Presidenttitenteissä sekoitetaan tosi ja valhe puhutun kielen retorisiin ja metaforisiin ulottuvuuksiin...

Teksti Harald Olausen

Nietzschen kirjassa Totuudesta ja valheesta moraalin ulkopuolisessa mielessä (1873), Nietzsche kritisoi mahdollisuutta objektiiviseen tietoon. Nietzsche esittää argumentin, jonka mukaan ei ole mahdollisuutta verrata aistiärsykkeiden kautta saamiamme mielteitä ja noista mielteistä muodostettuja käsitteitä olioon, joka alkuaan aiheutti ärsykkeet. Se, mitä nimitämme totuudeksi, on Nietzschen mukaan järjestelmä kuolleita metaforia ja antropomorfismeja, illuusioita, joiden on unohdettu olevan illuusioita. Se on hyvä muistaa aina kun seuraa medioita, ihan mitä tahansa, ja nyt erityisesti Haaviston ja Stubbin keskusteluissa.

Toden puhuminen ei ole useinkaan sitä, miltä se näyttää, vaan juuri sitä miltä se ei näytä, eli itsensä täydellinen vastakohta ja kuin valheen ansa. Nietzschelle totuus oli valehtelemista yhteisesti hyväksytyn tavan mukaan. Nietzschen mukaan Jumalan kuoleman seuraukset sekä juurtuminen yleiseen mielipiteeseen olivat vasta alkamaisillaan, kuten tänään huomaamme maailman sirpaleisuudesta. Jumalan kuolema kuvaa modernin kulttuurin tilannetta, jossa tiedollisten ja moraalisten arvostelmien oikeutusta ei ole enää perusteltua johtaa tuonpuoleisesta, kristillis-platonisen perinteen vaalimasta tosiolevaisesta.

Mediat levittävät vaalien kuin vaalien alla väitettä, että jokainen pieni risahdus muuttuu heidän toimestaan huutomerkiksi ja kaikella sillä, mitä poliitikko sanoo, tai miltä näyttää ja on tai miten ja millaisen vaikutelman kansa saa, sillä on ratkaiseva merkitys äänestyspäätöstä tehdessä, mikä on puppua ja osoittaa vain, miten ovela ja tärkeä symbioosi median, julkisuuden ja poliitikkojen välillä on, ja miten meille aina yritetään myydä uudelleen idealistifilosofien virhepäätelmää maailman koostuvan yhdestä yhtenäisestä kokonaisuudesta. Mutta kun onneksi ei, sillä kun poliitikko on poissa kielistä, on hän sitä myös mielistä.

Eilinen Ylen presidenttiväittely oli hyvä esimerkki siitä, miten puhutun kielen retoriset ja metaforiset ulottuvuudet vaikuttavat salaa koko ajan taustalla tietämättämme tietoisuuteemme, samalla kun itse politiikka on muuttunut naurettavaksi sirkukseksi, missä tärkeintä ei ole itse substanssi ja päivän todellinen tila tai missä mennään ja miten, vaan se mikä viihdyttää katsojan silmää ja kuuntelijan korvaa. Mielikuvien synnyttäminen, ja nimenomaan epätosien ja manipulatiiivisten, on medioiden tapa hämätä pääasiasta viemällä huomio kuin salaa ujuttaen unohduksen sivuraiteille, ettei tosiasiat pääse häiritsemään tätä huijausta.

Politiikan harhaanjohtava kieli on kokonaan oma juttunsa. Se on yksinkertaista, nasevaa ja mainosmaista otsikointia vailla syvämerkityksiä. Ongelma piilee lauseiden pintarakenteiden ja loogisen muodon välisessä suhteessa. Poliitikot puhuvat yksinkertaisesti alleviivaten väittämää politiikan kielen toimivan vastoin luonnollista kieltä, ja että esiintyvät ongelmat voidaan ohittaa, kunhan ensin osoitetaan itse kielen retorinen harhaanjohtavuus kuin syntipukiksi. Stubbin ja Haaviston kahdenkeskinen vaalitentti oli osoitus tästä ajatuksesta; että lauseen osien merkitys määräytyy lauseen kokonaisuudesta käsin ja on siinä.

Olipa ikävää katseltavaa. Ohjelma ei ollut tentti tai tentattavat varsinaisesti toimittajia, jotka yrittäisivät etsiä ehdokkaiden puheista valheita ja vaatia heitä kertomaan totuuden. Kaukana siitä. Siksi se ärsytti. Toimittajat lepsuilivat ja sortuivat esittämään tahallaan kuin koko perheen viihdyttäjää. Ei Stubbia esimerkiksi olisi pitänyt päästää kuin koira veräjästä, kun hän väitti, että kaikista pitää huolehtia eikä ketään saa jättää yksin. Haaviston puheet olivat yhtä tyhjän kanssa vain ääntenkalasteluksi tarkoin taustatiimissä pohdittuja. Ei itseään täynnä olevia politiikkoja pidä päästää näin helpolla, kuin mitä Ylen toimittajat tekivät.

Mutta miksi näin? Miten tämä on mahdollista? Ja vielä Ylen kanavilla. Kyseessä on eräänlainen medioiden harrastama retorinen hyväveliverkosto, jonkinlainen "vastavuoroisen altruismin" eli kavereiden jeesaamisen (korruption, mielistelyn, valheiden) vastenmielinen ja kaikki hyvät aikeet huonoiksi muuttava muoto, toimittajien ohjatusti antaessa poliitikkojen itsensä määritellä, mitä ovat ja millaisia tunteita he herättävät medioiden välityksellä, ja mistä sekä miten asioista puhutaan tai ovat puhumatta oman mielensä mukaan. Tietoisuus ja järki ovat luonnonhistorian tuottamia elimellisiä kykyjä, jotka ovat kehittyneet ihmiselle.

Juuri tämä mahdollistaa käsitteiden pyörittämisen päälaelleen sekä itse harhaanjohtavilla sanoilla tarkoituksellisen valehtelun, kun yksi puhuu seipäästä ja toinen aidasta. Valehtelu on syntynyt kuin synonyymiksi puhumiselle lajityypillisestä tarpeesta vuorovaikutukseen ja viestimiseen. Pyrittäessä saamaan objektiivista tietoa asioista ja ilmiöistä ylitetään kaikki järjen käyttöalan rajat. Silloin pitäisi myös kysyä itseltään, onko mikään niin itsestään selvää, ettei sitä voisi kyseenalaistaa, ja vastata rehellisesti: oma valhe. Yksi parhaista keinoista on sekoittaa tosi ja valhe, välillä valehdella, välillä puhua totta, juuri kuten eilen näimme.

Mutta miksi tällaista huonoa ja halpahintaista "poliittista aikuisviihdettä" sitten tehdään ja kenen etua se muka palvelee? Yleltä karisivat pisteet ohjelman tylsyyden ja terättömyyden paljastuttua katsojalle. Itse nukahdin ruudun ääreen. Miksei lapsien tai humalaisten olisi annettu haastatella heitä? Juuri heiltähän se totuus kuullaan. Eräässä klipissä näin, miten lapset tenttasivat Stubbia, joka vastaili kuin täysin sivistymätön täystollo helppoihin kysymyksiin eikä tiennyt vastauksia esimerkiksi Tansanian pääkaupunkia, mikä on kardinaalivirhe suomalaiselle poliitikolle, tai että Minna Canth on kirjoittanut Työmiehen vaimon.