Kuvia Gdanskista – totuuden kosketus, joka ei kommentoi!

Teksti:

Harald Olausen

Kai Honkasen valokuvaajaura alkoi dramaattisissa merkeissä, kun kylmän sodan rautaesirippu alkoi rakoilla Puolassa vuonna 1980 Lech Walesan johtamien kaivoistyöläisten lakkoillessa ja maailman pidättäessä henkeään lähtevätkö tankit jyräämään kaduille vapauden haaveet, kuten aiemmin oli tapahtunut 1956 Unkarin kansannousussa ja Prahan keväässä 1968. Honkanen oli kuvannut ammatikseen vuodesta 1975 lähtien lähinnä freelancerina eri toimistoille. 1980-luvun alkuvuosina hän teki joitain ulkomaankeikkoja uutistoimisto Associated Pressille, AP:lle; näistä ensimmäinen oli Puolassa, jossa hän kuvasi etupäässä Gdanskin Lenin-telakan lakkotapahtumia. Juuri näihin kuviin perustuu Kai Honkasen valokuvanäyttely Vallilan kirjastossa. Näyttely on esillä ensi elokuussa, alkaen 1.8. Valokuvaus on ollut hänelle mieluinen ja rakas ammatti, joskus toki myös raskas. Mielenkiitoiseksi Honkasen tekee se, että hän platonistisesti kokee olevansa sanomalehtikuvaajana käsityöläinen eikä taiteilija - erotukseksi akateemisen koulutuksen saaneista valokuvaajista, jotka korostavat aina lehtikuvaajanakin (vastenmielisesti mutta rahan takia) työskennellessään olevansa akateemisesti koulutettuja taiteilijoita ja siksi yrittävät määräillä toimittajaa jutuntekomatkalla miten ja mistä kuvat pitäisi ottaa (minulla on yksi huono kokemus eräästä ikävästä nirppanokkaisesta kiusankappaleesta joka teki näin...), ihan kun emme muka tietäisi jo juttuja suunnittellessamme millaisia kuvien pitää ollla. Se juuri tekee Honkasen kiinnostavaksi ja hänen Gdanskin kuvansa taiteeksi, ihan kuin mustavalkoisiksi stilli-kuviksi jostain jo unohdetusta menneisyyden tärkeästä tapahtumasta. Kun lähetin hänelle juttuni, hän oli ihmeissään kiittäessään ja sanoessaan, ettei itse olisi näin komeita ulottuvuuksia kuvistaan löytänyt. Turhaa vaatimattomuutta. Kuvat ovat erinomaisia, suggestiivisia ja niihin kätkeytyvät tarinat dramaattisia. Mieluummin näitä katsoo kun liikaa asteltuja ja turhaan käsiteltyjä taidevalokuvia, joista puuttuu sattuman oikullisuuden tarjoama arjen estetiikka ja sitä kautta kokonaan valokuvallisuus. Ne ovat ja yrittävät ollakin jotain muuta kuin valokuvia ja siksi ihmettelen suuresti, miksi niitä edes kutsutaan valokuvataiteeksi ellei juuri sen takia, että niin tekevät samanlaista kikkailua harrastavat akateemisesti koulutetut valokuvataiteilijat. Honkanen on rehdisti arjen valokuvaaja ilman kikkailuja. Gdanskin kuvat kertovat kiinnostavalla tavalla lähimenneisyytemme politiikasta ja 1900-luvun ongelmista. Valokuvaajana Honkanen on tehnyt toki muutakin ja kertoo siksi aina viihtyneensä työssään, sillä se on tarjonnut hänelle paljon; ei ole ollut kahta samanlaista päivää: "Enkä ole väheksynyt myöskään pieniä töitä; ehkä ihmisten kohtaaminen on ollut kiintoisinta. Pienenä sivujuonteena olen kuvannut elokuvien still-kuvia; mielenkiintoinen kurkistus leffanteon erikoiseen maailmaan. "Se paras" valokuva on tainnut jäädä ottamatta, eikä ole minun asiani sitä määritellä, olen aina pyrkinyt kussakin tilanteessa hyvään jälkeen, tiedä sitten onko se toteutunut. Kuvaan vieläkin vähän, nykytekniikka on kiinnostavaa ja tuloksen näkee helposti. Kuvien "käsittely" ei minua kiinnosta, kyllä kuvaamisessa vieläkin tärkein tapahtuu silmän takana, ei jälkeenpäin sen edessä".

Asiaa tutkineet Baudrilland ja Barthes ovat samaa mieltä. Jälkikäteen lisätyt ulottuvuudet, kuten valo eivät kuulu valokuvallisuuteen. Valokuvallisuus tekee Honkasen autenttisista Gdansk-kuvista ainutkertaisia ja tämän päivän mainosmaisesti kuvattavaa kohdettaan myyvien halpiskuvien tai akateemisen taidevalokuvan vastakohtia. Honkasen kuvien tunnelma on aidoin mahdollisesta, ihan kuin ne tapahtuisivat juuri nyt silmiemme edessä. Mutta mikä tärkeintä, juuri kukaan - muutamaa harvaa lukuun ottamatta - ei katso kameraan, joten kuvat eivät toista mitään eivätkä ole typerää ja kyllästyttävää poseeraamista, vaan kuin äänettömiä yhtiökumppaneita ja jännittävien tapahtumien päätodistajia aitiopaikalla. Siksi Gdansk-mustavalkokuvasarjaa voi hyvällä syyllä kutsua nimellä: "Kuvia Gdanskista - totuuden kosketus, joka ei kommentoi!" Kun Honkanen sai käskyn AP:ltä lähteä Gdanskiin kuvaamaan lakkoilevia kaivostyöläisiä, pelko ilmassa oli käsinkosketeltavana koko maailmassa. Neuvostoliitto oli vanhojen ja vanhoillisten breznev-ukkojen takapajuinen maa. Kylmä sota oli loppumassa neuvostoblokin hajoamiseen. Juuri näitä alkutahteja Honkanen kuvaa mestarillisen tarkkaan sävähdyttävissä Gdansk-kuvissaan. Sarja on puhutteleva. Jotain jännittävää uutta ja uudistuksia on ilmassa mutta mitä? Sitä emme tiedä emmekä myöskään sitä, mihin ne johtivat. Näemme Gdanskin-kuvista pelokkaiden ja syvästi uskonnollisten ihmisten vakavista ilmeistä orastavan toivonpilkahduksen sekä suurten ihmisjoukkojen yhtenäisen voiman ja halun vastustaa kaikkea sitä, mikä on aiemmin kahlinnut heidän vapautensa elää kuten he halusivat elää. Harvoin nuori kuvaaja saa tällaista tilaisuutta. Honkanen sai ja heti tärppäsi. Kuvat ovat kympinarvoisia loistosuorituksia sarjasta "missä olit silloin kun se ja se tapahtui?" Kuvien laatu ja valitut kuvalkulmat todistavat aloittelevan mestarin kädestä, sillä Gdansk-sarja on sarjassaan ällistyttävän ehyt kuvakertomus lakkoilevista gdanskilaisista ja heidän peloistaan veli venäläisen anturan alla. Tokkopa noiden kuvien matkaan enää paljon tekstiä olisi tarvinnut, vaikka juuri nämä kuvat levisivät maailmanlaajuisesti Afrikasta Etelä-Amerikkaan ja Aasiaan AP:n toimistojen myyminä paikallisille sanomalehdille. Turhaan ei Honkasta lähetetty Gdanskiin yksin kuvaamaan vaaralliseksi ja vaikeiksi kuvattaviksi tiedettyjä tapahtumia. Mieshän on sulanut taikurin tavoin - osin muuttunut itsekin - osaksi taustaansa ja samalla ollut kärppänä paikalla siellä missä yksi ilme, päänheilutus tai silmäluomen kohotus on aavistellut salaperäisiä tulevia tapahtumia: mutta mikä tärkeintä, Honkanen on ollut kameroineen aikalaistodistajana Gdanskissa kreivin aikaan, sillä ensin Gdansk, ja sitten koko Puola, ja sen jälkeen DDR sekä muut Neuvostoliiton tahdottomat vasallimaat vapautuivat orjakahleistaan; ja kaikki tämä alkoi noista Honkasen kameralleen tallentamista hetkistä Gdanskista, mikä muistetaan aina yhden (katolisen) messun arvoisena, joka vapautti ajan myötä koko Itä-Euroopan kommunismin raskaan ikeen alta.

Kun Honkanen kertoo seikkaperäisesti, miten kaikki sai alkunsa ja tapahtui, ovat ne yhtä jännittävää kuunneltavaa, kuin aikoinaan erään amerikkalaisen valokuvaajan tarinat siitä, miten hän American Expressin platinakortilla vuokrasi yksin koko jumbojetin päästäkseen kuvaamaan Chileen vallankaappausta syyskuussa 1973 Santiago de Chileen paraatipaikalle kun juntta otti vallan ja vasewmmistopresidentti Salvador Allende joka tapettiin tai teki itsemurhan. Poliittisesti maapallo oli 1970-ja 80-luvuilla jälleen kerran Kuuban ohjuskriisin jälkeen 1962 II ms:n partaalla kipinöiden rajusti räjähdysalttiista liitoskohdastaan idän ja lännen välillä. Neuvostoliittoa hallitsi järkähtämättömän pysähtyneisyyden aika. Maalla oli oma Vietnamin sotansa Afganistanissa. Reagan nousi Yhdysvaltojen presidentiksi ja Margaretha Thatcher Ison-Britannian pääministeriksi. Puolalaisen vanhoillisen kardinaali Karol Józef Wojtyłan valinta paaviksi nimellä Johannes Paulus II sinetöi lopulta punaisen idän kohtalon ja antoi selustatukea syvästi katolilaisille ja patrioottisille kaivosmiehille Gdanskissa koko maailman silmien edessä suorittaa uhkarohkean ärhentelynsä valtansa oikeutuksen samalla moraalisessa mielessä menettäneelle punahallinnolle. Se näkyy kuvista vahvana katolisuuden läsnäolona ja miesten hartautena. Gdanskin kuvat todistavat Honkasen työskennelleen kuin näkymätön haamu kuvattavien kohteidensa kanssa ilman, että olisi tyrkyttänyt kameraansa häiritsevästi kuvattaviensa nenän eteen ärsyttäen amerikkalaisen tapaan, missä kuvattavat katsovat takaisin kameraan joko ällistyneinä tai vihaisina. Ehkä hän on vain "varastanut kuvia" ranskalaisvalokuvaaja Luc Delahaye tavoin, joka kertoi "miten varasti kuvia Pariisin metrossa" tarkoittaen sillä salaa ihmisistä ottamiaan kuvia.

Ehkä juuri siksi Honkasen valokuvat jähmettävät taianomaisesti kuvaamansa ihmiset, pysäyttävät ajan ja seisauttavat liikkeen, ikään kuin museoivat nykyhetken jo ennen kuin se on tapahtunut ja tekevät siitä taideteoksen thatomattaan tai tiedostamattaan "arjen estetiikan" nimikkeen alle - mutta se hetki on myös koskettavan traaginen; kaikki se mitä on kuvattu, on kadonnut jo kuvaushetkellä eikä hetkeä saada takaisin, siksi se on kuin itse elämä kovaa vauhtia jättämässä meitä, menossa ohitse. Gdansk-kuvista on jo 40-vuotta. Kuinka moni kuvissa mukana olleista on vielä hengissä? Ei kovin moni. Ehkä kuitenkin yhden kuvan nuori tyttö, jonka on silloin pitänyt olla noin 15-15-vuotias. Onko hän selvinnyt huonosta ravinnosta, hiilipölystä ja muista elämää riivaavista miinuksista, jotka kuoleman nimissä verottaavat ihmisiä maanpäällä? Olisi hienoa, jos Honkanen pääisi nyt kuvamaan samoja paikkoja. Millainen jatkokertomus siitä tulisi nyt kun Puola on jähmettynyt toisen ääripään, uskonnollisen äärioikeiston käsissä ihmisoikeudet vähemmistöiltä ja naisilta kieltäväksi takapajulaksi? Kuvan tyttö olisi kiva nähdä tämän päivän kuvana. Hänhän olisi tänään 55-59-vuotias, ehkä. Valokuvaus ja valokuva uudelleenmäärittelevät muistin, kehon ja tietoisuuden välisiä suhteita (Celia Lury "Prosthetic Culture - Photography, memory and identity" (New York: Routledge 1998). Valokuva opettaa uudenlaisen näkemisen tavan, joka muovaa itseymmärrystämme "itse laajentuu ja tulee toiseksi". Näin käy myös Honkasen Gdansk-kuvia katsomalla. Samalla ne tekevät katsojan haikeaksi ja mietteliääksi. Voiko olla totta, että yhdellä vilkaisulla 40-vuotta elämästä palaa takaisin edes jonkinlaisessa muodossa muistina yhtä tai kahta kuvaa katsomalla? Mitä minä tuolloin tein 40-vuotta sitten? Missä olin ja keiden kanssa jaoin silloin ja miksi elämäni? Muistanko edes itse? Heitinkö elämäni hukkaan vai teinkö jotain järkevää? Tänään sen voi jo jokainen itselleen tunnustaa 40-vuoden jälkeen Gdanskin kuvien äärellä.

Honkasen Gdanskin valokuvat ja "valokuvallinen tarkkaavaisuus" on kuin psykologinen hypnoosi, joka pitää meidät otteessaan katsoessamme sitä pysäytettyä hetkeä, joka on kulloinkin edessämme ihmeteltävänä. Kuvat Gdanskista pysäyttävät kahdesta syystä. Ne ovat ikonisia - nämä kuvat olet varmasti nähnyt jossain mediassa. Toiseksi Gdanskin-kuvat kertovat myös tärkeää valokuvan informaatiohistoriaa ennen elokuvaa ja nettiä, jolloin muodostui käsite - eikä aiheetta - valokuvasta, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Valokuva on tavallaan tekstin ja kuvan yhdistelmä, koska se sisältää tarinan, jonka tulkitseminen silmä ja aivot aloittavat heti nähtyään kuvan. Paljon tyyli on muuttunut siitä - mutta ei valokuvan kyky ja halu kertoa tarinaa, kun ensimmäinen suomalainen valokuva otettiin Henrik Cajanderin toimesta 3.11.1842.

Palataan vielä tähän Vallilan kirjaston Kajava-gallerian näyttelypäällikkö Antin Honkasen näyttelystä tekemään julisteeseen, ja siinä erityisesti edellisessä kirjoituksessa mainitsemaani keskellä eturivissä valkoisiin puettuna olleeseen, silloin ehkä noin 15-16-vuotiaaseen tyttöön, jonka täytyy nyt 40-vuoden jälkeen olla, jos on elossa, noin 55-59-vuotias. Kuvassa on jotain väärää. Joskus tällainen "väärä kuva" erehtyy näyttämään maailman lavastuksen propagandistisesti metafyysisenä pahuutena, jolla ei ole syitä eikä taustoja. Tässä vastakohtien dramatiikassa, etten sanoisi jopa vanharaamatullisessa moraalijyrinässä, on myös Honkasen Gdanskin kuvien piilevä ongelma, sillä kuvat ovat kuin pyhimyskuvia yli-ihanteellisista ja hyvistä ihmisistä heidän iloisuuttaan ja elinvoimaansa silminnähden nakertavan pahan keskellä. Siitä käytännön esimerkkinä tämä tyylipuhdas hyvää muutosta ja korkeampaa sielunmessua edustava kuva, joka ei selittelyjä asiansa tueksi enää tarvitse. Honkanen kuvaa pienen enkelin taivaallisen vapauttavan armon keskellä. Kuva tuntuu vihjaavan, että ihme on tapahtunut ja ongelmat ratkeavat sen jälkeen kuin itsestään vain uskomalla ja hyvään luottamalla. Juuri siksi tämä valokuva, kuten monet muutkin yhtä taitavasti tunteisiin vetoavat valokuvat, ovat olleet aina tärkeä osa sekä maallista että kirkollista propagandaa. Honkanen on selvästikin hyvän sattuman mahdollisuuteen luottava ja sen hengellisen ilmestymisen symboliikasta kiinnostunut ja innostunut kuvaaja, jolla on silmää odottaville ihmeille, sillä raja tarkkailun ja julistamisen väillä hänen Gdansk-kuvissaan on ohut - yhtä ohut kuin se on ollut veteen piirrettynä viivana aina ihmismieliin vaikuttamaan tarkoitettujen kuvien maailmassa. Mutta se ei ole pahasta tai moite. Muistakaa silti vanha totuus, ettei kuva ei itsessään todista mitään, vaikka kuvien avulla voidaan todistaa paljon eri asioita; aika vain muuttaa muotoaan kuville ominaiseksi tilaksi. Valokuvissa aika on aina tavallaan autenttinen ja puhdas kokemus, joka on vapautettu ajan normaalista järjestyksestä, ja joka on ajan ulkopuolella. Erityisesti nostalginen sanomalehden mustavalkokuva, kuten Honkasella, on kuin muisto hetkestä, joka on vapautettu siksi, että kaikki jotka sen muistavat, ovat joko hävinneet tai kuolleet. Roland Barthesin mukaan valokuva ehkä sanoo sen, mikä on ollut mutta samalla kieltäytyy sanomasta, kuinka se on ollut. Näin on myös Honkasen Gdansk-kuvissa. Eri maata mutta samaa sukua Honkasen kuvien kanssa on esimerkiksi nuoremman polven Pinja Aaltosen "Stopping Point - nuorten Tiibetin pakolaisten elämää McLeod Ganjissa Pohjois-Intiassa" (2013)-valokuvakirjan kommentoiva dokumenttisuus nykyhetkeen. Eräässä kuvassa nuori tiibetiläinen pakolainen sanoo, ettei ole kiinnostunut buddhalaisuudesta. Se on hänen mielestään vanhanaikaista ja kaukana jokapäiväisestä elämästä. Siinä yhtymäkohta Honkasen Gdanskin kuviin sekä todiste valokuvien samankaltaisesta tematiikasta, vaikkei Honkanen kuvajournalistina julista vaan näyttää kamreansa linssin läpi sen mitä edessä on. Tultuaan Helsinkiin -76 Honkanen teki töitä eri sanoma -ja aikakauslehdille sekä Pressfoto -kuvatoimistolle ja oli myös vuoden verran YLE:n tv-uutisissa kuvatoimittajana. Lehdistä voi mainita mm. HS, IS, Uusi-Suomi ja IL. 80-90-luvuilla hän teki töitä aika paljon myös Apuun. Kaikkia työllistäjiään hän ei enää muistakaan; sitä paitsi listasta tulisi erittäin pitkä.

Regis Durant kysyy esseessään "How to see Photographically", kuinka samantyyppinen kuva voi saada niin vastakkaisen arvon. Miettikää tätä katsoessanne Honkasen Gdanskin-kuvia. Durantille katsomistapahtuma ja ajattelun oli oltava voimakkaampia kuin itse kuvan, joihin ne liittyvät. Duran etsi liikettä valokuvan pysähdyksestä. Hän yritti löytää se valokuvallisen pysähdyksen ylläpitämän jännitteen, joka osoitti valokuvan moduloivan keston (How to See Photographically 11 nov 2009 Regis Durand, pp.141-151 in Petro, Patrice. ed., Fugitive images, from photography to video (Bloomington: Indiana University Press, 1996): "Valokuvissa ja elokuvien yhteydessä] Kuinka samalle kuvalle (tai samantyyppiselle kuvalle) voi olla niin radikaalisti vastakkaisia ​​arvoja: viskositeetti, ommel, yhden maailman visuaalisuus; vapina, syttyminen, pirstoutuminen toiselle. Tämän kuvan edessä on oltava näkö- ja ajattelutoimia, jotka ovat voimakkaampia kuin itse kuva ja jotka upottavat sen kokonaan siihen pisteeseen, josta siitä tulee toissijainen. Sitten nousee esiin kysymys, mitä tapahtuu katseelle ja ajattelulle, kun kuva virtauksen pyyhkimisen sijasta viipyy, kuten se tapahtuu valokuvauksessa. Elokuvavirta muuttaa jokaisen kuvan kuvan muistiksi (vaikka se olisikin tekemässä olevan muistin muisto). Kun taas valokuvakuvan pysyvyys muuttaa sen läsnäolona - mutta läsnäolon, joka on tarkoitus pettää ja pettyä "muisti ilman kuvia" -tapahtuman todellisuuteen, joka on jo tapahtunut ja yrittää nyt löytää sen esityksen, enemmän tai vähemmän onnistuneesti." Kun katsotte Kai Honkasen kuvia Gdanskista, muistakaa että hän on ottanut myös still-kuvia. Eikö näissä ole jotain hieman samaa kuin still-kuvissa - ihan kuin katsoisi vanhaa mustavalkodokumenttielokuvaa ennen elokuvateattereiden illan pääfilmiä joltain 50-luvulta.