Kumpi meistä on enemmän sekaisin?

Teksti Harald Olausen

Näin kysyi taannoin runoilija Arto Melleri Jouko Turkalta, joka yritti vauhkoontuneeseen tapaansa vääntää loistonsa päivät jo nähneestä Melleristä ääliömäisyyteen taipuvaista ihmeoliota omaa nimeään kantaneessa ohjelmassaan joskus kaukaisella 90-luvulla. Turkka nieli teatterimiehen taidolla loukkauksen ja ymmärsi menneensä liian pitkälle. Melleri ei ollut helpolla nenästä vedettävää lajia eikä mennyt Turkan virittämään hunajaiseen mielistelyansaan, mihin muut ohjelman vieraat itserakkauttaan lankesivat toinen toisensa jälkeen pääministeri, ja miljoonapalkkaa Ukrainan sodan alkuun saakka nauttinutta Gazpromin hyväpalkkainen kaasulobbari, Lipponen (maanpetturi?) mukaanlukien, joka on muuten melko hyvä tyyppi, vaikka yrittikin myydä länsimaat halvalla yhdessä kahden muun ex-demaripääministerin, Saksan Schöderin ja Ruotsin Perssonin kanssa. Mutta hehän olivatkin Länsi- Euroopan silloin omistaneita ja (demokraattisen?) valtansa kukkuloilla paistatelleita demareita.

"Nuoruus! Kaiken pitää olla sille siivekästä ja veristä! Sillä on niin kiire muuttamaan maailmaa, että se on valmis siihen heti kun on käynyt eteisessä ja nähnyt avaimenreiästä sisään..."Maailma! Kyllä se tiedetään! Se on avaimenreiän muotoinen!" niin se huutaa. Nuoruus, kuulee korvissaan oman sydämensä lyönnit: "Maailman sydän lyö! Ettekö kuule?" Kaiken pitää olla sille siivekästä!" Siivekästä ja veristä! Ja se joutuu aina petetyksi tai pettää itse itsensä, kumpaankin se on valmis, ja kaikkeen. Kun kompastut omiin jalkoihisi älä sano sitä Kohtaloksi, sido ensin kengännauhasi." Tästä runosta - käsitteellisestä vastakkainasettelusta tiedostavassa itsetunnossa - paistaa läpi runoilija Mellerin lahjakkuus puhtaan kokemuksen ja arkisten huomioiden sekä ahaa-elämysten välittäjänä, vaikka lopulta hänenkin tekstinsä vesittyivät, kun hän muiden samanlaisten tavoin eteni siihen loppupisteeseen, jossa itse tuhosi itsensä ja suurella vaivalla pyydystämänsä saaliin (oman vapaan itsensä olla mitä oli).

Ilman näitä viestintuojia meidän olisi vaikea ymmärtää itsessämme samanaikaisesti vellovan todellisuuden ambivalenssi ja sen mustavalkoinen luonne menettämättä kohtalokkaasti arjen sietokykyä, ja ymmärtää samalla kaikista tapahtuneista huolimatta kaiken ohikiitävän hetkellisyyden sattumanvaraisuuden oman itsemme luontaisessa päättämättömässä horjuvuuden ristiaallokossa. "Tynnyrissä kasvanut tyttö näkee tapinreistä kuun. Syksy. Kiikkerissä puissa omenat, kalpeat kovat. Kulkumies tulee tietä pitkin, tyttö lähtee hänen kanssaan, kyselemättä." Mellerin runot ovat täynnä lihaa, tapahtumia ja ne jättävät lukijaansa jäljen, sillä hän näyttää ymmärtävän hyvin ihmisissä olevan monta toisistaan mittaa ottavaa minää, ja antaa siksi runoissaan ihmisten elämän sulautua yhteen kuvattuun ymmärrettävään ympäristöönsä.

Minulla on joskus Arto Mellerin runoja kova ikävä - siitä lähtien kun luin nuorena runopoikana vuonna 1978 hänen vastailmestyneen esikoisrunokirjansa Slaageriseppele, jonka nimiruno on häikäisevän hieno. "Taas on kevät, taas ahmii kyltymätön puhuri ilman neitseellistä vereslihaa. Pajujen kissoja, koivujen norkkoja. Taas metsä humisee mahlan melodiaa. Hiekka ruostuu kyläteillä ja nuoret kioskilla naureskelevat, kun mummot työntävät potkukelkkaa sulassa maassa. Vapaissa vesissä sama tuuli, joka 1946 puhalsi karjalaistyttöjen pieneksi käyneet mekot hulmuun, kun tanssilava oli veistetty tuoreesta puusta sama tuuli on täällä taas. Mutta laulaja, laulaja on poissa. Kirkas viina läikähti likaiselle tyynyliinalle kuin suuri kyynel, kertoi Hymylehti. Ikuinen nuoruus rahisee äänilevyllä, vuokrahuoneen kellastuneilla tapeteilla tanssii rujo valoläikkä, auringossa vääntyneet 78 kierrosta, neula on unohtunut samaan uraan samaan uraan jotta nuoruus olisi taatusti ikuista, nuoruus olisi ikuista, nuoruus olisi ikuista...Mutta kevät on ainoa joka on taas."

Melleri käsittelee samalla sekä tiedostamatonta että tiedostavaa samalla tavalla, mitä jo Goethe pelkäsi tiedostamisesta tulevan valtavan sairaalan, jossa olemme toistemme sairaanhoitajia, mutta siihen Goethe ei osannut sanoa juuta eikä jaata, miten selviytyä tästä pahasta maailmasta olematta tyhmä (olkaa lampaita susien keskellä, viattomia kuin kyyhkyset ja ovelia kuin käärmeet). Melleri osaa ja tekeekin sen suurella taidolla yhdistäessään ne symbioosiksi tai vastakohtapareiksi ja näyttääkseen maailman elävän ja hengittävän sekä samaan että eri tahtiin: "Vielä kerran, verenrannalla, sydän riitteessä minä kilistän lasia varjoni kanssa. Pimeys pisaroi, oksat vihmovat vihkivettä kasvoilleni. Kuuntelen: valittavat metsissä äitiensä surmaavat lapset, tiúut, äänettömät, kuutamon rubato kylmässä vedessä, lyhdyn lasi mustunut, kynttilä sulanut kyyneliksi. Keskiyön hetkellä kuu laikkaa: sen painan sinetiksi ikkunaan. Kun täältä lähden, lähden yksin, talo jää kylmilleen. Vielä kerran, verenrannalla, varjoni kilistää lasia kanssani, särkynyttä."

Toinen asia miksi Mellerin tarvitaan, on ihmisten uskomaton kykyä pettää ja valehdella itselleen. Mellerin sanat ravisuttavat ja herättävät miettimään, mikä tässä elämässä on tärkeintä. Pokkurointi vai vapaus? "Houriva vesi, lumen valo, valon lume valvomisesta kivistävän kaupungin yllä. Huurtuneet kyyhkyset koluavat jäisissä vesikouruissa kuhertamatta. Jotain särkynyttä kaupungin laulussa. kun se laulaa korkealta, hiljaisuus kuuloluunkuultava." Melleri on omaa luokkaansa ylhäällä siellä jossain runouden harvassa tähdistössämme Pentti Saarikosken seurassa viimeisenä suurena runoilijana, Saarikosken ollessa ensimmäinen runon megatähti, ja Mellerin sen viimeinen, vielä silloin kun runous ja runoilijat kiinnostivat suurta yleisöä ja runoutta pidettiin synonyyminä korkeammalle älylliselle ajattelutavalle. Juuri tämä oli myös se väärinymmärrys, johon sekä Saarikoski että Melleri sitten lopulta kompastuivat, kuollen nuorina alle viisikymppisinä miehinä viinan aiheuttamiin sairauksiin.

Arto Melleri on nimenomaan runoilija ja lajissaan kuin tilaus oman aikansa sekä sukupolvensa kuvaajana. Sen sijaan hänen proosakokeilunsa jäävät kauaksi hänen kultakautensa säihkyvistä runoista. Postuumisti yksissä kansissa julkaistu Pääkallolipun alla (Otava 2010) on hajanainen kokoelma runoilijan päiväkirjamerkintöjä sekä proosateoksia, joita molempia leimaa tietynlainen quentintarantinolaisuus - elokuva/sarjakuvamainen tapahtumien pinnallinen - ei siis syvällinen tai syväluotaava ideoiden ja niiden taustalla vaikuttavien tapahtumien kristallinkirkas havainnointi - sekä piinalliseksi aika ajoin yltyvä sanakikkailu ja tyhjän toistaminen. Kirjassa parasta on sen takakannessa lainattu runo: TERVETULOA ELÄMÄN & KUOLEMAN NAAMIAISIIN! "Tule& kanna rokkikansan roolipukua harteillasi, kävele kengillä, joilla voit nyrjäyttää selkäsi, farmarit kuin toinen iho, julista Rokkivaltaa, mutta muista, kun nämä on ohi, sulle jää kouraan vain rypistetty ohjelmalehtinen...kun arjen rätit kiillottavat ajan lasitiskejä. Taas. Unohda se mitä sanoin...Keep On Running, Keep On!"

Melleri ei sorru turhaan passiiviin, tai anonyymiin yleisen tilan ja ideoiden esittelyyn, vailla ihmisen tuskaa ja kohtalon arvaamattomuutta. Mellerin runoissa on voimaa, tunnetta ja sanomaa mutta varhaisimmat ovat myös selvästikin nuoren teinipojan sukupolvirunoja julistamassa vasikan ihanaa autuutta sen jälkeen, kun ensimmäisen kerran pääsi vikuroimaan auringonpaistamalle kevätniitylle uuden ruohon tuoksuun mieli täynnä uusia mahdollisuuksia vanhan vankilansa hyläten. Nuoren Mellerin tavaramerkkinä oli vielä tuolloin suurten taidenerojen tapaan leikkivä lapsi, Homo Ludens. Ja ihan kuin runossaan kuvaamansa MANDRAKE, hänessäkin oli räjähtävää alkuvoimaa, periksiantamattomuutta ja tutkimusmatkailijaa sekoitettuna  hullunhauskalla tavalla viehättäväksi debytantiksi. Oli hänessä myös ripaus beat-sukupolven jälkikaikua AllenGingsbergin HUUTO-runosta (1959), kun hän esiintyi kuten seuraavasta runosta, siitä mistä hän sai Järviseudun Sanomista sen 50 markkaa.

"Musta sade ruhjoo Indokiinaa eikä kukaan ole sivullinen, ei edes Itäkylän Nuorisoseuran Kahvilassa. Minä pelaan pajatsoa ja Viljo Alatalo juo kuuman kaljan ja uutiset on teeveen väkivaltaohjelmaa. Meidän ikkunamme takana on rauhallista: täällä päin Ääni ei ole Huuto. Minä pelaan pajatsoa ja Viljo Alatalo juo kuuman kaljan Itäkylän Nuorisoseuran Kahvilassa. Pepe potkii flipperiä (TILT). Me ollaan keskellä sähköisen kokemisen kenttää Itäkylän Nuorisoseuran Kahvilassa. Illalla kun taimi on sulkenut Nuorisoseuran kahvilan ovet, pajatson kilinä vaihtunut lähenevän yön ääniin illalla me katsotaan kaukaisuuteen, kuunnellaan miten valtatie 742 nielee auton toisensa jälkeen, kerran puolessa tunnissa." Runo on selvästikin kirjallisesti lahjakkaan maalaisnuoren kynästä. Nuori Melleri yhdistelee omaa kokemuspiiriään yleisiin tapahtumiin Saarikosken silloin muodissa olleiden epäpuhtaiden, ja kilpaa ympäristönsä kanssa sengaavien runojen tapaan, osumalla tarkasti tähdättyihin maaleihinsa.

Mutta myös omaan toimettomuuteensa kahden maailman välillä. Sen tosiolevaisen, joka houkuttaa lähtemään tylsästä ei-olevaisesta nuoriseuran kahvilan pysähtyneestä maailmasta, missä ei ole mitään muuta tekemistä kuin pelata pajatsoa tai flipperiä, siihen toiseen olevaiseen - tulevaisuuden epävarmaan maailmaan, mikä siintää jo näkökentällä sähköisenä siitä huolimatta että se on pelottava, tässä ja nyt meissä, sinussa ja minussa, kuin keskellämme se väkivaltainen Indokiina, mitä teeveestä tuijotellessamme tajuamme olevamme yhtä syyllisiä kuin ne jotka siellä riehuvat. Onneksi on valtatie 742, joka nielee auton toisensa jälkeen kerran puolessa tunnissa tosin hyvin verkkaiseen tahtiin. Melleri jää tänne johonkin puolitiehen runona leijumaan, kuin tätä kuvaava runonsa Eddie Cohran nousee kuolleist, missä hautausmaan kukkiessa nousi Eddie Cochran kuolleista, hautausmaan kukkiessa romua ja graniittia samalla kun Eddie otti kitaransa ja lauloi yössä C`mon everybody.

Melleri ryhmittyy Helsinkiin muuttaessaan ja päästyään teatterikorkeakouluun vielä itse punaviiniä lipittävään 70-lukulaiseen taiteilijasukupolveen, joka oli huolissaan maailman menosta ja tilasta uhmakkaaseen patetiaan asti. Runoissaan hän liitää vapaana kuin taivaan tuuli uskollisena ajan hengelle rockin kapinallisuus mielessään. Sen toinen suuri hänen sukupolvensa nimi on pohjoisen elokuvahumanismia Italian neorealismin hengessä Suomi-versiona elokuvillaan maailmalla levittänyt Aki Kaurismäki. Tätä ei-poliittista maailmantuskaa, odysseijaa ja yksilön mahdollisuutta harhailuissaan yksilöllisyyteen, vapaaseen tahtoon ja omaan elämään, Melleri kuvaa eksistentiaalisen huumorin ryydittämässä runossaan Yksinäisen Tähden Harhailija.

"Päivä päättyi, kun hän ratsasti kaupunkiin, Yksinäisen Tähden harhailija. Niin kuin juna kolisee pois, on blues kaikkialla: savu palavista kylistä. Pelko, Hysteria. Hän ratsasti kaupunkiin, Yksinäisen Tähden harhailija. Ei laulanut hänestä Marc Bolan, ei läpättäneet tyttöjen sydämet. Hän näki varjoisat kujat, lehdettömän puiston missä tuuli selaa eilistä sanomalehteä... ja mä pysähdyn siihen, kun joku pitkätukkaisista varottava liikennemerkki sateeseen. Ja kun radio puhui myöhäisuutisia ja kaupungin valot purppuroi taivaan hän huusi Shakespearen Draamat kuulijoilleen: mulle, roskapöntölle, pultsarin maahan unohtamalle palttoolle...Apostoli hän oli. Muukalainen, Dynamiitti hänen hevosensa. Siellä missä hän ratsasti ei kasvanut ruoho, lepra söi asfaltin hipiän. Eikä Ilmestyskirjan ratsastaja puhua savoa." Runo voisi olla yhtä hyvin Pellonpään repliikki Kaurismäen elokuvissa.

Suomalainen nykyrunous ilman Melleriä tuntuu menettäneen jotain. Siitä puuttuu mellerimäinen vakavasti otetteva ironia, yhteiskunnallisuus ja tunne. Nykyisin useat kirjallisuuden opiskelijat ja tutkijat ovat vallanneet runouden alttarit lähes täysin. Melleri oli onneksi toista mieltä runossaan Niin kuin taivas tuhlaa tähtiään, ja se teki hänestä jo suuren runoilijan ja tietäjän: "Niin kuin taivas tänä yönä tuhlaa meille tähtiään älä pihtaa enää, antaa maljan läikkyä yli jos on läikkyäkseen, voitetaan tai hävitään, samantekevää. Tuhlattavaksi on meille elämä annettu, ainutkertainen, rakastetaan toisiamme yli varojen. Pudistelevat päätään, rakkauden casinon crouperit, älä välitä siitä, hilsettä sataa, kaikki yhden kortin varaan, pannaan haisemaan, Coco Chanelia, ja kalleinta, tietty. Ikäneidot kumpaakin sukupuolta silmät ymmärkäisinä...älä välitä, kateus niiden viuhkojen takana läpättää hulluksi meitä. Pisaroikoon hiki kolikkoihin lyötyjen suurmiesten kasvoilla, kaukana tästä tunteesta kannattavaisuuslaskelmat."