Kykyetiikan historiallinen kivijalka ja Bangarra

Teksti harald Olausen

Firestarter Bangarra-tanssijat-dokumentti on hyvä muistus siitä liian usein unohdetusta asiasta, että taiteen tekee merkittäväksi vain sen aitous ja totuudellinen olemus. Dokumenttia katsoessani en voi olla varma onko mikään siinä esitetty sanan varsinaisessa tarkoituksessa totta, vai vain esitettyä totuuden kopioimista. Bangarra kertoo yhtä tarinaa Australian alkuperäiskansojen omasta tanssiryhmästä nykyaikana, mutta jo alussa sen sisältämät maailmoja syleilevät kuvat ja kauniit sanat pistävät miettimään yritetäänkö katsojaa huijata taas yhden sokeroidun totuuden taakse alkuperäismerkinällä vakuutettuna. Toinen tarina on siitä varjosta, joka heitä menneisyyden aaveena joka hetki vaani yrittäen mitätöidä ja lannistaa heidän rohkeutensa ja halunsa elää.

"Taide, tanssi ja musiikki ovat hyviä lääkkeitä. Tarinankerronta on paras mahdollinen parannuskeino. Se on kulttuuriamme ylläpitävä voima. Kulttuurimme kaipaa hoivaa ja uudelleenrakentamista. Olemme kulttuurimme huoltajia." Näin alkaa Bangarran tanssijoista kertova dokumentti, kuin Tero Saarinen companyn viimeisen päälle moraalista vastuuta maailmamme tuhosta kantavien esitysten vakuuttavat mainostekstit, ja siksi huolestun jo heti alussa. Tämäkö on trendi myös Bangarralla perineistä ja uutta tanssi sekoittavalla ryhmällä, ja tällaisilla lässytyksilläkö hyvät aikeet pilataan jo lähtöruutuihin?

Bangarra-dokumentin lähtökohta on kuitenkin piirun verran vakuuttavampi etisessään yhdessä oman kansansa kanssa oman historiansa puuttuvia paloja sen vaietusta, osin tuhotusta kulttuurista ja siksi kiinnostavaa katsottavaa. Kiinnostavaksi dokumentin tekee myös yksi sen päähenkilöistä, yhdessä kolmen veljensä kanssa aikoinaan tanssiryhmän perustanut myötätuntoinen ja voimakastahtoinen kulttuuriaktivisti Stephen Page ja hänen sanomansa, josta saimme jo maistiaisia edellisen kappaleen alussa. Miksi sitten epäilen? Länsimaisessa taiteessa eliitin itsensä uusintaminen niin taidenäkemyksessä kuin taitelijoissa on ollut pitkään vallalla nimenomaan kykyetiikan historiallisessa kivijalassa, kulturalismissa. Suomessa sen näkee mm. siinä, että teatterikouluun oppilaita hyväksymässä olevat näyttelijät valitsevat lähes poikkeuksetta tuttavaperheittensä lahjattomat tollot oppilaiksi kouluun, johon on vaikeampaa päästä kuin lääkikseen.

Ja kuka puhuu tässä maassa kulttuurin korruptiosta? Ei kukaan kun ei halua ja uskalla, sillä lähes kaikki ovat osa systeemiä. Se on eliitin tabu, josta vaietaan visusti, ja jonka nimissä meidät pakotetaan hyväksymään maailman meno heidän ehdoillaan ja sen absoluuttinen epäoikeudenmukaisuus. Eliitti sekoittaa ihmisten mielet pois tärkeistä asioista kohti triviaaleja. Nykyisin vallalla oleva intellektuaalinen vastavallankumous moraalisen terrorismin muodossa tyrkyttää länsimaisen kapitalismin alhaisuuksia universaalina mallina ihmisille kyseenalaistamatta itse perusongelmaa: ihmisen kykyä pettää itsensä ja muut ja tehdä pahaa. Tämä olisi taiteen tehtävä, mutta se on aina itsensä hankalista tilanteista selityksillä pelastavan eliitin halussa, ja ehkä siksi myös näennäisen edistyksellisen kuorensa takaa tarkemmin katsottuna usein tunkkaista, ärsyttävän alleviivaavaa ja jokseenkin epärehellistä.

Taiteessa hymistely on yleistynyt samalla kun yksimielisyyden vaatimuksen hengessä yritetään siivota ongelmia maton alle moraali kärkenä. Ihmisen kuoleman tematiikka sopii hyvin yhteen kapinan ja radikaalin tyytymättömyyteen vallitsevaa järjestelmää kohtaan. Etiikan teema ja ihmisoikeudet sopivat yhteen länsimaisten rikkaiden tyytyväisen egoismin, vallan palvelemisen ja mainonnan kanssa. Ei ole pitkä aika, kun valistuksen ajan skottifilosofi David Hume kirjoitti "mustien olevan valkoisia huonompia" ja "vailla neroutta uhkuvia käsityöläisiä, taiteita, tieteitä". Jos taide on lähtöisin aidosta tarpeesta sanoa ja ilmaista jotain elämästä tehtyjä havaintoja, sillä on voimaa. Taiteessa unohtuu vain valitettavan usein se, että totuus lävistää aina olemuksellisesti vallitsevat käsitykset ja konsensuksen syntyen kussakin tilanteessa tyhjästä - heidän, joita se tapahtuma puhuttelee - haasteeksi tulisi pysyä uskollisina tuolle totuudelle. Ongelmana on eliitin kaikkivoipaisuus mytologisoida mm. taiteen avulla ikuinen nautintaoikeutensa totuuteen.

Silti juuri uudet ja uskaliaat tavat sekä kokeilut ovat avartaneet niin taidenäkemystämme kuin käsitystä siitä, mitä taide on ja mitä sen avulla voi tehdä mm. ihmisoikeus- ja ilmastokysymyksissä. Muutos on vaikuttanut taide-ajattelussa kohti idealistisista inklusiivisuutta, joka tarkoittaa yhdenvertaisuutta yhteisessä toiminnassa silloinkin, kun osallistujien kyvyt, taidot ja taustat poikkeavat suurestikin toisistaan - taiteellisessa työssä inkluusio tarkoittaa lähtökohtaa ja työskentelytapaa, jossa tavoitteena on tuoda yhteen monenlaisia ihmisiä, joista jokainen nähdään kykenevänä ja pystyvänä, avartaen käsitystämme taiteesta ja kulttuurista. Sanat eivät usein käytännössä tarkoita mitään muuta, kuin sumuttamismielessä suurelle yleisölle suunnattua tyhjänpäiväistä sanahelinää esityksissä, joissa puhutaan toisten äänillä tai heidän puolestaan epäaidosti ja totuuden vastaisesti. Mietin tätä, kun katson ohjelmaa Bangarrasta. Esitys on toki vakuuttava, mutta myös samalla kysymyksiä aitoudesta ja totuudellisuudesta herättävä, kuin aikoinaan Alvin Aileyn puuvillapelloilta suoraan tehdyt mustan miehen koreografiat.

Dokumentti on tehty yhtä elävästi kuin dokumentin tanssitkin - sen kuvat ja tarinat ovat suoraan itse elämästä. Niistä tuntuu puuttuvan se "näkymätön käsi", joka on synonyymi tuottajille - kirjallisuusmaailmassa kustannustoimittajille, jotka kuristavat keskinkertaistamalla sääntömaailman nimissä hengen elävistä tarinoista. Silti olen varuillani enkä ole vielä ihan vakuuttunut. Vasta kun dokumenttiin tulee Julien Templen The Modern Babylon-dokumentin (2012) ja sen nimikappaleen, The Classin London Calling-levytyksen villinraastavaa vallankumousironiaa alettaessa käsitellä Australian valkoisen väen assimilaatiopolitiikasta aborginaaleja kohtaan, alan innostua. Page kysyi vanhemmiltaan, miksei hänen ihonvärinsä ollut tumma ja miksi he eivät puhuneet omaa kieltään. Hallinto oli julmaa. Puhuttiin "varastetusta sukupolvesta". Valtio olisi halunnut ottaa lapset pois vanhemmiltaan. Australian 60-luku muistutti valkoisen miehen taistelusta mustia vastaan Amerikan 50-luvulla, mutta myös värillisten keskuudessa heräävästä halusta taistella omien oikeuksiensa puolesta. Dokumentissa näkyy läpi linjan aborginaalien säihkyvä sensitiivisyys; elämäniloiset ja humoristiset aborginaalit harjoittelemassa oman kulttuurinsa rituaaleja lauluin ja tanssein.

Aborginaaleilla on vahva kulttuuri ja yhteen kuulumisen tunne. Mutta kulttuuri oli kuolemassa eikä sitä oltu päivitetty nykyhetkeen. Monet kulttuuriaborginaalit olivat jo luovuttamassa ja uskoivat, että heidän tulisi luovuttaa ja sulautua valkoiseen valtakulttuuriin. Dokumentin huippukohta on se, kun Australian pääministeri Paul Keating puhuu aborginaalien kulttuuritapahtumassa Redfern Parkissa suunsa puhtaaksi valkoisen miehen rikoksista aborginaaleja kohtaan. On dokumentissa pari ongelmaakin, vaikka se selittää asioita juurta jaksain molemmilta kantilta. Ensiksi se kulttuurinen omiminen, mitä maa alkoi harrastaa vasta Australian valkoisen miehen 200-vuotisjuhlissa ja Sydneyn Olympialaisissa. Toiseksi Stephenin koreografioiden kliseiset mies- ja naiskuvat sekä esityksiin sotketut perinteinen ja uusi, lähinnä popkulttuurista löydettyyn aineistoon, ja mikä vaikuttaa hajuvedeltä lihapullassa.

Bangarra-dokumentissa näkyy vallankumouksellinen voima ja sydänten sykkiminen yhteisen asian puolesta. Se on ihan toista, kuin länsimainen elitistinen politiikka ja sitä tukeva kuollut riistotaide, jonka perusongelma on epäinhimillisyys ja täydellinen empatian puute vähäosaisia ja kärsiviä kohtaan, koska kokee ne alamaisiksi ja tahdottomiksi massoiksi, ihan kuin Markiisi de Sade, jonka lähtökohta oli, ettei persoonalla ollut identiteettiä. Tällä tavalla eettinen ihanne jaetusta inhimillisestä arvokkuudesta on perin pohjin valheellinen myös taiteessa; ei ole olemassa mitään yhtä tapaa olla ja esittää, vaan tuhat ja sata eri tapaa olla eri mieltä. Saden logiikka oli humanismin vastaista. Länsimaisessa taidekeskustelussa tämä tuntuu usein unohtuvan. Jos taide on taas sitä mitä se usein nykyjään on, oman itsensä näyttämistä ja itsetarkoituksellista esittämistä esittäjien ja tekniikan noustessa pääosaan, on se yhtä turhaa ja tylsää maailman kopioimista, kuin mitä yliestetisoitu romanttisen illusoristinen taidenäkemys on, mikä pahimmillaan tuottaa vain eliitille tarkoitettuja tylsän latteita viihdekuvituksia.

Taiteella on merkitystä juuri sen totuuden arvon mittaamista osoittavan kykynsä takia. Alain Badiou on tehnyt esseen pahan tiedostamisesta nimellä Etiikka, josta kirjan suomentaja Janne Kurki kirjoittaa esipuheessaan: "Omistettakoon tämä käännös sille, missä siinä ennen kaikkea on kyse: totuudelle: Ajattelussaan vätystelevässä, toimissaan haahuilevassa ja päätöksissään vaarallisesti sinkoutuvassa nykyajassamme vuosituhantinen kysymys totuudesta on nimittäin enemmän kuin ajankohtainen. Alain Badiou tekee tuosta kysymyksestä dynamiittia. Platonista lähtien filosofit ovat erottautuneet yleisistä mielipiteistä ja konsensuksesta. Filosofia rikkoo yleisen yksimielisyyden. Totuus, jota Badiou seuraa, onkin määritelmän mukaisesti aina jossain mielessä vastakarvaista." Badioun totuuskäsityksen lähtökohta sopii taiteelle: minkä tahansa olemassaolon voi koska tahansa lävistää ja muuttaa jokin tapahtuma, joka koskee kaikkia. Mutta hengettömässä taiteessa sanoilla hämätään. Nyt moniarvoisuudesta on tullut mantra, jota toistetaan vailla todellista pohjaa. Sanat eivät usein tarkoita mitään muuta, kuin sumuttamismielessä suurelle yleisölle suunnattua tyhjänpäiväistä sanahelinää esityksissä, joissa puhutaan toisten äänillä tai heidän puolestaan.

Mietin tätä Badiou mielessä mitä hän tahtoi tarkoittaa, kun katson Ylen Areenasta Bangarraa. Esitys on vakuuttava, mutta samalla kysymyksiä aitoudesta ja totuudellisuudesta herättävä, kuin aikoinaan Alvin Aileyn puuvillapelloilta suoraan tehdyt mustan miehen koreografiat. Badiou sanoo, että sen sijaan että älyköt ja mielipidevaikuttajat toivoisivat muutosta nykytilanteeseen, he ovat sopeutuneet länsimaisen järjestyksen vallitseviin olotiloihin ja luonnostelleet toimillaan väkivaltaisen taantumusliikkeen suhteessa kaikkeen siihen, mitä 60-luvulla ajateltiin. Kun nykyisin eettisen ideologian kannattajat esittävät, että paluu ihmiseen ja hänen oikeuksiinsa on vapauttanut meidät kuolettavista abstraktioista, joita ideologiat ovat synnyttäneet, he pitävät maailmaa pilkkanaan.

Badiou kirjoittaa, että jos eettinen yksimielisyys perustuu pahan tunnistamiseen, tästä seuraa, että jokainen yritys koota ihmiset yhteen hyvän positiivisen idean ympärille ja vieläpä määritellä ihminen tällaisen projektin kautta, on itse asiassa pahan itsensä todellinen alkuperä. Tätä on painettu Badioun mukaan mieliimme: jokainen utooppiseksi luonnehdittu vallankumousprojekti muuttuu, niin meille sanotaan - totalitaariseksi painajaiseksi.

"Jokainen tahto kirjata oikeudenmukaisuuden tai tasa-arvoisuuden idea osoittautuu vain pahemmaksi. Kaikki kollektiivisen hyvän tahtominen saa aikaan pahaa. "Todellisuudessa tuollaisesta etiikasta maksettu hinta on Badioun mukaan paksu konservatismi. Hän joka uskoo kykenevänsä ihmistä hankkimasta itselleen hyvää ja määräämästä kollektiivisia voimiaan tuolle hyvälle, työskentelemästä odottamattomien mahdollisuuksien saapumisen hyväksi ja ajattelemasta sitä, mikä voisi olla radikaali murtuma suhteessa siihen, mikä on, yksinkertaisesti kieltää ihmiseltä ihmisyyden itsessään."

Sen sijaan hän väittää, että etiikan ideologinen koneisto pitää hylätä eikä ihmisen negatiiviseen ja uhrimaiseen määritelmään pidä suostua. Kykyetiikan historiallinen kivijalka on kulturalismi, todellinen turistilumoutuminen tapojen, tottumusten ja uskomusten moninaisuudessa. Määriteltiinpä nykyetiikka sitten yksimielisenä representaationa pahasta tai huolena toisesta, se ilmentää ennen kaikkea nykymaailmalle niin tyypillistä kykenemättömyyttä nimetä ja haluta hyvää; filosofialla on täysi työ repiessään sanoja irti niiden huoraavasta käytöstä.

Badiou tunnustaa myös en tunnetun tosiasian, että totuuden etiikka pakottaa sellaiseen etäisyyteen mielipiteistä, että se on suorastaan asosiaalista. Hän ei aio tehdä mitään myönnytyksiä niille mielipiteille, joiden mukaan olisi olemassa jonkinlainen luonnollinen oikeus, joka perustuisi loppuanalyysissä sen ilmeisyyteen, mikä vahingoittaa ihmistä. "Ihminen on itsepintaisimmin alistunut oman voimansa raaoille voimille. Ennen kaikkea hän on osannut asettaa kuolevaisen elämänsä palvelukseen itselleen ominaisen kykynsä: hän kykenee sijoittumaan totuuksien taipaleella niin, että hänestä tulee pala kuolematonta", Badiou kirjoittaa.

Bangarran tarina kertoo siitä, miten pitkälle nykyaikaan nämä juuret ylettyvät. Vapautuakseen niistä Bangarran tanssijat halusivat saada tulen syttymään. Ryhmä syntyi heidän omien sanojensa mukaan rakkaudesta ja intohimosta. Aluksi heillä ei ollut mitään. Vanhalla pikkubussilla he kiersivät pihoilla ja kouluilla esiintymässä. Dokumentti antaa uskoa elitismiä ja sen suojavarusteina käytettävää mukautuvaa pikkuporvarillista moralismia vastaan, johon nykypäivänä saarnaavat ismit kiihkeästi vaativat meitä alistumaan uussanojen huoraavassa merkityksessä.

Mutta ei hyvää, ettei myös jotain pahaa. Koska teatteri menestyy kaupallisesti, se alkaa toistaa itseään muuttuen ontoksi rahantekokoneeksi. Esityksissä ei ole enää alkuperäistä verenmakua kuin lähes kolmekymmentä vuotta sitten, kun ryhmä perustettiin. Ei missään elävässä voi olla. Meillä ja tarinoillamme on alku, keskiosa, loppu ja sen jälkeen ne painuvat unhoon tullakseen jonkun muun elämässä ja tarinoissa esiin uudella tavalla uusina tarinoina.

Dokumentti näyttää myös tarinan surulliset kasvot, kun Bangarran menestykseen keskeisesti vaikuttaneesta kolmesta Pagesta kaksi teki itsemurhan, ja Stephen jäi yksin heitä ja maailmaan suremaan, ihan kuin siinä ei olisi tarpeeksi, että joutuu julkisuudessa siitä vielä vitsailemaan ja alituiseen kuin muistutukseksi elämän äkillisyydestä ja raadollisuudesta puhumaan. Siinä mielessä dokumentti on rehellinen ja lunastaa paikkansa katsojan mielissä. Ihmiset väsyvät itseensä, toisiinsa, työhönsä, rooleihinsa vanhetessaan ja haluavat omaa sisäistä muutosta tai unohdusta - se elämän salaperäinen sisältö mitään salaamatta.

Lisää Bangarrasta:

https://michellepotter.org/reviews/firestarter-the-story-of-bangarra/