielen, jonka avulla kirjailija lavastaa meidän nähtäväksemme ilmahyökkäyksen spektaakkelin.

"Maahan haudattu spriitankki ryöstäytyi irti, kierähteli kuin marianlasi kuumalla kämmenellä ja katosi lraatteriin (josta valui tulipuroja: muuan poliisi yritti kauhuissaan pysäyttää niistä oikeanpuoleisen ja höyrystyi virantoimituksessa). Lihava pilvinainen asettui varastorakennuksen viereen, pullisteli pömppömahaansa ja purskautti suustaan kakkaran yläilmoihin, nauraa kähisi: ohhoh! ja oli kompastua raajoihinsa, käänsi paksut pakaransa meihin päin ja pieraisi perseestään kuumia rautaputkia, loputtomiin, taitavasti, niin että pensaatkin niiailivat ja pulisivat." Sebald ei pysty näkemään mitä kirjailija tuolla yrittää kuvata ja onhan se aika groteskia absurdismia pullollaan. Sebald näkee kirjailijan vain innokkaana ja sinnikkäänä näpertelemässä kielellä.

"Kaikenlaisille harrastajanikkareille on tyypillistä, että he toistavat kerran keksimäänsä yhä uudelleen, ja samoin Arno Schmidt myös tässä ääritapauksessa pysyy järkähtämättä lestissään ja tarjoaa lukijoille kaleidoskooppimaisia kuvioita, ihmiskeskeisen käsityksen luonnosta, muutaman kortistolaatikosta poimitun sanan, erinäisiä leksikaalisia harvinaisuuksia, groteskeja kohtauksia ja metaforia, huumoria ja äännemaalailua, vulgaaria ja valikoituja, raakuuksia, räjähdyksiä ja rähinää." Sebaldin mukaan se, minkä Schmidtin tekokieli peittää näkyvistä, tuijottaa meitä eräässä toisessa kirjassa kauhun virkamiesten kielessä, mistä Schmidtin kielellinen radikalismi ei tiedä yhtään mitään. Tässä onkin Sebaldin kritiikin herkullisuus, hän osaa ja rohkenee olla rehellinen lukija, asia, mikä on aina yhtä harvinaista, mutta mikä tekee kirjallisuuden kiinnostavaksi ja yhdeksi syyksi, miksi sitä luemme.

Ja sitten katsaus itse asiaan eli siihen, ettei kukaan ole Sebaldin mukaan onnistunut tuoda ilmasodan kauhuja yleiseen tietoisuuteen historiankirjoituksen tai kirjallisuuden keinoin. Sebald on tutkinut laajasti alan kirjallisuutta ja ottaa esimerkkejä. Esimerkiksi Otto Erich Kiselin romaani Peloton kaupunki (1949) herättää Sebaldin mukaan epäilyksiä eikä ole paikallishistoriaa kummempi, kuten Volker Hage toteaa Spiegelin artikkelissa, ja jää alle sen tason, jolla viimeisten sotavuosien romahdusta voi käsitellä. Gert Ledigin, joka oli jonkinlainen kapinallinen yksinäinen susi (kuten minäkin) Der Stalinorkel (1955) saa paljon sijaa Sebaldin pohdinnoissa, vaikka hän sanookin, että ei ole helppo arvioida tämän romaanin laatua - monia asia on näet hänen mielestään siinä oivallettu ja kuvattu tavattoman tarkasti, moni taas tuntuu joko liian kömpelöltä tai yliampuvalta.

"Hänen vuotta myöhemmin julkaisemansa Der Verkeltung liittyy Weimarin tasavallan viimeisten vuosien radikaaliin sodanvastaiseen kirjalliseen perinteeseen, ja käy saksalaisten viimeistenkin illuusioiden kimppuun kuvailemalla kiihkeällä stakkatolla tapahtumia tunnin mittaisen ilmahyökkäyksen aikana jossain nimettömässä kaupungissa; tällä teoksella Ledig ajoi itsensä vääjäämättä kirjalliseen paitsioon. Romaanissa kuvataan tuskin lapsenkengistä päässeiden ilmapuolustusapulaisten hirvittävää loppua, jumalansa hylännyttä pappia, alkoholisoituneen sotilasjoukon ylettömyyksiä, raiskauksia, murhia ja itsemurhia – ja yhtä uudelleen ihmisruumiin piinaa, murskattuja hampaita ja leukoja, revenneitä keuhkoja, ammottavia rintakehiä, haljenneita pääkalloja, tihkuvaa verta, irvokkaasti vääntyneitä ja musertuneita raajoja, pirstaleiksi hajonneita lantioita, betoniromuvuorten alle hautautuneita ihmisiä, jotka vielä yrittävät liikkua, räjähdysaaltoja, rauniovyöryjä, pölypilviä, tulta ja savua."