Kun mieli antaa muodon kokemukselle

Teksti Harald Olausen
"Tahdottoman tietämisen autuus esittelee uudenlaisen tavan ymmärtää esteettistä kokemusta ja taidetta. Schopenhauer pohtii muun muassa taiteilijaneroa poikkeusyksilönä, joka avaa ideoiden maailmaa muille ihmisille, sekä tragedian huipentumista vapaaehtoiseen luopumiseen elämästä. https://kauppa.gaudeamus.fi/sivu/tuote/tahdottoman-tietamisen-autuus/5017460
Tänään ajankohtaisempaa kuin koskaan, filosofi Arthur Schopenhaueria kutsutaan pessimistiseksi filosofiksi, vaikka oikeampi nimitys olisi kaiketi professori Timo Airaksisen tapaan kyyninen realisti, sillä romanttisen harhan ja huuhaan täyttämä maailmamme ei ole ruusuilla tanssimista, vaikka niin näitä harhaluuloja yritetään ihmisille halvalla koko ajan maailma myydä.
Viime vuonna ilmestyi tärkeä kirja, joka jokaisen epäilevän pitäisi lukea "kertaukseksi" ja "polttoaineeksi"; Risto Pitkäsen toimittama ja esipuheella varustama kirja Arthur Schopenhauer – tahdottoman tietämisen autuus (Gaudeamus, 2024), missä Platonilta ja Kantilta ajatteluunsa vaikutteita saanutta ajattelijaa avataan, erityisesti Schopenhauerin suurinta oivallusta.
Teos kuin pähkinänkuoressa tärkein S:n ajattelusta. Se sisältää Schopenhauerin pääteoksen Die Welt als Wille und Vorstellung estetiikkaa käsittelevät osat. Pessimistisen elämänfilosofian ytimessä ovat estetiikka ja taiteenfilosofia. Schopenhauerin mukaan estetiikka tarjosi hetkellisen vapautuksen pessimismistä. Ymmärtääksemme maailmaa sitä on ajateltava tahtona ja mielteenä.
Nämä avainkäsitteet ovat Pitkämäen mukaan kuin kolikon kaksi puolta: niitä pitää pohtia erikseen. Schopenhauer hylkää klassisen idealismin opin, että maailma olisi vain miellettä. Niiden ankkuriksi tarvitaan myös tahto. Tässä Schopenhauer on vankkumaton realisti. Älyllinen vastarinta edellyttää tosiasioiden tunnustamista ja nimeämistä oikeilla sanoilla.
Schopenhauer käyttääkin oikeaa sanaa "mielle" samalla tapaa kuin Kant, "mieli on tietoinen kokemuksesta, tai tietämisestä sillä se, minkä sanomme tapahtuvan meidän ulkopuolellamme olevien objektien maailmassa", tapahtuu Schopenhauerin mukaan mielessämme. Tänään ymmärrämme tämän toki tämän mutta emme osaa yhdistellä aisoita oikein niiden yhteyksiin.
Schopenhauer kysyi itseltään: Voinko haluta mitä haluan? Ja ymmärsi tahdon olevan isännän ja järjen rengin: Pää ei päästä sisään mitään sydämen vastaista. Vasta Kantista lähtien on pohdittu sitä, voiko ihminen käsittää objektiivista "todellisuutta" asianmukaisesti. Kant etsi ihmismielestä lakeja ja sääntöjä. Kaikki tietomme ja ymmärryksemme on ensisijaisesti riippuvaisia aisteistamme.
Me emme puhu minästä. Kant viittaa siihen hämärästi sisäisenä objektina vastaparina ruumiille, joka on ulkoinen objekti: minä on vain minä, sillä kertoessani itsestäni luon minän itselleni ja muille samalla myös luon sitä koko ajan. Kantin oivallus oli ymmärtää, että kokemuksen maailma on mielen ennalta järjestämää, sillä havaitsemme objektin aina jossain paikassa ja jonakin tiettynä aikana; objektien välillä on syyn ja seurauksen suhteita, ja järjestelemme kokemuksen kohteen yleisten käsitteiden avulla.
Schopenhauer ei ponnistanut idealisteista vaan Kantin kriittisestä idealismista. "Idealistien mukaan sellainen maailma olisi mihinkään kiinnittymätöntä leijailua niin kuin uni. Mielteiden maailma on ilmenemisen näennäinen maailma." Schopenhauer huomautti Kantia vastaan, ettei mikään ihmisteko voinut olla perustumatta etuun, sillä silloin sillä ei olisi motiivia. Tahti ei suinkaan ollut järjen ilmausta. Asioiden olemuksena hän piti tahtoa eli "sokeaa pyrkimystä ", täysin motivoimatonta viettiä.
"Schopenhauer haluasi päästä näennäisestä todelliseen ja käytti avaimenaan Kantin erottelua ilmenevän maailman ja olion itsestään näennäisen ja todellisen, välillä; meidän oli otaksuttava olio itsessään, emme voineet tietää siitä mitään, koska se oli meidän aistikokemuksestamme ammentavan tietokyvyn rajan takana."
Ajan kontekstissa on Pitkäsen mukaan jopa luonnollista, että tahdon objektiivisuus saavuttaa täydellisimmän asteensa ihmisessä. Olio itsessään oli Schopenhauerille tahto, joka, kuten Schopenhauer sanoo, objektivoituu kaikessa ilmenevässä eli arkikokemuksen maailmassa. Schopenhauer kirjoittaa paljon estetiikasta ja taiteesta, kuteen runoudesta, jonka hän ymmärsi Aristoteleen tavoin kertovan paljon enemmin kuin historian, tuon tunkkaisen status quon ylläpitäjien lempimanipulointikeinon.
Arthur Schopenhauerin huumorista kertovat monet hänen osuvat sutkautuksensa, Schopenhauerin mielestä oli hyvin tärkeää oppia jo varhaisessa nuoruudessa tietämään, että oli naamiaisissa; olihan sivistynyt maailmamme vain suuri naamiohuvi. Mutta ei Schopenhauer ole itse kaikkea pessimismiään keksinyt. Jo Pascal muistutti, että se, joka ei näe maailman turhuutta, on itse aika turha.
Pascal todisteli Mietteitä-kirjoituksessaan, miten loputtoman harhaileva, säälittävä ja arvoton olento ihminen luonnoltaan on. Onni on hänestä harhaa, sillä jos olisimme onnellisia, emme koko ajan yrittäisi keksiä kaikkea välttääksemme ajattelemasta onnetonta tilaamme. Parasta mitä Pascalin mukaan voimme tehdä, on hyväksyä tilamme lohduttomuus. Ihmisen suuruus oli hänestä sitä, että tiesimme olevamme kurjia. Pascal myös jaksoi muistuttaa, että olimme yhtä herkkähipiäisiä kuin turhamaisiakin.