Kun saa rakastaa tv-dokumentista näkyy hyvin mikä Yle-journalismia oikein vaivaa

Teksti Harald Olausen
On hyvä että Ylen tapa käsitellä aiheita ja journalismi ovat nousseet (valitettavasti vain sivutuotteina) julkiseen keskusteluun, sillä niissä olisi aihetta suurempaakin kalabaliikkiin, jos maassamme vielä käytäisiin oikeita debatteja eikä vain ohimennen sivuttaisi otsikoissa ongelmia, kuten tänään tehdään kaikissa medioissa. Ylen ykkösongelmana vaikuttaa olevan kapea-alaisuus.
Se näkyy siinä, millaisia aiheita ja miten niitä Ylessä käsitellään. Aina samat ns. asiantuntijat ohjelmien kuin ohjelmien vieraina ja jonkun vallassa olevan käsityksen tai ryhmän äänitorvena toimiminen ärsyttää laajasti muitakin kuin vain Yleä karstavia persuja. Tästä hyvänä huonona esimerkkinä ohjaaja Kirsi Marie Liimataisen Kun saa rakastaa-ohjelmasarja ns. sateenkaarivanhuksista. Sarjasta huokuu lävitse maakunnallisuus niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta missä ovat kiperät kysymykset ja toimittaminen?
Kaikesta huolimatta sympatiat ovat näiden syrjittyjen ja kiusattujen puolella. He ovat joutuneet kokemaan kaiken pahan eikä kukaan vieläkään ojenna heille kättään pelastukseksi tai tarjoa ymmärtävää syliä. Siksi heidän rohkeutensa esiintyä omina itsenään, on hatunnoston arvoista. Sarjasta saa lohduttoman kuvan Suomen ihmisoikeustilanteesta, mikä on edelleenkin hälyttävä. Kristilliset saavat syyllistää ja terrorisoida vihasanomallaan miten haluavat homoja ja lesboja sekä transuja.
Mutta on myös hyvä olla hieman kriittinen aiheen- ja henkilöiden valintaan nähden sekä pohtia kaikkea sitä, mitä dokumenttisarjassa esiintyneet ihmiset oikein edustivat tai yrittivät meille tiskan takaa myydä ajatuksinaan, jotka eivät ole vain tekninen taito vaan myös erilaisten luonteiden ilmaisua. Jakolinja kulki siinä, miten suhtauduttiin omaan itseensä ja muiden (luulloteltuun) kuvaan itsestään; rehelliseen, joka perustuu aitoon tietämykseen vai riitaisaan, mikä syyllistää ja syyttää. Ymmärrän ettei haastateltavia ole helppo saada silloin kun kuvataan surua ja surkeutta, sillä kuka nyt sellainen haluaisi olla - vähiten surulliset ja surkeat itse, koska haluamme aina nähdä itsemme parhaassa valossa ja sitä kuvaa tarjota muillekin.
Ohjelmassa sivutaan tärkeää ongelma; vanhuus ja rumeneminen. Seksi ja läheisyys ovat heteroilla ja homo/lesbo-porukoilla hieman erilaisia. Sen huomaa sekä miesparin että naisparin vihjailevista haikailuista kauniiden ihmisten pariin, että miesparin vihkiäisissä ääneen luettu (ilmeisesti Pentti Holapan) nuorta kauneutta ylistävästä runosta. Kolmas avoin kysymys on fundamentaalinen ja kielletty tabu setalaisessa maailmassa: Kuuluvatko hegemonian sateenkaariliikkeessä napanneet transihmiset edes seksuaalisiin vähemmistöhin, vaikka niin väittävät. Tai entä muodissa olevat sukupuolettomat eunukit?
Myös vanhuus ja kuolema puhututtavat. Suomessahan SETA ei ole panostanut asiaan riittävän tehokkaaksi. Ohjelmassa lesbot ovat asiasta erityisen huolissaan. Seksuaalivähemmistöt, erityisesti yksinäiset miehet ja naiset, joutuvat toisen kerran kaappiin joutuessaan vanhustenkoteihin. Toinen ongelma ovat esimerkiksi homoja vihaavat, ja usein suomea osaamattomat muslimitaustaiset hoitajat arabimaista, sekä homoutta syntinä pitävät katolilaistaustaiset hoitajat Filippiineiltä ja erityisesti lähialueilta, kuten Venäjältä. Lukumäärä kasvaa koko ajan samalla kun suomalaisten hoitajien määrä jatkuvasti vähenee.
Ja sitten tämä nykyisin muodissa oleva "vähemmistöjen tahallinen enemmistön kiusaaminen" verta nenästä kaivaen, ja homoja syvästi vihavan kristittyjen jumalan jatkuva häpäiseminen sekä kirkkokansan ärsyttäminen. Kirkkoon kuulumaton ja ei-uskova homopari haluaa saada kirkollisen vihkimyksen vain päästäkseen leikkimään marttyyriä piispan edessä, kun seurakunnan uskovainen kanttori ei suostu soittamaan sähköurkuja heidän tilaisuudessaan. Jättäkää jo homokiusaajat vihdoinkin rauhaan kristityt. Kirkkoisä Tertullianukselle homot oli karkotettu, "ei vain kirkon kynnykseltä vaan koko sen suojasta, koska homous ei ollut synti vaan luonnottomuus". Uskokaa jo, ettei sieltä päin ole herumassa marttyyrin kruunua, vaikka kuinka yritätte.
Jotain hyvää ja kaunistakin dokumenttisarjassa on aluillaan pienissä hetkissä, ja suurta draaman tuntua, kuten kuvatessaan homouteen osana kuuluvaa yksinäisyyttä, eristäytyneisyyttä ja kaipausta, mitä tulee maalta oman homoutensa tiedostettuaan Tampereelle paenneesta miehestä, joka tapasi sattumalta lähes viisikymmentä vuotta sitten Ateenassa samanlaisen miehen seuraa etsineen miehen, on tarina samalla kertaa sekä surullinen että valitettavan tosi; mies lentää Ateenaan saadakseen vain pakit muistojensa mieheltä. Koko ikänsä hän on odottanut ja ymmärtää nyt kaiken olleen turhaa. Mies kun on jo yli 80-vuotias.
Mielenmaisema on haikea ja tunnelma masentava. Kenelle ohjelma on oikein tarkoitettu? Piristämään itsemurhaajiako? Ohjelman ideana on ollut ilmeisesti esitellä vanhoja estyneessä ja vihamielisessä heterovaltakulttuurissa eläneitä sukupuolivähemmistöjen edustajia nykypäivän ongelmien keskellä, mutta toteutus mättää niin, ettei sarja vakuuta, sillä sinne on haalittu vain näkyviä SETA-aktivisteja. Samalla näkökulma on vääristynyt kapeaksi uhrimentaliteettia toistavaksi, herättäen aiheellisen kysymyksen: Eikö muka löydy muita haastateltavia? Kyllä löytyisi, mutta Yle menee sieltä ali missä aita on matalin.
Valittu näkökulma on kärsimys ja häpeä sekä surkeuden muisteleminen aina samalla tavalla. Koska sävy ja sävel muuttuvat näissä muisteloissa? Sarjaa on piinaavaa ja tuskallista katsella. Se on sen tarkoituskin ja tekijöiden lähtökohta. Näitä samanlaisia sarjoja on jo Ylelle tehty ihan tarpeeksi. Transnäkulma tässäkin tärkeimpänä. Milloinkohan saamme nähdä ei-setalaista propagandaa, niitä oikeita piilossa olevia homoja, bi-miehiä, ja kuunnella heidän kuulemattomia tarinoita? Emme ehkä koskaan.
Siksi on vaikea seurata ohjelmaa ärsyyntymättä. Tämä ikävä tapa kaventaa näkulmaa seksuaalivähemmistöihin on tullut Ylellä jo pahaksi tavaksi. Toimittaja on säästänyt paljon aikaa vain katsojan häviöksi soittamalla SETA:aan ja valitsemalla annetuista aktivisteista haastateltavat, joista muutama kasvo on aikaisemminkin esiintynyt suomalaista seksuaalihistoriaa yksipuolisesti mainostaneissa sateenkaaritelevisiodokumenteissa sekä lehtijutuissa. Ilmeisesti asiaan ei saada koskaan muutosta parempaan.
Suomessa muutkin valtamediat juoksevat sateenkaarimaailman tiedottajien liekanarussa tekemässä kritiikittömiä juttuja prideihanuudesta. Ruotsin kuuluisammaksi homotoimittajaksi nousseen Erik Gallin ohjelmia olen aikaisemminkin katsonut SVT:n kanavilta koska ne ovat hyvin tehtyjä. Ylen Areenasta parhaillaan tuleva sd-homoista kertova toimittaja Erik Gallin tuottama minisarja on loistava. Se edustaa lajissaan SVT:n laadukasta dokumenttiperinnettä, ja on tehty journalistisin perustein kyselemällä ja kyseenalaistamalla vallitsevia näkemyksiä mm. puhumalla avoimesti ikävästä homorutosta eli "pinkkipesusta".
Galli on kriittinen, ärhäkkä ja taitava toimittaja, joka myös juontaa itse ohjelmasarjan, ja osaa asettaa jopa oman turhamaisen nuoren kiimaisen pintahomon kiimaisen habituksensa kyseenalaiseksi peratessaan myyttejä ja tahallisia väärinymmärryksiä priden ympäriltä. Ohjelma on hyvällä maulla rakennettu toisin kuin Ylen sateenkaariohjelmat. Sen dramaturgia noudattelee itsetunnustuksellista eksistentiaalijournalismia, jolla on tarinoinnissaan ja iskevässä piikikkyydessään paljon sukulaissieluisuutta oikean villin ja vapaan laatujournalismin, eli hulluttelevan Hunter S. Thompsonin gonzojournalismin hengen kanssa.
Kriittistä potentiaalia löytyy läpi ohjelman, mutta myös selviä ongelmia ja huitaisuja. Kun Galli antaa erään fiksun ja osaavan Lähi-Idästä kotoisin olevan pakolaishomon vetää häntä nenästä tyypillisellä narratiivilla itsestään kaltoinkohdeltuna marttyyrinä ja perheensä säestäessä vierestä, olisi pitänyt muistaa, mitä toimittaminen-sana oikein tarkoittaa: valheita ei saisi päästää läpi ja jutut pitäisi tarkistaa, kyseenalaistaa ja verrata muuhun sekä kommentoida. Niilin-risteilyllä sen eräs kriittinen ääni tekeekin.
Suomen televisio (YLE) on mennyt taas siihen vanhaan helppoon propaganda-ansaan, että on antanut ilman journalistista toimitettua kättä SETA:n vuodesta toiseen samojen edustajien kehittää itsekehukerhon seksuaalisesta vapautuksesta vailla kriittisiä ääniä (tai edes jotain, joka olisi kyseenalaistanut nämä vuosikymmenet itseään perusteettomasti kehuneiden muutaman aktivistin höpöpuheet) esimerkiksi Areenassa tulevassa Queer-Suomi-sarjassa, mikä on nuorten tyttöjen tekemä.
Juuri siksi Erik Gallin avoimen kriittinen ja itsetutkiskeleva homodokumentti viehättää yleläissiin rimanlituksiin ja seksuaaliväheemmistölatteuksiin kyllästynyttä kriittistä katsojaa. Gallin ohjelmasarjassa nimittäin uskalletaan puhua vakavista ongelmista pride-liikkeen sisällä jopa itse pääkallonpaikalla, eli Pohjoismaiden suurimman pride-tapahtuma keskuksessa Tukholmassa, missä ei priden aikaan keskustassa voi liikkua ilman sateenkaarilippumeren ahdistavaa tyrkytystä.
Kaikki hyvä journalismi on aina myös tutkivaa journalismia ja taas päinvastoin, kaikki huono on sitä kaikkea muuta, mikä kulkee journalismin nimellä, mutta on tosiasiallisesti joko kaverijournalismia, tekstimainontaa tai propagandaa ja journalismin alennustiloja, joita journalismiksi naamioitunut bisnesmaailmaa meille tarjoilee, tai kuten Ylen tapauksessa "setapropaganda".
Ylen tutkiva journalismi on ontto ja kaukaa haettu käsite, joka enemmän tutkivaa journalismia maailman medioista seuraavia naurattaa kuin, että sen ottaisi todesta ja vakavasti, kun on tutustunut melko kevyisiin, ja aina saman kaavan mukaisiin Motin ja ruotsinkielisen Spotlightin ohjelmiin. Ero on hieman sama kuin harrastajateatteriesityksen ja ammattiteatterin välillä.
Molempien ongelma on se, etteivät ne ole aidosti tutkivaa journalismia harjoittavia syvälle meneviä ja osaavien käsien tekemiä dokumentteja, vaikka ne toki niin väittävät. Ylellä on valtavat resurssit ja toimituksellista väkeä iso liuta. Siihen nähden laatu ei ole kummoista, eikä kehumisen arvoista, kun katsoo samaan aikaan vaikkapa BBC:n loistavia sekä osaavia televisiodokumentteja.
Rahaa kuitenkin käytetään paljon ja tutkivan journalismin nimissä Ylelläkin tehdään paljon sekä televisiodokumentteja, että Ylen Areenaan journalistisia artikkeleita. Toimittajat osaavat kyllä hommansa artikkeleita tehdessä, mutta jokin tuntuu puuttuvan televisiodokumenttien osalta. Niitä tehdään kiireessä ja hutiloiden. Valmista pitää olla tiettynä aikana, vaikka mitään ei olisi.
Verrataanpa kolme erilaista tutkivan journalismin alaan väitettyä televisiodokumenttia keskenään huomataksemme eron; Ylen Spotlightin Ypäjän hevoskoulusta kertovaa ohjelmaa Ypäjän hevoshelvetti (2024) ja Ylen Motin Venäläisen rahan varjossa (2021) sekä ranskalaisdokumenttia Abramovichista, Putinin varjossa (Abramovich: An Oligarch in the Shadow of Putin, Ranska, 2023).
Spotlightin Ypäjä-jutussa tulee ikävällä tavalla esille se, miten helppoa on väittää jotain, mikä saattaa ollakin vaikeiden ongelmien kanssa painiskelevien teinien huomionkipeyttä, henkilökohtaista kostoa ja hyväuskoisten medioiden hyväksikäyttöä. Jutussa nuoret toimittajat tuntuvat uskovan kaiken kuulemansa, ja asioista valittavat kuuluvan erilaisiin vähemmistöihin.
Ylen Motin Venäläisen rahan varjossa on taas tyyppiesimerkki Motissa ikäväksi tavaksi tulleeksi "tarinallisesta matkailujournalismista", missä kierretään ympäri maailmaa kameran kanssa kuuntelemassa talonmiehiltä, ettei viranomaisia pakoilevaa venäläistä miljardööri-isäntää ole näkynyt mailla. Kaikki tämä turha juoksutus maksaa ja suututtaa katsojat.
Ranskalaisdokumentti Abramovichista vakuuttaa jo heti ensi minuutista. koska se on osaavien kätten töitä. Sen sijaan että toimittajat juoksisivat mikki ojossa kohteensa perässä kuuntelemassa NO COMMENTS!, he osaavat tehdä vaikuttavan roiston henkilökuvan yhdistelemällä kuvamateriaalia ja mediassa olleita juttuja toisiinsa. Tässä olisi opittavaa Ylen ns. "tutkivalla j:lla".
Edellä kuvatut ongelmat ovat kuin nykyajan kiirastulia, jotka kiusaavat ja johtavat meitä tahallisesti harhaan elämän tärkeimmistä asioista ja ongelmista sekä niiden mahdollista ratkaisuista. Oikeastaan yksi sana riittäisi kuvaamaan mistä on kysymys eli valhe. Valhe on se, joka maailmaa pyörittää ja vie taaksepäin ihmisyyttä niin myös yksilöitä kuin kokonaisia valtioita ja aatteita. Valheen eräs muoto on tyhmyys, laiskuus ja maksettuna marakattina toiminen. Mutta että se tehdään verorahoilla, ei ole oikein.
Yle on päässyt huonoon kuntoon ja sen imago on kärsinyt osaamattoman johdon takia. Tai voisi sanoa, johdon, jonka olisi hyvä toimia ihan eria alalla kuin journalismissa. Vastuu sarjasta ei kuulu kenellekään. Se on vain tehty nopeasti kokoon huitaisten. Vastaava toimittaja kuuluu Ylen johtajistoon, mutta on tuskin katsonut kunnolla sarjaa tai jos on, on tuskin osannut/uskaltanut katsoa sitä kolikon toiselta puolen journalistisesti ja kriittisesti, koska niin ei ole YLE:ssä ollut eikä tule olemaankaan tapana.