KUTKA eräänlainen vuosikirja

Teksti Harald Olausen

Mihin kaikki hauskuus on kadonnut suomalaisesta poliittisesta keskustelusta? Mikasi kaiken pitää olla niin vakavaa? Mitä englantilaiset poliittisen piruilun mestarit sanoisivat huumorintajuttomasta suomalaisesta poliittisesta keskustelusta? Neljäkymmentä vuotta sitten oli vielä hieman yritystä; oli mm. Ilta-Sanomien Seppo Sännälän Mustein autojen viikko mutta paras kaikista oli Seppo Ahdin, Kai Kujasalon ja Ilkka Kylävaaran yhdessä loihtima eräänlainen vuosikirja KUTKA.

KUTKA oli oman aikansa mustan poliittisen huumorin vuosikirja, jota odotettiin joka vuosi joko innolla tai suurella kauhulla, riippuen siitä oliko odottaja tavallinen kansalainen vai poliittiseen myrskynsilmään jostain syystä joutunut poliitikko. Kirja kertoi edellisen vuoden parhaista tapahtumista ja oli keskittynyt piruilemaan nimenomaan poliitikoille ja julkkiksille, joiden typeryys ja ahneus innoitti kirjan kirjoittajia sanailemaan hauskalla tavalla kohteistaan ilman nykyisen somekulttuurin synkkää ahdistavuutta ja suoranaista navanalista vittuilua.

Kirjoittajien mukaan maa tarvitsi KUTKAa. Tavallisen lukijan ei pitänyt pelästyä KUTKaa lukiessa. Mutta jos oli sekaantunut johonkin päätöksentekoon, julkiseen esiintymiseen, lehtikirjoitteluun, juhlapuheeseen tai erilaiseen törttöilyyn. Sillon tekijät iskivät ja väänsivät töpekselijöistä ja töppäilyistä poliittisen vitsin. Esimerkiksi 25.9.1979 KUTKAan mukaan ruotsalainen iltapäivälehti Expressen ilmoitti Kekkosen olevan vaaraksi koko Suomelle ja Uudenmaan läänissä alkaneen välittömän pakokauhun. Se oli aika rohkeasti kirjoitettu silloisessa lähes yhden miehen diktatorisesti hallitsemassa Kekkoslandiassa. Vitsit olivat teräviä lyhyen uutisen kaltaisia ja ne sananmukaisesti KUTKUTTIVAT silloin vielä aika yksioikoista ja- totista suomalaista poliittista keskustelua anglosaksisella rohkeudellaan ja raikkaudellaan kuten seuraavasta lainauksesta näemme:

"Ns. kansainvälisen politiikan "tuntija" Walter Laqueur on useampaan otteeseen käsitellyt maailman valtalehdissä suomettumista ja itsesensuuria. Walter Laquer on sitä mieltä että Suomi on täysin Moskovan talutusnuorassa. Itsesensuuri on niin ankara, että kaikki väitteet, joiden mukaan sitä ei ole, sensuroidaan."

Vuoden 1979 KUTKAssa kerrotaan 6.12 seuraavaa uutinen: "Siirryttiin linnaan jatkoille. Kansallisteatterin näyttelijät pääsivät boolille ensimmäisenä. Vanhemmat rouvat kyhnyttelivät itseään kadeteilla. Ammuttiin työllisyysmäärärahat taivaalle. Selvimmät työntyivät Adlonin baariin puhaltamaan suoraan matolle. Kirjastohuoneesta tuikki valoa vielä pitkään. Hämäriä varjoa nähtiin uutimissa." Kirjan takakannessa kysyttiin, kuka poltti Enson tehtaat? Onko Pekka Tarjanne ruudinkeksijä? Miten Marjatta Väänänen menetti häntänsä. Miten voi puolustautua Yli-Vainiota vastaan? Ajatteleeko Heikki Hietamies? Mitä tapahtui Urho Kekkosen kirjastohuoneessa itsenäisyyspäivänä? Mitä tekivät julkut, tyrkyt, herrahissiläiset, päättäjät ja kansa herran vuonna 1977-1978?

KUTKAn parasta antia olivat poliittisten vitsien ohella pirullisen tarkkaan loistavaa älyä tihkuneet henkilökuvat, kuten seuraavasta lainauksesta näemme: "Taanila, Hannu, hum.kand, poleemikko, kriitikko, väittelijä, sosialismin Niilo Yli-Vainio, tunnetaan myös nimellä leninismin Travolta. H.T. on ilmiömäinen keskustelija. Hän saattaa, aivan kuin aatetoverinsa Anssi Kukkonenkin, ajautua puheissaan käsitteellisiin ja kieliopillisiin ryteikköihin, mutta toisin kuin A.K., joka vapauttaa itsensä possessiivisuffiksit ja verbisäännöt rikkomalla, H.T. kiemurstelee ulos taidolla, jota on turhaan yritetty jäljitellä. Siitä H.T. on saanut mainesanan "Debattien Houdini". H.T:n panos suomalaisessa sosialismikeskusteluissa on korvaamton. Tästä kunnianimitys "Eurokommunismin Ahti Karjalainen".