Kuin hyvän ja pahan välissä taistelevan enkelin anteeksianto

Teksti Harald Olausen

Kuulun niihin harvoihin, jotka eivät poliisi- ja jännityssarjoista helposti syty, koska minusta paska on paskaa eikä se siitä miksikään muutu, että se kuorrutetaan seksillä ja väkivallalla enkä jaksa katsoa huonoja sarjoja tai elokuvia ylipäätäänsäkään. Ja syykin on selvä: nykymuodossa poliisi -ja jännityssarjat ovat usein kertakulutustuotteina täyttä roskaa ja liian verisiä sekä mauttomia halpoja kopiota todellisista mestariteoksista. Arvostan kuitenkin vanhoja poliisi- ja jännityssarjoja ihan muista syistä, kuten Hercule Poirottia, Miss Marplea ja komisario Maigrettia tai vaikkapa Friedrich Durremat-elokuvaa kirjasta Tuomari ja hänen pyövelinsä The End of Game vuodelta 1975, josta kirjoitan isomman jutun Filmihullun tulevaan numeroon 1/2024 (tai jo kerran digivallila.comissa kehumaani SAPO-sarjaan kuulunutta Tuomari Deen tutkimuksia ala Robert van Kulik).

Pidän poliisi- ja jännityssarjoista silloin harvoin, kun ne ovat aidosti hauskoja ja jännittäviä ja niissä on jokin visainen - ei heppoinen - pulma ratkaistavaksi, eivätkä ne ole valmiiksi tarjoiltua purkkaa jauhettavaksi niinä tylsinä hetkinä, kun ei ole muuta kuin tylsää mutta voisi olla muutakin, jos sen osaisi ja ymmärtäisi oikein Ksenofonin tavoin, joka puhui "vakavuuden sävyttämästä varauksellisuudesta (mutta siitä lisää myöhemmin)". On helppo pitää klassikoista niiden älyllisyyden sekä korkealuokkaisen toteuttamisen/toteutumisen eli jäljen (ja järjen) takia. Hyvät poliiisi-ja jännityssarjat ovat kuitenkin kortilla eikä niitä ole varsinkaan Pohjolassa montaa tehty, vaikka asian luulisi olevan päinvastoin, onhan pohjoismaisia dekkareita hehkutettu meillä ja kehuttu niiden maailmanvalloitusta maasta taivaisiin.

Mutta millaisen maailman? Sen roskamaailman, jolle kelpaa mikä tahansa "postbondiaaninen sillisalaatti" seksillä ja verellä mässäilyllä sekä huonolla maulla koristeltuna. On myös olemassa erinomaisia aiheeseen liittyviä elokuvia, joista parhaat ovatkin kauhua alan mestarin, Stephen Kingin kynästä syntyneinä, kuten Uinu lemmikkini, uinu (2019) ja Myrskyn silmissä (1999). Yhtä hyvin ne ovatkin verta hyytävässä kauheudessaan kuin "antieepoksisia" vastustaessaan hyvän käytöksen institutionaalista ja pikkuporvarillisen täsmällistä tarkoitusta sopeuttaa ja tasoittaa, eli tasapäistää villi ja epänormaali normaaliin, kuuliaiseksi ja nöyränkiltiksi kuuntelijaksi (tunnustan etten erityisemmin pidä aikaa vievistä ja melko turhista poliisi- ja jännityssarjoista) tarjotessaan epänormaalin nautinnon hetken.

Joskus katson kokeeksi televisiosta jonkun poliisi -ja jännityssarjan kuin kokeeksi vain todistaakseni itselleni olleeni oikeassa niiden surkeudesta, tylsyydestä ja samanlaisesta toteuttamistavasta, kuten vaikka kammottavan surkea kotimainen Sorjonen tai Jo Nesbön kirjoista tehdyt tylsääkin tylsemmät ja itseään toistavat televisioinnit - saksalaisista tusinadekkareista nyt puhumattakaan! Perjantaina katsoin kokeeksi brittiläisen poliisisarjan, Sally Wainwrightin kirjoittaman Happy Valleyn (2014-2022) kolmannen tuotantojakson ja yllätyin ilokseni. Tässä on sarjojen sarja keskiössään tavallinen mutruhuulinen keski-ikäinen nainen, joka uudistaa kertaheitolla poliisi- ja jännityssarjojen matalan tason nostaen rimaa katsottavaan suuntaan, jo pelkällä tavallaan inhimillistää niin poliisi, kuin rikollinenkin tavallisen katsojan tasolle, sellaisena kuin tavalliset ihmiset inhimillisine erheineen elävät arjen keskellä.

Sarjassa on yksi mielenkiintoinen sivujuonne, jonka takia sarjaa voi pitää laadukkaana draamana ja sen näyttelijäsuorituksia poikkeuksellisen kiinnostavina. Sarjan keskushahmoa esittävä nainen on varsinainen tiukkis ja mikä parasta: tarina ei ole muodikkaasti sosiaalipornoa tai perinteistä poliisisarjojen linjoilla. Happy Valley on tätä päivää arjen ahdistavista kulisseista tarkasteltuna ja sen ihmiset rikki lyötynä kuka miksitäkin syystä (usein huumeet ja viina) haavoilla olevina alastomia omien virheidensä edessä, eivätkä he edes pyri kätkemään niiden tuhoisia seurauksia itsessään ja ympäristössään, ihan kuin kuuluisa spartalainen "agoge", eli itsehillintä puuttuisi heistä kokonaan, heidän ollessa kykenemättömiä hallitsemaan intohimojaan, tunteitaan ja vaistojaan yhteisesti ryöpsähdellen ja rikki räjähdellen.

Happy Valleyn voi nähdä, myös nimeään myöten, sekä harvinaisena että sarkastisena ja yhteiskuntakriittisenä sekä eksistentiaalisena elokuvatutkielmana pahan valitettavasta välttämättömyydestä (ja voitollisuudesta sekä valheen merkityksestä elämässä selviytymisessä) elämässä; se tuntuu sanovan, että jonkun hyvä vaikuttaa aina olevan poissa toiselta - tai niin meille kerrotaan. Sarjassa näkyy karmealla tavalla vallan vääristynyt ja kiero olemus kuristamistaan viimeisen askelman surkimusten osalta, saadessaan olemassaolonsa oikeutuksen vain tuottamalla lisää epäonnista surkeutta, joka kumuloituu käsittämättömänä pahuutena eteenpäin muille jatkettavaksi. Ehkä juuri siksi sarja vangitsee katsojansa jo alkumetreillä, kun eräänä harmaana päivänä Catherine vastaa hälytykseen ja työmaalta on löytynyt luuranko. Surma viittaa erääseen Hannibal Lecterin tapaiseen tunteettomaan ihmishirviöön, joka viruu vankilassa (tämä on siis sarjan päätöskausi, en ole nähnyt aiempia osia enkä aio katsoakaan).

Mies murskasi Catherinen tyttären ja kostoksi yritti tappaa myös hänet. Panokset ovat kovat. Catherinen hahmo saa syvyyttä Vandetan muodossa viimeisenä työpäivänä, jolloin hän jättää kaiken pahan taakseen. Vai onkohan niin? Catherine tuntuu vaikuttavan voimakastahtoiselta eukolta, joka kävelee aina päättäväisesti sitä pahaa vastaan, jota muut joko peloissaan karttavat tai eivät halua edes tunnustaa sen olevan olemassa. Catherine on kuin eteenpäin mudassa puskeva traktori, tarvittaessa vahva ja omapäinen suoriutuja, joka ei kuvia kumartele, mutta ei myöskään fiksuna ajaudu turhaan avoimeen konfliktiin itsensä tuhoksi avoimesti vihamielisen ja halveksivan ympäristönsä kanssa. Catherine on kiinnostava arjen kärsijänä, joka kuin ihmeen kaupalla selviytyy kaikesta pahuudesta – myös omastaan – järkeilemällä ja vertailemalla omasta mielestään pahinta vaihtoehtoa parhaimpaan ympäristönsä vastaväitteistä huolimatta.

Varsinaisen yllätyksen sarja tarjoaa kolmessa viimeisessä jaksossa, joissa pohditaan tekojen seurauksia, valhetta, luonteenheikkouksia, ja näistä aiheutuvia väärinymmärryksiä ihmisten kesken. Ja mitä sitten tapahtuu, kun ymmärryksen ja rakkauden side katkeaa ja kosto vie voiton? En ole koskaan aikaisemmin nähnyt niin vaikuttavaa loppujaksoa, kuin mitä viimeisessä jaksossa totuuden alastomuuden ikävien kasvojen kanssa kamppaileva Catherine kohtaa pelottomasti ja päättävästi. Vastassa ovat epämiellyttävät ja välinpitämättömät työtoverit - sellainen on myös itse Catherine muille - ja jatkuvasti kasvava rikollisuus sekä Catherinen karheaksi muovautunut vaikea luonne ja synkkyys, sekä muutenkin vaikeaa luonnetta lisää kierouttavat pahat piirteet, mitkä näkyvät Catherinessä empatiakyvyttömyytenä ja suhtautumisessa muihin ihmisiin sähisten ja kihisten malttamattomasti.

Catherinen oma pahuus näkyy ikävästi mm. jatkuvana kiusaamisena erääseen etniseen vähemmistöön kuuluvaa, hieman yksinkertaista poliisia kohtaan, mutta tekee samalla hänestä aidon ja ymmärrettävän ihmisen, johon on helppo samaistua. Catherine on täynnä vihaa ja kyvyttömyyttä sietää mitään muuta, kuin omaa valtoimenaan kaiken kohtuudellisuuden yli pursuavaa ärhäkkää kiukkuaan. Catherine on yhtä rikki ja yhtä jääräpäinen syyttäessään muita ongelmistaan, kuin kaikki muutkin järkyttäviä kokemaan joutuneet ihmiset. Päätösjakson syvän inhimillinen loppuhuipennus, kuin hyvän ja pahan välissä taistelevan enkelin anteeksiantona, sattuu suoraan sydämeen kun Catherinen vihaama kaiken pahan alkuna ja juurena kauniin ja eläväisen tuhoava, Pahisinhokki (mikä on myös vahvasti symbolinen pahaa tuottavana välinpitämättömänä ympäristönä) sulaa lopulta tuntevaksi ja katuvaksi ihmiseksi.

Loppukohtaus on kuin anteeksiannon korkeaveisu ja ajankuvaa maasta, joka elää keinotekoisesti samoin kun Happy Valleynkin ihmiset huumehörhöissä ja viinan voimalla kestääkseen oman valheensa ja sen tosiasian, ettei kukaan viihdy ansassa. Ja ihme kyllä, Happy Valley ei sorru silti ällöttävään hempeilyyn ja makeilevaan selittelyyn. Silti sitä ei voi katsoa kyynelehtimättä ja miettimättä, mitä kaikkea hyvää olisikaan voinut tapahtua JOS? Ja se JOS? on hyvin suuri maassa, missä jossittelulle ei ole varaa, ja mistä tiedämme elokuvien sekä tv-sarjojen kautta vain jotain sieltä täältä hajahuomioita ainakin sen, ettei Britannia ole sitä vaan jotain muuta.

Mitä muuta? Se on juuri kuin Happy Valleykin: sisältä mätä ja ahdistava. Iso-Britannia on edellenkin äveriäisiin kreiveihin sekä suurkaupunkien tyhjätaskuisiin (työvoiman reservi) joutojätkiin jyrkästi jakaantunut toisilleen (erityisen) katkera ja vihamielinen, ja se sama luokkayhteiskunta (mitä todistaa esimerkiksi Brexitin takana olevat brittimiljonäärit, jotka halusivat irtaantua EU:sta, jotta sosiaalisia uudistuksia ei tarvitsisi tehdä ja rahoittaa ne verorahoilla), mitä Julien Temple kuvaa Lontoota - maailman sydäntä mainiossa The Modern Babylon-dokumenttielokuvassaan (2012).

Maa on samaan aikaan kuin unelma ja sen likainen kääntöpuoli; on toisaalta kauniita kartanoita ja puutarhoja, mutta myös ahtaita slummeja ja kunnallisia vuokrakasarmeja. Pahisinhokki tuleee tästä toivottomuuden ja vaihtoehdottomuuden maailmasta. Mutta Happy Valleyssä hän ei saa normaalin poliisisarjan tapaan säälipisteinä sympatiaa vaan loppupuheenvuoron. Juuri se on koko sarjan kovaa ydintä ja samalla hellyttävintä antia. Ehkä vielä kauniimpaa on jopa kahden ääripään ja antagonistisen voiman eli pääosassa olevien Catherinen ja Pahisinhokin - toistensa vastakohtien - herääminen yhdessä ymmärtämään olevansa vain tahdottomia näyttelijöitä kohtalokkaassa pelissä, mikä rakentuu epätasaisesta voimasuhteesta ja kieroutuneesta arvojärjestyksestä sekä väkivaltaisesta auktoriteetista samalla, kun lopulta häviämään tuomitun Pahisinhokin tuskainen raivo muuttuu sovittelevaksi ymmärrykseksi ja rakkaudenosoitukseksi hämmentyneelle teinipojalleen, jonka elämässä hän ei saanut olla koskaan läsnä.