Kuka oli Sylvi Kekkonen?
Teksti Harald Olausen
"Tämä kirja nostaa Sylvi Kekkosen esiin. Se keskittyy valtavirran ulkopuolella tapahtuviin asioihin ja piirtää salaperäisestä Sylvistä muotokuvan. Se ei ole mitenkään kaiken kattava, mutta eräs hyvin perusteltu kuva. Nyt Urho Kekkonen on sivuroolissa." -Anne Mattsson: Sylvi Kekkosen elämänkerta (Art House, 2019). Teksti lupaa liikoja - oikea Sylvi pysyy piilossa.
Kuka oli Sylvi Kekkonen? Tätä kysymystä on osin harvoin kuultu ehkä siksi, että hän pysytteli julkisuudelta piilossa perheen parissa eikä hänestä ole olemassa tutkimusta lainkaan ja lähteitäkin yllättävän vähän, ja jos oli, niissä oli pääosassa hänen miehensä UKK ja sivuroolissa hän itse. Osin taas siksi, että hän halusi ja onnistui hyvin roolissaan puolisona pitämällä matalaa profiilia. Mutta kuka todella oli Sylvi olisi kiinnostavaa saada selville, sillä hän oli näkymättömyydessään salaperäinen.
Suomalaiset rakastavat elämänkertoja. Niitä on tehtailtu yli sata vuotta yhtä suurella innolla kuin niitä on myös luettu. Erityisesti suurmiesten elämänkerrat - varsinkin Mannerheimin mutta myös esimerkiksi vasemmiston puolella Tanner, ja Kuusinen – kiinnostavat vielä, ja joistain heistä tehdään jopa joka vuosikymmenen ajassa liikkuvien ilmiöiden mukaiset satuilutulkinnat. Ihan viime aikoina "elämänkertoja" on alettu tehtailla tähdille ja alle nelikymppisille, sillä satuilu innostaa ja kannustaa rahan tekoon.
Suomessa historian liittymiseen satuiluun on pitkät perinteet. Kun Topeliuksesta tuli 1854 Suomen historian professori puurot ja vellit menivät sekaisin, sillä Suomen satusetänä tunnettu Topelius oli tuottelias kirjoittaja, joka loi pohjat sekä elämänkerroille että romaani- ja mietelausekirjallisuudelle mm. kirjoissaan Talvi-iltain tarinoita ja Välskärin tarinoita sekä Morsian ja muita kauhunovelleja. Topelius oli setä, jonka tehtävät oli kertoa satuja niin suomalaisaikuisille kuin lapsillekin. Ja hyvin siinä onnistuikin.
Suomi ei olisi Suomi ja suomalaisuutta olemassa, elleivät Suomi ja suomalaiset olisi lainanneet Hegeliltä nousevan kansakunnan tarpeisiin ajatusta yhteisestä hyvästä ja valtiosta sen toteuttajana. Yksilö palveli valtiota ja vain valtiossa voi Hegelin mukaan yksilö olla todella vapaa. Suomalainen tulkinta: kansanhenki muodostui kansallisen erikoisuuden ja isänmaallisuuden yhtyessä toisiinsa. System der Philosphie-teoksessaan Hegel, jolle "todellisuus oli maailmanhengen looginen kehitysprosessi, ja henki, absoluutti ääretön yleismaailmallinen realiteetti", tarkastelee maailmaa sellaisena, jossa valitsee tietty tarkoitus. Mutta mikä?
Maailman tapahtumissa kumpuaa esiin kaitselmuksen ennalta tahtomaa ja tietämää. Kun hengen dialektinen prosessi on edistynyt riittävän pitkälle, joutuu henki itseänsä toteuttaessaan luomaan ulkomaailman. Nämä asiat näkyvät ja vaikuttavat suomalaisessa historiankirjoituksessa, erityisesti elämänkerroissa, edelleenkin vahvasti. Taustalla kansanhenkiajattelussa vaikuttivat Turun romantikot ja Snellmanilainen isänmaallisuus. Se oli rakkautta kaikkia isiltä perittyä kohtaan; esi-isien kieli, isänmaa, tavat, lait, laitokset, uskonto. Tänään se on kansakunnan kaapin päällä olevien ja suurien aatteiden ihailua.
Se voidaan jakaa subjektiiviseen (yksilölliseen) ja objektiiviseen (yhteisölliseen) henkeen. Ilmari Mäkihovi on kirjoittanut tästä kirjassaan Aatehistorian dialektinen logiikka (Kirjayhtymä, 1971): "Molemmissa tapauksissa kehityksen korkein aste on kohoaminen itsetietoisuuteen ja sitä tietä vapautumiseen. Yksilöillä tätä vastasi kehittyminen täyteen minätietoisuuteen ja yhteisöillä kehittyminen riippumattomaksi, omaa erikoisluontoaan toteuttavaksi valtioksi. Edellisten synteesinä absoluuttinen henki toteutuu vihdoin ihmiskunnan henkisissä saavutuksissa, kuten taiteessa, uskonnossa ja filosofiassa, joissa aatteen perustajat edustavat yksilöllistä ja sen kannattajat yhteisöllistä henkeä." Siksi tarvitsemme myös esimerkkejä, jotka valaisevat.
Tällaisia ovat mm. suurmiesluokkaan kuuluvat kansallisen heräämisen ajan taiteilijat, poliitikot ja filosofit (Hegel kuvasi filosofian historiaa "itsetietoisen järjen temppeiliksi"). Vasta 1920-luvulla alkoivat naisetkin hiljalleen murtautua syrjästä huomion keskipisteeksi. Esimerkkinä ensimmäisen presidenttimme puoliso Ester Ståhlberg. Valtakunnan ykkösnaiset, presidentinrouvat, kiinnostavat tänään jo laajasti suurta yleisöä, vaikka kuvattava kohde onkin saavuttamaton ja siksi myös vaikea, koska se ei edusta subjektiivista vaan objektiivista, yhteisöllistä henkeä, joka heijastaa kansalaisten odotuksia ja on kuin pysähtynyt kuva.
Elämänkerroilla (lukuun ottamatta Lauri Nurmen kirjoittamia ns. journalistia elämänkertoja) tuppaa usein valitettavasti olemaan totuudenvastainen kuvatun kohteen kiillottamiseen, ja kirkastamiseen joko tietoisesti, tai tiedostamattaan pyrkivä "snellmanilainen" tehtävä. Emme osaa tarkasti sanoa, kuka henkilö todella on tai oli, vaikka tarinointi on todentuntuista intiimiä pikkujuoruilua myöten. Elämänkerrat ovat kirjaimellisesti "patsastelua", sanoista rakennettuja jalustoja, yleville aatteille ja mairitteleville sanoille. Hegeliltä lainatun ajatuksen mukaan ne on tehty kaitselmuksesta, joka myös hallitsee maailmanhistoriaa.
Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että Sylvi Kekkosesta kertova elämänkerta ei oikeastaan kerro hänestä vaan enemmänkin instituutiosta nimeltään presidentinrouva, jota UKK oli itsekin rakentamassa medioiden avulla omaa "kuningastietään" varten, ja on siksi yhtä epäluotettava kuin UKK itsekin omissa puheissaan ja seikkailuissaan ennen kuin pääsi presidentiksi. Meille on opetettu, ettei Sylvi muka välittänyt UKK:n muista naisista, mutta se täytyy olla täyttä satuilua julkisuuskuvan kiillottamiseksi. Kekkosen perheen tragedia näkyi toisessa kaksoispojassa, Tanelissa, joka oli alkoholisti.
UKK:n nais- ja viinaseikkailuista tiesivät kaikki - todennäköisesti myös kiusallisella tavalla Taneli ja hänen kaksoiveljeensä Matti, ja siitä varoittivat omia päättäjiään monet Suomea hyvin sisäpiiristä tunteneet diplomaatit, kuten englantilainen eversti ja valvontakomission englantilaisen osaston johtaja, J. H. Magill. Miksei sitten muka Sylvi-vaimokin? Näistä asioista ei saa puhua, ja jos puhutaan, ne kuiskitaan hiljaa. Itse ongelma painetaan villaisella. Tietenkin Sylvi tiesi ja varmasti myös kärsi miehensä holtittomista pölytysretkistä vuosikymmenten aikana kukasta kukkaan lennellessään Helsingin yössä korkean asemansa turvin.
Sylvi Kekkonen olisi kiinnostava nimenomaan hiljaisuutensa ja salaperäisyytensä takia. Mitä hän piilotteli ja miksi? Tässä olisi tutkittavaa eikä vain vanhan toistamisessa. Kirja kuitenkin yllättää myönteisesti olematta täysin umpikuuro ja täyssokea pinnanalaisille vieteille sekä salaisille motiiveille. Mattsson yrittää ja osaa kysyä oikeat kysymykset, kuten millainen oli nainen, joka eli elämänsä UKK:n kanssa? Mutta ei sittenkään tee kuvattavsta kohteestaan rohkeasti tutkijan tai psykiatrin tavoin analyysia, vaikka aineksia olisi. Mutta oliko meidän edes mahdollista saada selville millainen ihminen Sylvi oli pintaa syvemmällä?
Tähän kirja ei vastaa, koska ei näe metsää puilta. Pelkkä tutkittavan kohteen kuvaaminen hänen lapsuudestaan kirjoittamiensa muistojen kohdalla ei riitä siihen. Aikuisuuden kirjoitukset ovat varovaisia ja etäisiä. Pitää muistaa että tasavallan ensimmäiset vuosikymmenet olivat "häveliäitä". Kirjoittajalla pitäisi olla salapoliisin vainu ja kysyä: Miksi Sylvistä on niin vähän tietoja? Oliko hän perheen pahis ja varsinainen pirttihirmu, jota (30-ja 40-luvuilla) UKK kauhuissaan pakeni öisiin juominkeihin ja irstailuihin?
Tämä olisi ollut hyvä saada selville. Mutta kovin on heppoinen Mattssonin kyselevä ote: "Jos Sylvi Kekkonen olisi kirjoittanut viralliset muistelmansa, mistä hän olisi aloittanut? Jotain hän paljasti jo kauan aikaisemmin lapsuudenmuistoja käsittelevissä teoksissaan. Ainakin varhaislapsuus oli hänelle onnellista aikaa." No ei varmasti ollut - jo tästä lukija ymmärtää siirtää kirjan syystä syrjään, sillä se ei halua edes pohtia niitä ristiirtoja ja tarumoja, joita Sylvi kätki sisäänsä. Sääli. Emme saa tietää miksi.
Kirjan sävy on kuin sinivalkoinen topeliaaninen satu, eikä Mattsson onnistu puhaltaa elävää henkeä yksilöön nimeltään Sylvi. Sylvissä oli jotain syvästi traagista ja hänen kumara asentonsa vanhuuden kipujen keskellä verrattuna siihen kaunottareen, joka hän oli vielä 1920-luvulla vihjaa meille suuresta kärsimyksestä, jota hän on saattanut kantaa niin suhteessa mieheensä kuin muihinkin. Erityisen kiinnostavaa olisi ollut syventävä tutkimus Sylvin ajatuksista ja taisteluista 30-luvulla. Mitä silloin tapahtui?
Entä mitä hän ilman suojamuuria ajatteli asioista, itsestään, miehestään ja roolistaan kansakunnan äitinä? Olisiko hän halunnut olla sen ajan kovasti muodissa radikaalien naiskirjailijoiden piirissä ollut Virginia Woolf, joka sekä osasi kirjoittaa että oli tyylitaituri? Tätä emme saa tästä kirjasta selville. Sen sijaan Mattsson tuijottaa kuin piru raamattua kliseiksi muuttuneita lähteitä.
Satu Sylvistä on tunnelmaltaan suoraan kuin Beatrix Potterin lastenkirjoista "Petteri Kaniini" ja "Jeremias Rimppa-kinttu"-hahmoineen, ja yhtä hyväntahtoinen sekä rauhallisen unelias maalaisidylli vailla ristiriitoja, kuin 1800-luvun postikorttien maalais-Suomi punaisine mökkeineen, pienine mäkineen, järvineen ja kiemurtelevine kärrypolkuineen - ja lopulta kirkko keskellä kylää.
Voisi jopa väittää Mattssonin elämänkerran olevan hyvinkin topeliaaninen, tai jatkavan samaa hegeliläistä historianfilosofista linjaa kuin Topelius. Suomalaiset ovat saaneet vasta hieman yli 150 vuotta nauttia eriasteisista mieltä ylentävistä kuohuista, ja ovat siksi nälkäisiä lukemaan tällaisia kirjoja löytääkseen sieltä oman ylevän itsensä "heränneenä" ja "itsetietoisena". Sylvi Kekkosesta kertovan kirjan ongelma ovat historian rasitteet ja Kekkosen kuristavat kahleet. Ne olisi ensin pitänyt murtaa.
Topeliuksen mielestä ei pitänyt ihmetellä, ettei kansalla sen henkisen lapsuuden aikana ollut omaa kirjoitettua historiaa. Nyt kun kansan itsetietoisuus on herännyt ja Suomi on suvereeni kansakunta kansakuntien joukossa ja henkisesti aikuinen, asia on toisin. Juuri siksi myös elämänkerrat käyvät hyvin kaupaksi sotakirjojen ohella. Hävetköön Suomi! Tällainen aika pitäisi olla jo mennyttä - ei Suomessa. Edelleenkin jää ilmaan roikkumaan kuka oli Sylvi, sillä Sylvistä emme saa tietää juuri mitään. Kekkosesta kylläkin!