Kuka kaivaa pääministerin poliittisen haudan?

Teksti Harald Olausen

"Tutkimus osoittaa, että tabloidisoituminen johti median samankaltaistumiseen: media käyttäytyi samalla lailla ja ennalta-arvattavasti. Poliitikko pystyi halutessaan rakentamaan oman mediastrategiansa, toimimaan sen mukaisesti ja jopa ohjailemaan mediaa ilman, että media kokee toiminnan suunnitelmallisena. Poliitikkojen ja toimittajien välisiä suhteita voi kuvata symbioosiksi. Molemmat tarvitsevat toisiaan; toimittajat uutisia ja poliitikot julkisuutta. Tutkimusaineiston perusteella suhteissa tapahtui pientä säröilyä tutkimuksen aikajänteellä 1980-luvun lopulta 2010-luvulle. Internet ja sosiaalisen median alustat ovat muuttaneet suhteen merkityksellisyyttä: poliitikot eivät tarvitse perinteistä mediaa samassa määrin kuin aikaisemmin. Vaihtoehtoisia kanavia julkisuudelle on tarjolla. - Tilanne heijastuu myös poliitikkojen ja toimittajien välisiin suhteisiin, mutta tästä on vielä vähän ajantasaista tutkimustietoa. Näyttäisi kuitenkin siltä, että poliitikkojen ja toimittajien henkilökohtaisten kontaktien merkitys olisi vähenemässä. Hyvä kysymys on, näivettyykö politiikan journalismi sosiaalisen median jatkeeksi, Paunonen sanoo."

-Tohtori Timo Paunosen väitöskirjasta Kuka kaivaa pääministerin poliittisen haudan? Poliitikkojen ja toimittajien väliset suhteet viiden pääministerin aikana 1987-2010.

Teemu Luukka kirjoitti 4.12.2017 Hesarissa otsikolla Päätoimittaja, joka herättää tunteita Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsinista onnittelukirjoituksen hänen 50-vuotisjuhliensa kunniaksi. Appelsinista josta on lyhyessä ajassa tullut maanmuuttovastaisen oikeistoaallon näkyvämpiä puolestapuhujia ja eräänlainen "Rouva suorasuu" poliittisesti muuten korrektissa ja liberaalissa lehdistössämme. Luukka antaa kuitenkin ymmärtää totuutta hieman vääristellen Appelsinin kuuluvan siihen harvinaiseen toimittajien ryhmään, jonka kirjoitukset herättävät intohimoisia reaktioita puolesta ja vastaan. Haastattelussa Appelsin kehuu olevansa sen koulukunnan kasvatti, että mielipidekirjoituksessa olisi hyvä olla mielipide eikä vain "toisaalta ja toisaalta". Hän kertoo hienoimpana piirteenään olevan sen, "että näin laajasti luettu lehti pakottaa ihmisiä törmäämään muihinkin kuin oman kuplansa mielipiteisiin". Aika rajusti sanottu, kun tietää millainen on tämän ns. "suomalaisen keltaisen lehdistön äidin" päivittäinen sisältö horoskooppien, ruokaohjeiden ja missiuutisten suloisessa sekamelskassa, ja miten he kirjoittavat ja miksi kirjoittavat kuin kirjoittavat saadakseen viihdeläpyskäänsä edes hieman asiallisuuden ja uskottavuuden tynkää. Kun kuulee kokeneen, samaan mediataloon kuuluvan ja Appelsinin läheisen alaisen kirjoittaneen omaa alaansa käsittelevän kirjan tai väitöskirjan, odottaa siltä jotain muutakin kuin itsestäänselvyyksien toistelua turvallisen statusmuurin tai yliopistosuojauksen takaa. Mutta on turha mennä kalaan liian suurin toivein toimittajan kanssa, joka on itse osasyyllinen siihen, ettei terveitä ja isoja kaloja enää saa järvestä.

Näin voisi sanoa myös Ilta-Sanomissa pitkän uran tehneen toimittaja Timo Paunosen, 61, väitöskirjasta Kuka kaivaa pääministerin poliittisen haudan? Poliitikkojen ja toimittajien väliset suhteet viiden pääministerin aikana 1987-2010. Valtamediat ovat käsitelleet laajasti omissa medioissaan tutkimusta. Tutkimuksen tekijän mielestä selkokielellä sanottuna hän pystyy osoittamaan sen, miten poliitikot ymmärsivät medioiden muuttuneen pinnallisiksi ja kaipaavan vetäviä lööppejä ja kissankorkuisin kirjaimin kirjoitettuja paljastusjuttua sekä yksityisyyden mustan puolen tarinoita levitettynä kaikelle kansalle. Väite on naurettava. Ei kukaan poliitikko ole pitänyt tai erityisemmin kaivannut media-alan rappiota sellaisena mtvläisenä viihdepläjäyksenä, kuin se tarkoillaan nykypäivänä kaalimato.comin tekopenisalennusmainosten ohessa tavallisille uutiskansalle. Kuka sitä kaipaa? Paunonen itse ja hänen työnantajansa Ilta-Sanomat, joka mainostaa mainostajille olevansa Suomen suurin uutiskanava. Mutta millaisia uutisia IS tarjoilee? Riittää kun kerran vilkaise IS:n sivuja kerran ja huomaa urheilu, missi, kuninkaallisten ja viihdemaailman tunnettujen henkilöiden kuulumisen ohella kertovan, ei oikein mistään (valitettavasti) oleellisesta tai tarpeellisesta. Miksi hän sitten kirjoitti tämän tekeleen? Väitöstutkimuksen kerrotaan tarkastelevan poliitikkojen ja toimittajien välisiä suhteita, politiikan journalismin muutosta ja median roolia politiikan päätöksenteossa viiden pääministerin aikana vuosina 1987-2010: "Tutkimukseen haastateltiin sekä poliitikkoja että toimittajia, ja näin saatiin politiikan mediatapahtumista ja -suhteista tietoa molemmilta puolilta. Tutkimuksen aikajänteelle sijoittuu median tabloidisoituminen, jossa kiinnostavuus nousi keskeiseksi uutiskriteeriksi. Poliitikkojen yksityiselämä ja kulissien takaiset "kähminnät" kiinnostivat enemmän kuin "maidon kaksihintajärjestelmä".

Aihe on kieltämättä kiinnostava ja kirja hyvin kirjoitettu. Mutta kuinka tarpeellinen se on? Onko se totta? Antaako se eväitä ymmärtää politiikan ja mediamaailman välinen valheellisuus ja välttämätön korruptio, josta niin taidokkaasti medioissa vaietaan? Puhuuko hän eri asiasta, kuin mistä pitäisi puhua? Onko ongelma sellainen, kun Paunonen sen esittelee olevan? Onko Paunonen sittenkin vain maksettu marakatti toistamassa yleisinä totuuksina pidettyjä maksettuja mainoksia? Vaikuttaa siltä, sillä Paunonen ei tietenkään mainitse kaupallisen media-alan takana vaikuttavasta ideologiasta, mikä todellisuudessa ohjaa medioita niiden omistajien haluamaan suuntaan. Eivät yksityiset rahoittajat turhaan rahoita medioita. Rahoille on saatava vastinetta. Sanan voimalla valheen ja toimittajien ikiaikaisessa symbioosissa hallitaan ihmisten mieliä, ja orjuutetaan ihmiset toimimaan jonkun muun nimissä itseään tai toisia vastaan. Siitä Paunonen ei puhu, mutta entinen Ilta-Sanomien toimituspäällikkö ja Helsingin Sanomien päätoimittaja Keijo Kylävaaran, sama, joka väitti maan suurimassa valtamediassa kokemukseen perustuen, että "parasta toimittaja-ainesta ovat huonosti sopeutuvat ja rähinöintiin taipuvaiset yksilöt", Ilkka-poika puhuu suoraan Taistolaisuuden mustassa kirjassa (Tammi 2004), miten hän sai estettyä vallanpitäjille ikävien uutisten tai niistä kertovista kirjoista kertovat jutut tehokkaan sensuurin avulla, kuten esimerkiksi Pertti Klemolan Helsingin Sanomat, sanavapauden monopoli (Otava 1981)-kirjasta, joka oli Mätämunan muistelmat (Otava 1997) kirjoittaneen Seppo Heikinheimon (poliittinen bimbo) mielestä tarkoitettu vakavaksi murhayritykseksi: "Kirjan ykkösroisto oli Aarno "Loka" Laitinen, minä olin kakkonen. Kirjassa on muistaakseni kymmenkunta sivua minua koskevia valheita."

Aika on muuttunut vai onko? Nyt sananvapaudesta kisaillaan kilpaa somenraivoajien kanssa. Yli 70 valtamedioiden päätoimittajaa vaativat hutikuussa 2018 julkilausumassaan, että julkisuudessa toimivien ihmisten oikeusturvaa parannettaisiin. Päätoimittajien tekemän kannanoton taustalla olivat yhdistyksen oman tiedotteen mukaan Ylen Jessikka Aron ja Lännen Median sekä Turun Sanomien toimittajan Rebekka Härkösen kokema, systemaattinen ja pitkään jatkunut häirintä sosiaalisessa mediassa. Enää tiedonvälityksen kanava ei kulje suoraan ylhäältä omistajasta päätoimittajan kautta toimittajaan ja toimittajan kädestä kansalle. Komentoketjun muutos on saanut aktiiviset kansalaiset hereille heidän huomatessaan, kuinka helppoa on vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen netin aikana mm. sosiaalisessa mediassa. Yleisradiota on ravisuttanut Ylegate-skandaaliksi nimetty taistelu siitä saavatko poliitikot vaikuttaa heistä suurelle yleisölle kerrottaviin uutisiin ja millä tavalla. Hesari on saanut pyyhkeitä tavastaan toimia kovassa uutiskilpailussa hätiköiden asioita vain yhdeltä kantilta totuutta valottaen niin, että on aiheellista kysyä, onko koko lehti enää sanavapauden vai jo valheen puolella ja kenen laskuun? Tätä kysymystä on Suomessa aika ajoin nousseet pohtimaan Hesarin väärien tai asenteellisten uutisten uhreiksi joutuneet kansalaiset, sekä kahden kirjan verran myös jo mainittu toimittaja Pertti Klemola sekä Martti Valkonen.

Ja ne pikkumaiset pikkupomot, ne ovat yhteistä kaikille medioille ja pyhälle byrokratialle kautta maailman, ihan kuten ilmeisesti Paunonenkin. Seppo Heikinheimo kirosi Hesarin pahimmiksi puoliksi näitä v-maisia ja sovinnaisia pikkupäälliköitä, jotka tukahduttivat rohkeiden kirjoittajien töitä, vaikkeivat itse olleet koskaan kyenneet vastaavaan vaan olivat paistaneet kotona lettuja ja nitistäneet töissä kollegoidensa juttuja. Samoihin aikoihin Hesarissa olleelle toimittaja Martti Valkoselle kävi toisin. Pieni uutinen MTV:n kotimaanjulkaisussa 12.12.1998 kertoo, miten Hesari sai tarpeekseen kiusallisesti Hesarin sisäisiä asioita julkisuuteen paljastaneen Valkosen tempuista vuosi Heikinheimon itsemurhan jälkeen:"Helsingin Sanomat irtisanoi toimittaja Valkosen. Helsingin Sanomien sunnuntaitoimituksen toimittaja Martti Valkonen on irtisanottu, lehden kustantaja Seppo Kievari vahvisti tänään. Kievari sanoo irtisanomisen syystä vain sen, että se liittyy työsopimuslain ja työehtosopimuksen lojaliteettikysymyksiin. Valkonen irtisanottiin 10. joulukuuta. Hänellä on kuuden kuukauden irtisanomisaika, jonka aikana hänellä ei ole velvollisuutta tulla työpaikalle, ellei häntä erityisesti kutsuta, Kievari sanoo. Valkonen on kirjoittanut vastikään julkaistun kirjan, jossa hän arvosteli voimakkaasti työnantajansa toimintaa. Helsingin Sanomien toimitusosasto hyväksyy työnantajan perustelut Valkosen irtisanomiseksi. Työnantajan perustelut ovat aivan relevantit. Toimitusosasto katsoo, että Valkonen on julkisesti erittäin törkeästi loukannut toimitusosaston jäseniä, nimeltä mainiten ja heidän ammattitaitoaan halveeraten, toteaa pääluottamusmies Kaisa Hakkarainen. Lauantaina tavoitettu Valkonen ei halunnut kommentoida irtisanomisen syitä. Hän kuitenkin korostaa, että Helsingin Sanomien toimitusosasto ei ole ollut häneen asiassa minkäänlaisessa yhteydessä. "He tuntevat asiassa ainoastaan työnantajapuolen näkökannan", Valkonen arvioi. Helsingin Sanomien toimitusosasto muistuttaa, että Martti Valkonen ei ole Suomen Journalistiliiton eikä siten myöskään Sanomain toimitusosaston jäsen (STT)."

Hesarista oli aiemmin erotettu 80-luvulla Tamminiemen pesänjakajien kirjoittajien paljastumisen takia Aarne "Loka" Laitinen. Heikinheimon itsemurhan ja Valkosen erottamisen jälkeen maan johtava päivälehti oli menettänyt miesvahvuudestaan kolme maan johtavaa toimittajaa eikä tilalle kasvanut ihan heti heidän tasoisiaan oivaltavia ja nerokkaita monipuolisia kykyjä. Valkosen kirja, joka oli suututtanut Hesarin johdon ja mikä oli syynä potkuihin, oli "Suomettaminen jatkuu yhä: Moskovan-kirjeenvaihtajan näkökulma Suomen ja itänaapurin suhteisiin kolmannesvuosisadan ajalta (Tammi 1998)". Kirjan teemaa hän jatkaa edelleen varsin suorin sanankääntein seuraavassa kirjassaan Sananvapaus kauppatavarana (www.journalismi.info, 2003), missä kuvaa median työkenttää kaksisuuntaisena julkisuutena, jossa asiat pitäisi käsitellä länsimaisen moniarvoisen yhteiskunnan jo ajat sitten sopimin ehdoin. Timo Paunosen väitöskirjasta paistaa läpi toimittajien ja poliitikkojen suhteiden tärkeys. tavallaan eräänlainen lobbaaminen ja symbioosi. Valkosen sanomiset tekee kiinnostaviksi ja tärkeiksi se, että hän ei ollut mikään Hesarin ulkopuolinen tuhertelija kuten hieman heppoisen syytöskirjelmän 70-luvulla Hesaria vastaan kirjoittanut vasemmistolainen Pentti Kleemola, vaan yksi oman aikakautensa huipputoimittajista, jonka sana painoi paljon aikoinaan vallan vaakakupeissa kuten seuraavasta lainauksesta voimme lukea: "Julkisuus on paras ihmiskunnan tähän mennessä keksimä keino korjata ongelmia ja oikaista väärinkäsityksiä ja virheitä aivan samassa määrin kuin demokratia on paras tähän mennessä kehitetty yhteiskuntamuoto. Julkisuus vaatii myös ehdotonta vastuuta. Median käyttäytyminen ei kestä kritiikkiä. Media itse torjuu oman vastuunsa yhteiskunnallisena toimijana, kun se haalii itselleen tuomarin valtaa. Nykyisen lainsäädännön mukaan media itse saa esiintyä tuomarina omassa asiassaan, kuten Jaakko Itälä kirjoitti. Media on hankkiutunut eräänlaiseksi ylimuistoista nautintaoikeutta hyödyntäväksi sananvapauden rälssisäädyksi, kun se modernissa yhteiskunnassa kieltäytyy alistumasta käyttäytymissääntöihin, joita edellytetään kaikilta yhteiskunnallisilta toimijoilta ja liike- elämän yrittäjiltä."

Suoraa ja osuvaa puhetta toimittajalta, joka on nähnyt, miten pedon sydän sykkii ja mitä se syö pysyäkseen hengissä. Ja vaikka Valkosen kirjoituksia voi pitää omaa asiaansa tinkimättömästi ajavan pohjalaistaustaisen miehen katkerana kostona, on se myös hyvä käytännön esimerkki siitä, kuinka kovaa peliä kulissein takana valtamedioissa taistellaan siitä, kenellä on oikeus sanoa ja mitä. Potkut saaneen toimittajan rehellisyys on laadultaan uskottavampaa ja koskettavampaa silloin kun hänellä ei ole enää mitään pelättävää. Valkonen on myös harjaantunut terävyydessä ja tarkkaan kirjoituksillaan maaleihinsa osuva kirjoittaja, joka ei säästä raivoaan ja sanojaan vääräksi kokemiaan asioita ja vääryyttä omasta mielestään tehneitä henkilöitä kohtaan, vaikka tietäisi olevansakin jossain kohdin sekä väärässä että liian kovasanainen sitä vastaan millä tavalla Suomessa on totuttu ongelmista puhumaan, huom; ei siis ratkomaan niitä. Yhteiskunta pitää Valkosen- jonka kirja on perusteos sanavapaudesta, ja pitäisi jokaisen sananvapaudesta huolestuneen ja kiinnostuneen lukea- mukaan tiukan huolen siitä, että tiedotusvälineissä julkaistut mainokset ovat totuudellisempia kuin toimitukselliset tekstit. Valkosen mukaan maksullisena ilmoituksena ei saa rankaisematta julkaista tekstejä, jotka voidaan julkaista toimituksellisina töinä. Siksi hän kysyy: minkä takia mainostajan on pitäydyttävä totuudessa, kun toimituksellisen tekstin kirjoittajan ja kustantajan ei tarvitse? Mutta mistä ihmeestä Valkonen oikein puhuu ja kenen oikein on media? Näin kysyy samanniminen kirja Kenen media? (Vastapaino 2015), jonka ovat kirjoittaneet Kari Karppinen, Marko Ala-Fossi, Anette Alen-Savikko, Jockum Hilden, Johanna Jääsaari, Katja Lehtisaari & Hannu Nieminen. Peruskysymys pohdittaessa myös sanavapautta, sillä toimittajat eivät käytä medioissa työskennellessään omaa sanavapauttaan vaan työnantajansa.

Kenen media?-kirja keskittyy valottamaan joukkoviestimiä koskevaa päätöksentekoa, tekijänoikeuskysymyksiä ja verkkoviestintää sekä yksityisyydensuojaa ja on kiinnostava kirja kaikille niille, joita kiinnostaa keskustelut mm. Yleisradion rahoituksesta ja lehdistön tulevaisuudesta tai internetin hallinnasta ja verkkovakoilusta. Toimittajat ovat median työmuurahaisia, joilla on suuri valta kertoa tai olla kertomatta asioita, joita he joko pitävät tärkeinä tai sitten eivät. Liberalismi.fi -nettisivuston mukaan Mediaviikko -lehden kyselyn vastaajista puolet pitää useimpia toimittajia vasemmistolaisina. Kahdessa maan johtavassa laatumediassa Helsingin Sanomissa ja etenkin Yleisradiossa arveltiin olevan enimmäkseen demaritoimittajia: "Kyselyn otos ei ollut edustava, vaan esimerkiksi puolet vastaajista oli toimittajia. Artikkelin kirjoittaneen toimittaja Paavo Vasalan mukaan "Kansa on aina käsittänyt, että toimittajat ovat kallellaan vasemmalle, enemmän kuin kansa." Yllättävänä toimittaja pitää sitä, että vaikka taistolaisia ja muita vasemmistoliittolaisia on ollut runsaasti eri toimituksissa, nyt kovin harva arveli heidän olevan enemmistössä. Vastaajista vain 8 % arvioi, että toimittajien poliittinen kanta ei vaikuta uutisointiin. Pressiklubi -ohjelman toimittajat kannattavat Vasemmistoliittoa, Sdp:tä ja Vihreitä. Suomessa keskeisten tiedotusvälineiden kuten Ylen ja Helsingin Sanomien on katsottu pitkään olleen vasemmalle kallellaan, 1970-luvulla erityisen pahasti. Nykyään arvioidaan vanhempien toimittajien olevan usein vasemmalle ja nuorten vihreisiin kallellaan. Professori Esko Salmisen mukaan keskustelu taistolaisten vaikutusvallasta mediassa on siksi vähäistä, että "monet silloiset 70-80 -luvun toimijat, päättäjät, poliitikot, joukkotiedotusvälineissä toimineet toimittajat ovat vielä tälläkin hetkellä vaikutusvaltaisissa asemissa". Sunnuntaisuomalaisen kyselyssä toimittajien suosituin puolue oli vihreät, mutta mm. Yle ja HS olivat kieltäytyneet kyselystä. Vihreät oli kolme kertaa suositumpi kuin kansan parissa, Kokoomus vähemmän suosittu kuin kansan parissa. Perussuomalaisia äänesti vain 2 % ja "ei missään nimessä" lähes puolet; se oli epäsuosituin puolue."

Tämä on hyvä tietää taustaksi, sillä tästä Paunosen kirja ei puhu. Julkisuudessa monelta on jäänyt varmasti huomaamatta, miten kovasti ja rajuin ottein toimittaja Markku Valkonen kritisoi kirjansa ilmestymisen aikaan koko murroksessa silloin ollutta vanhaa mediakenttää, ja aivan erityisesti turhana ja typeränä pitämäänsä julkisen sanan neuvostoa professori Heikki Ylikankaan sanoin, joka on hänen mukaansa osuvasti luonnehtinut julkisen sanan neuvostoa päätoimittajien etujärjestöksi. (Heikki Ylikangas, Tulkintani talvisodasta. WSOY. Juva 2001. 254 s. Sivu 161.): "Ylikangas on saanut oppinsa kantapään kautta kiistettyään nipun perustotuuksia, jotka Suomen virallinen historiankirjoitus on naulannut pysyvästi peruskallioon ja joita päätoimittajat innokkaasti puolustavat. Ylikankaan tavoin moni muukin on joutunut kokemaan, ettei JSN ole sananvapauden eikä moraalikeskustelun etujärjestö." Valkosen kritiikki vaikuttaa ensi alkuun kohtuuttomalta, mutta kun kirjaa lukee rinnakkain muiden mediakriittisten lähteiden kanssa, alkaa ymmärtää minkä luokan ongelmasta tässä on kysymys. Valkonen ei ole turhaan nimennyt kirjaansa sananvapauden kauppatavaraksi, sillä juuri tästä on ollut kysymys. Valkosen mukaan kulissien takana on tekopyhästi tehty toista ja edessä sanottu toista. Esimerkiksi Julkisen sanan neuvosto on olemassa lehdistön itsesääntelyelimenä, minkä kapeana työsarkana on valvoa journalistin ohjeiden noudattamista ja ottaa kantaa yleisön kanteluihin lehdistön kirjoittelusta: "Ohjeet eivät ole itse asiassa sen kummempia kuin vanhanaikainen hyvä kotikasvatus. Sehän sallii sekä uteliaisuuden ja kysymykset että selvien tosiasioiden puhumisen. Itsesääntely ei enää toimi. Itsesääntelyelin Julkisen sanan neuvosto on itse luopunut niistä hampaantyngistä ja ikenistäkin, joita sille oli alun perin suunniteltu. Johtopäätös on journalistisesti ajatellen katkera ja vielä katkerammaksi sen tekee jopa oikeusoppineiden paljo puhe neuvostosta. Aiempina vuosikymmeninä seuratessani neuvoston työtä täysin sivusta satunnaisesti pidin sitä asiallisena."

Kaikki yllä kerrottu on nykyajan mediatutkimusta, joka on vähän sama asia kuin satu keisarin uusista vaatteista, jonka satusetä H.C. Andersen lainasi roomalaiselta runoilija Horatiukselta, joka kertoi kreikkalaisesta kauppiaasta Lycasista, joka istui tuntikausia tilansa areenalla katsellen innokkaasti päässään kuvittelemiaan näytelmiä. Lycas oli onnellinen omissa harhoissaan, ja se säteili lämpöä myös hänen ympäristöönsä. Sukulaiset ja ystävät saivat kuitenkin tarpeekseen tästä leikistä ja luulivat parantavansa Lycaksen, kun saivat hänet vihdoin pitkien taivuttelujen jälkeen vakuuttuneeksi siitä, että hän oli kuvitellut kaiken. Tämän jälkeen Lycas muuttui synkäksi, koska häneltä vietiin hänen surkean elämänsä ilona olleet ihanat illuusiot. Mediaa ruotivat tutkijat ja kriittiset kommentit edustavat tässä tarinassa Lycasin ystäviä ja sukulaisia, ja itse Lycas suurta yleisöä, joka ei millään halua kuulla, että kaikki se mitä heille syötetään, on vain suloista harhaa." Hannu Nieminen kertoo Kenen media-kirjan luvussa Miksi tutkia suomalaista viestintäpolitiikkaa? miten suomalainen viestintämaailma on muuttunut rajusti parin vuosikymmenen aikana tavalla, jota kukaan ei kyennyt etukäteen ennustamaan. Niemisen jutussa paljastuu, miten vahvaa Suomessa on aiemmin ollut viestinnän säätely. 2010-luvun haasteeksi hän näkee miten vastata digitalisoitumisen ja globalisoitumisen haasteisiin. Myöskään näistä ei Paunosen kirja puhu.

Samasta asiasta puhuu toimittaja Johanna Vehkoo, joka on kirjoittanut osuvan kirjan journalismista Painokoneet seis-kertomuksia uuden journalismin ajasta (Teos 2011), joka ei ole vanhentunut "muutamaa perusseikkaa lukuun ottamatta" vaikka kirjoittamisesta on kulunut jo kymmenen pitkää vuotta. Vehkoo pohtii kirjassaan laatujournalismin tulevaisuutta kysymyksillä, onko journalismi kriisissä ja entä millainen on uuden median suhde demokratiaan? Jotain kirjoittajasta ja hänen kyllästymisestään oman ammattinsa ja työnsä alennustilaan kertoo jo se, että kirjan etukannessa hän esittelee itsensä "pitkään jatkuneesta sanomalehtityöstä toipuvaksi kirjallisuus- ja kulttuuritoimittajaksi", joten lähtöasetelma asian kriittiseen tarkasteluun on taattu tietyn julkisuusähkyn ja kyllästymispisteen saavuttaneessa kirjoittajassa, joka on vain hyvä asia, sillä kiitoksen muotoon puettuja maksettuja mainoksia ja yliampuvia oman median ylistyksiä vailla ongelmia mediamaailma on pullollaan, kuten aikoinaan lyhytaikainen demarikulttuuriministeri, joka palkkasi kallispalkkaiseksi selvitysmieheksi puoluetoverinsa, jonka mielestä ongelmista päästään perinteiseen demarityyliin sillä, että lehdistölle annetaan riihikuivaa rahaa valtion toimesta.

Paunosen olisi pitänyt alan ammattilaisena ja omasta alastaan väitöskirjan tehneenä laajentaa tutkimustaan koskemaan myös näitä samoja taustoja, kuin mitä edellä esitetyt kirjat ovat ansiokkaasti tehneet. Kun näin ei ole, Paunosen tutkimus vaikuttaa jotenkin liian rajatulta, ihan kuin siitä olisi jäänyt tahallisesti jotain tärkeää kertomatta, että se olisikin sumuverho jollekin suuremmalle valheelle. Miksiköhän? Se selviää, kun lukee tutkimuksesta valtamedioissa kirjoitettuja artikkeleita, tai katsoo hänen haastattelunsa MTV:sta. Paunonen pääsee rajaamalla tarkastelukulmansa epäoleelliseen typistämään tärkeän kysymyksen poliittisesta korruptiosta juuri samalla tavalla, kuin hänen edustamansa Ilta-Sanomatkin tekee mestarillisesti. Se on omistajien etu, sillä eiväthän he halua kansan tietävän ketkä ovat todellisia syyllisiä kaikkeen kansan henkisestä pahoinvoinnista taloudelliseen ahdinkoon - siis omia päitään pölkylle. Siihen tehtävään valitut nuket heiluvat demokratian nimissä milloin minkäkin henkilökohtaisen shown nimissä, jotta kansa saa riittävästi sirkushuveja oikean demokratian puuttumisen sijaan. ja kun tulee ongelmia, on aina helppo syyttää huonoja politiikkoja eikä todellisia roistoja, jotka vain mediat tuntevat nimiltä. Siitä Paunonen kertoo juuri niin kuin hänen odotetaankin kertovan kertomatta mitään uutta tai todellista - siitähän hänelle Ilta-Sanomissakin maksetaan. Ja hyvin maksetaankin.

Lisää Timo Paunosen väitöskirjasta:

-https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-2123-9

Tutkimus tarkastelee poliitikkojen ja toimittajien välisiä suhteita, politiikan journalismin muutosta ja median roolia politiikan päätöksenteossa. Tämän tutkimuksen tutkimustehtävänä on selvittää, miten poliitikkojen ja toimittajien väliset suhteet muuttuivat viiden pääministerin toimikausilla vuosina 1987-2010, ja mitä vaikutuksia tällä muutoksella on ollut poliittisen päätöksenteon ja politiikan julkisuuteen.Tutkimuskysymyksiä on kolme:

1. Miten poliitikkojen ja toimittajien väliset suhteet kehittyivät tarkastelujakson aikana, ja miten politiikan medioituminen on konkreettisesti vaikuttanut näihin suhteisiin?

2. Miten pääministerit onnistuivat julkisuuden hallinnassaan medioituneessa yhteis-kunnassa ja suhteessaan tabloidisoituneeseen mediaan?

3. Miten politiikan journalismi kehittyi ja muuttui osana median tabloidisoitumista, ja mikä on median vaikutus poliittiseen päätöksentekoon?

Yhteiskunnan medioituminen on kehityskulku, jossa median rooli ja painoarvo kasvavat poliittisessa päätöksenteossa. Aikaisemmissa tutkimuksissa on lähinnä pohdittu median roolin merkittävyyttä politiikassa. Tämä väitöstutkimus tarkastelee asiaa päinvastaisesta suunnasta eli tutkii politiikan vaikutusta mediaan. Väitöstutkimus osoittaa, että poliitikot sopeutuivat hyvin politiikan julkisuuden muutokseen tarkastelujaksolla. Tutkimusaineiston perusteella päädytään näkemykseen, että poliitikot ovat itse asiassa yhteiskunnan medioitumiskehityksen eräänlaisia voittajia. Tabloidisoitunut media käyttäytyy poliitikon kannalta ennalta-arvattavasti. Poliitikko pystyy rakentamaan oman mediastrategiansa, toimimaan sen mukaisesti ja jopa ohjailemaan mediaa ilman, että media kokee toiminnan suunnitelmallisena. Tutkimukseen haastateltu entinen ministeri kertoo käyttäneensä mediaa hyväkseen saadakseen tärkeän asian päätökseen tai nostaakseen jonkin toisen asian poliittiseen keskusteluun. Puolue voi suunnitella kokonaisen mediapäivän hyvin ajoitettujen, ennalta mietittyjen avausten sarjalla ennen eduskuntaryhmän kesäkokousta. Medialogiikka ohjaa poliittista päätöksentekoa, vaikka media ei sinänsä vaikuta päätösten sisältöön. Medialogiikka on ohjannut politiikan päätöksentekoa enenevässä määrin jo pääministeri Esko Ahon hallituksesta (1991-1995) lähtien. Medialla on rooli politiikan päiväjärjestyksen syntymisessä, mutta viime kädessä poliittiset päätökset tehdään tosiasiallisesti kabineteissa pienellä joukolla. Suomessa keskeisintä poliittista valtaa käyttävät pääministeri ja hänen ympärilleen ryhmittynyt ministerijoukko, sisäpiiri. Pääministeri ei voi elää ja toimia julkisuuden ulkopuolella, vaan hänen täytyy omaksua medioituneen yhteiskunnan reunaehdot hallitakseen julkisuutta. Poliitikot pystyvät ohjailemaan julkisuutta haluamaansa suuntaan: median hallinta on politiikassa suunnitelmallista, professionaalista.Tutkimusaineiston perusteella toimittajien ja poliitikkojen suhteiden muutosta voi kuvata kolmiportaisesti:

1. Tabloidisaatio (1980-luvun loppu-1990-luku). Media kiinnostui poliitikoista henkilöinä. Poliitikon yksityiselämästä tuli kiinnostavaa, ja siitä tuli vallitseva uutiskriteeri koko mediassa. Poliitikkojen ja toimittajien suhteissa viilenemistä.

2. Medioituminen (2000-luku). Yhteiskunnan päätöksenteko muuttui mediavälitteiseksi. Medialla ei ole valtaa poliittisiin päätöksiin, mutta se pystyy nostamaan keskustelunaiheita politiikan agendalle. Poliitikkojen ja toimittajien suhteissa varovaisuutta.

3. Professionalisoituminen (2010-luku). Politiikka käyttää mediaa hyväkseen tuomalla keskusteluun asioita median haluamalla tavalla. Politiikka ja media käyttäytyvät samalla tavalla. Molemmat hyötyvät. Poliitikkojen ja toimittajien suhteissa normalisoituminen.Vaalirahakohun aiheuttama välirikko poliitikkojen ja toimittajien välisissä suhteissa näyttäisi haastatteluaineiston perusteella liittyvän enemmän median muutokseen ja muuttuneisiin journalistisiin valintoihin kuin poliitikkojen ja toimittajien henkilökohtaisiin suhteisiin. Vaikka toimittajat korostivat julkisuudessa poliitikkojen ja toimittajien välisissä suhteissa etäisyyttä, politiikan journalismin itsenäisyyttä, länsimaistumista ja vastakkainasettelua, tutkimusaineistossa nämä eivät kuitenkaan nouse erityisen vahvoina esiin. Päinvastoin, haastatellut toimittajat ja poliitikot korostivat henkilökohtaisten suhteiden merkitystä.