Kulttuurin korruptio ja taidekritiikki

Hallituksen vuosille 2014-2015 asettama korruption vastainen verkosto julkaisi ohjelmansa 2021, mikä herätti heti kysymyksen: mihin unohtui kulttuurin korruptio? Samaan aikaan taiteen kentällä kuohuttaa taidekritiikki. Moni taiteilija kokee syystäkin kritiikin epäoikeudenmukaiseksi. Kriitikko Oskari Onninen sivusi aihetta Kuinka monta tähteä- ohjelmassa taidekritiikistä (2023). Hänen mukaansa ei uskalleta olla rehellisiä. Rehellisiä ei olla silloin kun pienet piirit ovat aina samoja ja kriitikot sekä taiteentekijät tuntevat hyvin toisensa. Yhden tärkeän syyn hän myös mainitsee: Ihmiset valehtelevat kuten yhteiskunnassa laajemminkin. Onninen sivuuttaa kuitenkin syy- ja seuraussuhteet ja vallan sekä rahan että kunnioituksen keskinäisen liiton. Mutta ei ehkä ihan, sillä hän yhtyy elokuvatuottaja Markus Selinin populistiseen näkemykseen kritiikistä elitistisenä kaverilta kaverille kirjoittamisena. Se on sekä Selinin että Onnisen mielestä yksi oleellinen syy nykyiseen kritiikin tason ja arvostuksen syöksykierteeseen. Kulttuuritoimittajat ovat Onnisen mukaan kokeneet kirjoittaneensa muita paremmalle väelle ja olleensa itse muita parempia toimittajia, jotenkin erilaisia kuin muut. Onko asia näin? Miten SARV eli Suomen arvostelijain liitto vastaa tähän omassa Kritiikki näkyy hankkeessaan?Onko kulttuurin korruptio juuri tätä? Entä mikä vastuu asiassa on taidetta suurelle yleisölle sekä apurahapäättäjille arvottavassa taidekritiikissä?