Kyllä BBC osaa!

Teksti Harald Olausen

BBC on tehnyt Englannin kuningatar Elisabeth II:sesta hienon televisiodokumentin (A Tribute to Her Majesty the Queen, BBC, 2022), mistä näkyy hyvin maailman vanhimman ja parhaimman radio- ja televisioyhtiön osaaminen ja myös se, miksi BBC:n ohjelmat myyvät aina yhtä takuuvarmasti koko maailmassa. Laatu näkyy siinä, miten yleisöä huvitetaan ja pidetään koko rahalla hyvällä tuulella samalla, kun myydään omia mielipiteitä siitä, mikä on yleisesti hyväksyttävää ja hyvää. Mutta myös miksi edistyksellinen maailma tarvitsee johtotähdekseen siivun vanhaa maailmaa Englannin ja kuninkaallisten johdolla.

Dokumentissa paljastuu myös se, miksi brittejä rakastetaan vihollistenkin keskuudessa. Hieman kummallisen, ja aika ajoin eristäytyneen saarivaltion tavaramerkkinä on Asterix Britanniassa-sarjakuvan markkinoiman kello neljän kuuman veden ja maidon litkimisen (ihan totta; Asterixissa kerrotaan omaa tarinaa siitä, miten tee saapui britteihin, mikä on vitsi, ei historiallinen totuus) lisäksi omituinen itsensä halventaminen huumoriksi kutsutun salakavalan aseen voimin. Britti nauraa höröttää usein itselleen muiden kuullen esittäen hieman hönöä kotoisten savolaistamme tapaan. Tai niin me luulemme. Tosiasiallisesti hän nauraa meidän herkkäuskoisuudellemme.

BBC:n Elisabethin kunniaksi tekemä ohjelma on tästä hyvä esimerkki. Nauru ja huumori ovat vanhoja hallitsijoiden aseita, joita käytetään tyylillä. Ja pitihän se avata, että ohjelmassa näytettiin sekä hauska Lontoon Olympialaisten James Bondin ja kuningattaren laskuvarjohyppy Olympiastadionille että rakastettavan Paddington-nallen ja kuningattaren osuva sandwich (sen niminen jaarli keksi tämän kerrosleivän) -vertailu esimerkkinä monarkkimummon hyvästä huumoritajusta, vaikka ruusut olisi pitänyt osoittaa kuningattaren mediasuhteista vastaaville henkilöille, ja aivan erityisesti BBC:lle, ja BBC:n kuninkaallisille kirjeenvaihtajille, jotka seuraavat ammatikseen kuningasperheen elämää ja raportoivat siitä säännöllisesti BBC:n kanavilla kansalle.

Mutta oli kuningattaressa jotain sellaista harvinaista viehkeää nöyryyttää (ainakin katseessa ja olemuksessa) mitä muilta maailman kuninkaallisilta tuntuu usein puuttuvan. Siksi se erottaa: se on myös oveluutta ja arvokkuutta tapahtui mitä tahansa. Katsokaa esimerkiksi Örebrön ja Öresundin aina puheissaan (ja paljon muutakin) erottavaa naapurikunkkuamme eli Kalle Kustaata, jonka silmissä palaa vanhan hemmotellun ja yltäkylläisessä loistossaan kylpeneen aristokratian itsestäänselvän röyhkeä minä-maailma Kustaa III:sen hengessä: Minä, mulle, mä ja nopeasti!

Kuningattaren muistoksi tehty dokumentti yritti pukea päälleen dokumentin kaavun antamalla kuningasperheen ja entisten pääministerien muistella asiallisella lämmöllä eri hauskojen sattumusten avulla juhlakalua. Suomalaisen katsojan on hyvä muistaa, että ainaisesta sateestaan ja sumustaan kuulu pieni saari Euroopan ja Amerikan välissä uskoo vieläkin elävänsä Elisabeth I:sen ja sir Francis Draken hurjia aikoja, jolloin muu maailma vavisten kusi sukassa pelkäsi raakalaismaisia brittejä, joiden veristen valloitussotien jälkeen valtakunnassa ei koskaan laskenut aurinko.

Heille ja heidän jälkeläisilleen brittiläisyys tarkoittaa perinteitä, historiaa ja vanhoja tapoja. Sen olemme saaneet nähdä viime aikojen paraateista ja muistotilaisuuksista. Dokumentti yrittää uskotella, ettei britti halua luopua luokkajärjestelmästään, jonka ylimpänä symbolina häärii kuninkaallinen perhe. Arkistojen auetessa tiedämme, ettei kuningatar ole ollut mikään älykkö eikä monarkia katso modernisti eteenpäin. Pitää muistaa, että britit olivat samanlaisia imperialisteja valloittamissaan maissa, kuin Belgian pahamaineinen Leopold III Kongossa, ja että jos joku monarkiaa vielä ihailee mummojen ja lasten lisäksi sekä tarvitsee sitä, on se maan harvalukuinen aristokraattinen eliitti ja sen poliittinen siipi toryt eli konservatiivipuolue.

Luulen, että arkistojen kätköistä löytyy se todellisenen kuva kuningattaresta, mikä ei tämän päivän valossa mairittelisi ehkä kohdettaan. Niistä ei vain puhuta, ei nyt eikä tulevaisuudessa. Näiden asioiden pengominen odottaa tulevaisuuden tutkijoilta rohkeutta. Dokumentti olikin enemmän kuin mainos, ja tarkoitettu meille tavallisille katsojille muistutukseksi siitä, että me tarvitsemme pysyviä eriarvoistavia ja erilaisia arvoja, instituutioita ja kahtia jakaantunutta maailmaa, joka perustuu siihen, että on olemassa muita parempia ihmisiä - usein hallitsijoina - kuten Elisabethista tehdyssä kuvassa annetaan ymmärtää - jotka pitävät eripuraisen kansan yhtenäisenä uhkia ja vihollisia vastaan.

Kyse on mielipiteestä, ei faktasta eikä välttämättömyydestä. Maailma olisi mitä todennäköisesti unohtanut jo kaiken maailman rasittavat siniveriset typerine seikkailuineen myös Briteissä, ellei brittimonarkia olisi kulkenut tuulenhalkojana isolla vaihteella päin myrskyjä ja myllerryksiä ja selviytynyt (toki suuren ja heitä itseään hyödyttäneiden kohujen jälkeen hieman takki likaantuneena) niistä aina jotenkuten voittajana.

Vai olisikohan? Ei varmasti ilman omaa kuninkaallista medistrategiaa. Hovi on synnyttänyt suosiollisella avullaan kiinni itseensä kasvaneen kuninkaallisten asioiden erikoistoimittajajoukon, joka elää juoruista ja vihjeistä kuninkaallisista sisäpiireistä, siitä kuka on nousussa ja ketä taas ollaan tiputtamassa, koska kehtasi tulla kuningattaren gaalailtaan vääränvärisessä housussa tai humalapäissään kusaisi kuningattaren gorgin päälle.

Mediat ovat syypäitä moneen vääristymään, myös kuninkaallisten ihailussa levikkejä kasvattaakseen. Ne itsessään ovat osa valtakoneistoa, jota johtavat maksetut marakatit, kuten Suomessakin, missä kepulaiset hallitsevat maakuntamedioita, joita markkinoivat yhtenä suomalaiset 70 prosenttia tavoittavista medioista. Kokoomuslaiset hallitsevat sekä Almamediaa että MTV:ta ja nykyisin myös Ylea, kiitos parlamentaarisen poliittisen korruptiojärjestelmämme.

Erityisen rikollista on medioiden kautta syötetyt imagot maailman johtajista, ne kun palvelevat usein vain syöttäjien tarpeita ja paljastuvat myöhemmin keksityiksi. Silti niin tehdään koko ajan. Mutta ehkä nyt jotain muuttuu. Charles III ei ole saman kaliberrin vallankäyttäjä kuin äitinsä ja inhotulla Camillalla on muitakin ongelmia kuin pitää kuosissa koko ajan leviävä hevosnaamansa.

Kääkkä-osastolla viimeiset kolmekymmentä vuotta liikkunut edesmennyt monarkki Elisabeth II edusti vanhaa etuoikeutettujen satumaailmaa, jolle on enää hyvin vähän käyttöä edes sokeroidussa vloggaajien, tubettajien ja infulenssareiden pr-maailmassa - ehkä vain enää viihdelehtien unelmatehtaiden ylläpitäjänä.

Kun monarkkimummo vihdoin juhlallisesti saatettiin haudan lepoon, on aika vihdoinkin "tasavaltalaishenkistenkin uuscromwellistien" henkäistä vapaasti. Britanniassakin näyttävät pinnan alla muutoksen tuulet puhaltavan. Hiljaista se on kylläkin vielä, mutta odotellaan mitä tuleman pitää. Ja ensimmäiseksi siitä saamme tietää tietenkin BBC:lta.