Kun Pörhölä voitti olympiakultaa…

Teksti Harald Olausen

Suomi on täynnä menneisyydestä kiinnostuneita ihmisiä. Heitä varten kirjoitetaan vuosittain satoja kirjoja, joista monet ovat yhtä tyhjän kanssa. Yksi sellainen on Pekka Anttisen kirja Oulun urheilun kolme vuosisataa (2017) koska siitä puuttuu kriittisyys, lähteiden vertailu ja puolueettomuus. Kirjan suurin ongelma on kirjoittaja itse, joka alussa kehuu pitkään oululaisuuttaan todistukseksi siitä, että hän on sopiva kirjoittamaan oululaisesta urheilusta ihan kuin se jättäisi varjoonsa vielä tärkeämmän puutteen, jääviysongelman ja vauhtisokeuden, mikä kirjassa ilmenee siitä, että kirjoittajan innostus seurata nimenomaan oululaista urheiluelämää 50-luvun alusta lähtien ei voi olla terveen ja kriittisen ihmismielen merkki. Päinvastoin. Miten jotain voi vieläkin kiinnostaa kuka potki jonkun ryppyisen (entisaikoina jalkapallot olivat kurttuisia nahkapalloja) pallon jonkun maaliin vuonna sitä sun tätä ajassa siinä sun tässä? Selitys löytyy kirjoittajan taustasta. Hän muistelee vieläkin jännityksellä nuoruutensa unohtumatonta urheilutapahtumaa, kun Oulun palloseura saavutti ensimmäisen jääpallon (onko kukaan kuullut joskus tästä lajista?) Suomen mestaruuden. Tarina ja tapa millä se kerrotaan, on yhtä kökköä kuin koko kirjan yritelmä herättää kiinnostus pakkasenpuremien oululaisten harrastuksiin urheilun saralla.

Kyseessä ei ole varsinaisesti historiankirja, joka perustuisi eri lähteiden vertailun tuloksena syntyvälle tulkinnalle, vaan pikkupojan silmin katsottuna jatkokertomus lapsuuden jännittäviltä (kun muuta ei ollut) silloin tuntuneisiin isojen poikien leikkeihin. Kirjaa lukiessa hämmästyy varsinkin, kun siellä on kohta, jossa tunnettu ja arvostettu oululaislähtöinen poliittisen historian emeritusprofessori, Seppo Hentilä muistelee, miten kävi katsomassa 50-luvulla yhden luokkakaverinsa kanssa pummilla Suomen ja Neuvostoliiton jääpallomaaottelua 21. helmikuuta 1959 Oulun Raatissa. Ottelu oli tietenkin huippujännittävä jo maailmapoliittisesta näkökulmasta, mutta myös tarinallisesti. Ne olivat Hentilän mukaansa hänen ensimmäiset oululaiset urheilumuistonsa. Ottelua seurasi peräti 14 385 maksanutta katsojaa, ja lisäksi Hentilän mukaan ainakin kaksi, jotka eivät maksaneet: "Kiipesimme Keke Rosbergin kanssa korkean lumivallin päältä aidan yli pummilla sisään. Olimme Keken kanssa Tuiran koulussa samalla luokalla. Tuosta tapauksesta muistan myös venäläisen maalivahdin Anatoli Melnikovin valtavat hanskat, joiden kelpoisuudesta kai väännettiin tuomaristossakin kättä." Jos teksti ja valittu näkökulma olisi ollut koko kirjassa tällaista, se olisi puolustanut paikkaansa. Nyt ei. Kaikkea muuta.

Armeijan jälkeen kirjoittaja aloitti oikeustieteen opinnot Helsingissä ja vastapainoksi Pohjois-Pohjalaisessa Osakunnassa urheilutoiminnan. Vuosikymmenet kuulemma kuluivat puheenjohtajana kirjoittajan perustamassa Botnian jalkapalloseurassa. Sitä hän ei lukijan harmiksi kerro miten. Miksi kirja on sitten kirjoitettu ja kenelle? Selitys löytyy hänen yhteiskunnallisesta ja urheilullisesta statuksestaan. Kirjoittaja toimi työelämässä hallitussihteerinä Opetusministeriön urheilu- ja nuoriso-osatolla sekä valtion liikuntaneuvoston sihteerinä. Kirjoittaja painottaa "olevansa hyvin kiitollinen siitä, että on saanut olla mukana vaikuttamassa urheilussa monella tavalla ja monella tasolla. Mutta miksi hän ei kerro mitään todellista kulissien takaisesta elämästä, vaikka hänellä olisi siihen mahdollisuus? Siksi että hän on itse osa suomalaisen tyypillisen konsensuksen varjopuoliin kuuluvaa hiljaisuutta. Oulun urheiluelämässä on vain muutama valtakunnallisesti kiinnostava nimi; Oulun Työväen palloilijoissa OTP:ssä pelannut poliitikko Matti Ahde ja oululainen maailmalla mainetta niittänyt valmentaja Juha Malinen sekä varsinaiset oman aikansa urheilutähdet, kolmiloikkaaja Pentti Kuukasjärvi, moniottelija Petri Keskitalo ja juoksija Markku Kukkoaho ja 7-ottelija satu Ruotsalainen. Kirja ei ole toimitettua tekstiä vaan sarja totunnaisia litanioita tiedoista, joita kukaan ei ole kiinnostunut. Alueen mahtijääkiekkoseuralle on tietenkin varattu paljon kyllästymiseen saakka palstatilaa, kuka teki maalin ja missä-tyyliin unettavasti. Kirjan viimeisestä luvusta Mitä urheilu on merkinnyt Oululle ja oululaisille paljastuu karmealla tavalla koko kirjan höttöisenä pohjana oleva yleinen nuoleskelijamentaliteetti ja äklöttävä limaisuus.

Jos kirjassa olisi ollut joku idea ja kirjoittajan kertoma "hyviä neuvoja" antanut toimittaja Risto Uimonen olisi oikeasti jaksanut perehtyä aineistoon, olisi kirjasta saanut mehukkaan ja iskevän tarinakokonaisuuden siitä, mitä Oulun urheilun kolme vuosisataa ovat todellisuudessa olleet - eikä senkään niin väliä olisiko niin ollut - kuten ei nytkään - tärkeintä olisi ollut tarjota lukijoille edes hetken elmolaista imua tarinan vauhdikkaissa kaarissa. Mutta ei kun ei. Edes oululaisesta Antwerpenin vuoden 1920 Olympialaisten lähes tuntemattomasta kultamitalin napanneesta kuulantyöntäjästä, Ville Pörhölästä, joka oli oman aikansa yksi komeimmista urheilijoista ja voitti vielä moukarinheitossa hopeaa Los Angelesin Olympialaisissa vuonna 1932, kirjoittaja ei saa puristettua kokoon lukijaa kiinnostavaa jännitysnäytelmää, koska jutusta ja tarinoinnista puuttuu kautta linjan sama kerronnan pihvi, joka tekee yleensä tarinasta tarinan, ja olisi tehnyt tästäkin kirjasta kirjan eikä kuten nyt, listan tapahtumia ja ihmisiä, jotka ovat joko värjötelleet Oulun kylmässä ilmassa jonkun urheilusuoristuksen nimissä, tai olleet oululaisia (painotus sanalla oululaisia) urheiluun jollain tavalla liittyneitä ihmisiä, joista emme saa tietää sen enempää kuin, että he syntyivät, tekivät jotain oululaisen urheilun nimissä ja kuolivat. Kyllä oli tylsää luettavaa. Ja aivan erityisesti siksi, ettei kirjoittaja tajunnut/muistanut tai halunnut tehdä molempia Oulun kautta aikojen kiinnostavimman urheilijasuuruuden tarinaa kertoessaan. Juha Väätäinen ei aikoinaan saanut turhaan lisänimeä Julma. Mitä tekee kirjoittaja? Ei mitään, kun ei osaa. Kirjoitus Väänäsestä on yhtä kiinnostava kuin kuolinilmoitus mädästä tomaatista, jonka tarkoituksena oli lentää.

Wikipedian mukaan Frans Wilhelm "Ville" Pörhölä (alun perin Horneman, 24. joulukuuta 1897 Alatornio - 28. marraskuuta 1964 Oulu) oli suomalainen yleisurheilun heittolajien monitaitaja ja olympiavoittaja. Pörhölä voitti Antwerpenin olympialaisissa 1920 kultaa kuulantyönnössä tuloksella 14,81. Vuonna 1922 Pörhölä voitti Englannin mestaruuden kuulantyönnössä. Pariisin olympiakisoissa 1924 Pörhölän sijoitus kuulantyönnössä oli seitsemäs. Tämän jälkeen Pörhölä oli muutaman vuoden poissa kilpailuista, mutta palasi sitten moukarinheittäjänä. Pörhölä oli ensimmäinen suomalainen 50 metriä ylittänyt moukarinheittäjä. Los Angelesin kisoissa 1932 hän johti moukarikilpailua viimeiselle heittokierrokselle asti, ja hänen tuloksensa 52,27 oikeutti lopulta hopeamitaliin. Yleisurheilun Euroopan mestaruuskilpailuissa Torinossa 1934 Pörhölä voitti moukarinheiton. Hän osallistui vielä Berliinin olympiakisoihin 1936; sijoitus moukarinheitossa oli nyt yhdestoista. Seuratasolla Pörhölä edusti Röytän Jyskyä, Tornion Pyryä, Oulun Pyrintöä, Viipurin Urheilijoita, Kuopion Urheilu-Veikkoja, Kajaanin Kipinää ja Rovaniemen Urheilijoita. Pörhölä tunnettiin lempinimellä "Röyttän karhu", kotipaikkansa Röytän saaren mukaan. Elokuussa 2020, 100 vuotta Pörhölän olympiavoiton jälkeen, Torniossa nimettiin tie Pörhölän mukaan Ville Pörhölän poluksi. Pörhölän tyttärenpoika on kolmiloikkaaja Heikki Herva.