Kyllä Herra Ministerin jalanjäljissä!

Teksti Harald Olausen

Brittiläisen huumorin parhaita paloja, kuten Kyllä Herra ministeri ja sen yhtä mainiota jatko-osaa, Kyllä Herra Pääministeri on aina yhtä suuri ilo katsoa uusintana maksullisilta televisiokanavilta poliittisen televisiosatiirin huippuna, missä käsikirjoittajat pystyvät upottamaan koko universumin kriittisen potentiaalin viimeisten kahden vuosituhannen ajalta näppäriin dialogeihin. On harmi, ettei Suomessa ole kokeiltu tätä konseptia osin ehkä siksi, ettei älyllisen vittuilun perinne ole rantautunut maahamme koskaan.

Jos pilkkaa typeryyttä, mikä on naamioitunut ovelasti vallan ja eliitiin kaapuun, tarvitaan muutakin kuin pieruhuumoria. Idea on aina taustalla sama kaikissa brittisatiireissa: hyväntahtoinen nauru pömpöösille vallalle ja sen valtikkaa heiluttaville tärkeyshenkilöille, mikä puhdistaa ilmaa ja on lisäksi aivonystyräitä trimmaava tasokasta ja älykästä ajattelun viihdettä, päästellä myös siinä sivussa hieman yhteisestä kattilasta höyryjä ulos, ettei koko pannu räjähdä vaarallisesti kasvoille ikävin seurauksin.

Saarivaltakunnassa tuntuu asuvan harvinaisen pirullista porukkaa, joilla on sana hallussaan piruiluissaan. Kaava on  tuttu kansankomedioista kaikkialta mutta aivan erityisesti Englannissa Shakespearen Henrik IV:n Falstaffin, Kiss Me Katen tai As You Wishin hengessä. Asiat käännetään vastakohdikseen ja ympäri mennenään niin että väillä jopa heikkopäistä hirvittää se hurja sekaannusten, sattumusten ja kommelluksien hurja vauhti, kun tyhmästä tulee viisas ja (ehkä) päinvastoin.

Englannissa tämä taito osataan enemmän kuin hyvin vuosisataisella ammattimaisella otteella, ja on jalostettu ulkomaille myydyissä tv-komedioissa huippuunsa. Englanti ei olisi ollut nyt jo kuolleen ja kuopatun mainion Punch-satiirilehden kotimaa, ellei politiikkaa ja politiikkoja irvailtaisi yhtä armottomasti, kuten olemme saaneet huomata alahuoneen värikkäistä keskusteluista, jotka ovat jatkuneet parlamentarismin isänä pidetyssä Englannissa jo yli 500-vuotta.

Vielä maasta löytyy yksi poliittiseen satiiriin keskittynyt lehti, PRIVAT EYE (https://www.private-eye.co.uk/index.php). Lehdelle on suuri tilaus, sillä ei pidä koskaan aliarvioida ihmisten typeryyttä; tyhmyyttä, hyväuskoisuutta ja älyllistä laiskuutta käyttävät hyväkseen poliittiset helppoheikit, silmänkääntäjät ja markkinamiehet yhä tuottavasti ja härskisti, sillä tyhmyys on edelleenkin maailman kannattavin bisnes, hyvät aikeet johtavat usein päinvastaiseen ja se mikä on sanottu, ei ole vielä tehty,  ja jos on tehty, voi olla muuta kuin on puhuttu.

Poliittinen satiiri on jo siksikin tarpeellista, että demokratia ei ole lyönyt itseään läpi kansalaisten vaikuttamisen todellisena kanavana. Sen nimissä itselleen väärin valtaa ja rahaa kahmivat hyväksikäyttäjäpolitiikot ovat monopolisoineet politiikan tekotavat ja kielen sekä luoneet oman, itseään täydentävän ja asiantuntijavaltaan nojautuvan, poliittisen luokan kansan ja demokratiaksi kutsutun hallinto- ja alistamisjärjestelmän välille.

Demokratialta puuttuu aikaa, jota taas vitkuttlevalla ja vikuroivalla byrokratialla on yllin kyllin omissa pystähtyneissä liemissään, missä abstrakti on konkreettista ja konkreettinen abstraktia; käsitteet ja arvot ovat karanneet toisistaan ja etääntyneet samalla kauas ihmisistä, muuttuen samalla yhä tiiviimmäksi osaksi vallitsevaa hallintokieltä valtaapitävien tarpeita silmällä pitäen. 

HUOM: Juuri tämän takia poliittista satiiria, mikä paljastaa ja irvailee, ja jota tarvitaan, jotta myös näemme miksi ongelmat ovat eri asia kuin niille keksityt nimet, ja erityisesti miksi niille keksitään sellaisia nimiä kuin keksitään!

Sanasukkeluuksien ja kohellusten lomassa kukkii selvä järki, kaiken kyseenanalaistamisen ja arvojen uudelleen järjestelyn nimissä. Mutta siinä voi olla vaarana se, että kun jokin tehdään joskus oikein, voi olla että niin tehdään joskus toistekin. Pilkka on nasevaa ja nautinnollista. Tyhmä ja laiska ihminen on usein se, jolla on valta tai peritty asema, kuten maata hallitsevat eriasteiset etuilijat ja kyynärpäätaktikot, sekä mukaan laskien tietenkin omanarvontuntoiset byrokraatit ja omaa etuaan ajavat poliitikot.

Esimerkiksi yhdestä sellaisesta oli sekoileva yläluokan viimeinen narri, sir Winston Churchill, oli jatkuva pilkan kohde. Hänestä sanottiin verhoillun kohteliaasti tirskuen ja joskus räkänaurunkin säestyksellä, ettei hän ollut hullu, ei todellakaan, mutta omahyväinen sekopää, jonka virheet olivat hänen epätäydellisen persoonansa jätettä; sekoitus ylimielisyyttä, tunnetta, nautinnonhalua, itsepäisyyttä ja sokeaa uskoa omiin kykyihin, jotka olivat paljon vähäisemmät kuin hänen osaamattomuutensa.

Voi ajatella myös pilkan (pirullisuuden vaativan älyllistä aikuisuutta ja hyvää itsetuntoa. Ehkä siksi meillä ei samanlainen huumori kuki, koska Lutherin protestanttisuus käänsi Pohjoismaissa yksilön toteutumisesta huolta kantavaksi pragmaattiseksi mystiikaksi sen, mikä sai aikaan Ranskassa yhteiskunnallisten haasteiden yleisen tiedostamisen, ja Englannissa poliittista täysvaltaisuutta janoavan demokraattisen yleisen mielipiteen, ja nimeomaan sen pikkuveljenä edellä kuvatun kaltaisen irvailun vallanpitäjille.

Asiat ovat, voivat olla, ja tulevat EHKÄ olemaan, niin kuin meniiden haluaisimme olevan, vaikka ne ovat, mitä ovat eli meistä riippumattomina juuri sitä, mitä kulloinkin ovat ja "sattuvat olemaan "meistä riippumatta. Asiat voidaan siis nähdä ja tehdä toisessa valossa ilman, että niiden alkuperäinen luonne ja merkitys siitä mihinkään muuttuisi, olla sellaisia kuin ovat. Miksi siis mitään muuttamaankaan, eiväthän ongelmat muuttamalla parane, usein vain pahenevat, tuntuu englantilainen satiiri väittävän.

Idea on näyttää kaiken turhuus ja asioiden dialektinen luonne. Tarkoitamme mitä tahansa, käytäntö on ihan toista kuin toiveemme. Englantilainen satiiri toimii tällä samalla tavalla. Se osoittaa asioiden muuttumattoman luonteen. Ongelmat pysyvät mutta muuttavat muotoaan ja nimiään. Eikä sillä ole väliä, koska mekin olemme samanlaisia vauhtuvina ja koko ajan uutta muotoa hakevina ajelehtiessamme mielipiteestä toiseen - emme tahdo mitään vapaasti, emme mitään ehdottomasti, emmekä mitään pysyvästi.

Humanistisen skeptisimin korkeasti kunnioitettu isä, esseiden keksijä Michel deMontaigne, valaisi esseissään hyvin hauskalla tavalla tällaisen tekemisen ongelmallisuuden, ja ihmisen mahdottomuuden. Hänen mukaansa ne, jotka ryhtyivät tutkimaan ihmisten tekoja, eivät missään kohdanneet yhtä suuria vaikeuksia, kuin yrityksissään paikata niitä ehjäksi kokonaisuudeksi, ja yrittäessään sitten esittää sitten niitä yhtenäisessä valaistuksessa. Mutta se ei ollut M:n mukaan mahdollista, koska kaikki oli sekaannuksen tilassa ja muuttui koko ajan.

Ihmisten teot olivat Montaignen mukaan yleensä niin merkillisellä tavalla ristiriidassa keskenään, ettei niiden mitenkään voinut ajatella olevan samasta lähteestä tai edes lähisukua missään muodossa toisilleen. Meille oli hänen mielestään tavanomaista seurata vaihtelevia mielitekojamme, miten nyt sattuman tuulet kulloinkin meitä ohjasivat, sillä emme ajattele mitä tahdomme, vaan tahdomme omaksi vahingoksemme ennen kuin ajattelemme, ja sittenkin vasta viime tingassa sillä hetkellä kuin tahdomme sitä mitä ajattelemme.

Ja koska meitä siis ennemminkin kuljetetaan (eli vedätetään, huijataan, puhutaan ympäri, houkutellaan ja sitten julmasti jätetään ja petetään) kuin, että itse kulkisimme läpi harmaan elämämme, on englantilaista poliittista satiiria katsoessaan helppo ymmärtää, mitä Mointaigne tarkoitti sanoessaan meidän vain ajelehtivan mielipiteestä toiseen, koska jokainen päivä toi uuden päähänpiston, ja siksi mielialamme ailahtelivat yhtä hurjasti kuin (perienglantilainen) sää.

Montaignen, joka kirjoitti tekstinsä idealistisella ja kohteliaalla mielenlaadulla ihmistä rakastaen, mielestä kunnianhimo voi opettaa ihmiselle urheutta, kohtuullisuutta, jalomielisyyttä ja vieläpä oikeamielisyyttä; kun taas ahneus voi valaa pimeydessä ja joutilaisuudessa kasvaneen puotipojan rintaan rohkeuden antautua raivoavan Neptunuksen aaltojen armoille hauraassa purressa kaukana kotikonnuilta ja lisäksi opettaa hänelle arvostelukykyä ja viisautta.

"Ja kun itse Venus varastaa päättäväisyydellä ja urhoollisuudella vielä kuria ja keppiä tottelevan nuorison ja karaisee yhä äidin helmoissa viipyvien nuorten neitojen hennon sydämen, silloin ei ole tarkkaan harkittua viisautta tuomita meitä yksinomaan ulkoisten tekojemme perusteella; on luodattava aina sisimpäämme asti ja tutkittava, mitkä vaikuttimet ohjaavat toimintaamme." Koska tämä on vaarallinen ja vaativa yritys, ei Montaigne soisi kovinkaan monen siihen ryhtyvän. Siksi siis piruilu ja yleinen pilkka satriirin muodossa korvikkeena.

Englannissa on älyllisen satiirin tuottamisessa pitkät perinteet, eikä se ole hampaatonta tai hymistelevää ja puolueellista, vaan aina yhtä paljon tasavertaisesti kaikkia koskettavaa. Se on aina ollut toisin kuin meillä, missä mauttomat alapäänvitsit ja typerä koheltaminen (puhumattakaan vaivaannuttavasta ruotsalaiskomiikasta). Briteissä käsikirjoittajat tulevat usein yliopistoista ja se paistaa läpi teksteissä. Miutta poliittinen satiiri on aikoinaan ennen lehdistöä ja somea ollut yhtä tappavaa kuin nykyjäänkin.

On meilläkin satiirin osaavia pirullisia ja samalla älyllisiä kirjoittajia, kuten mm. jo pitkään pirullisuutta harrastanut toimittaja Jyrki Lehtola, jonka esimerkiksi Ilta-Sanomissa aikoinaan julkaistu kolumni Maria Vietolasta oli enemmän yleinen kuvaus narsismista ja mediahuoraamisesta, kuin Veitolaan henkilökohtaisesti kohdistettu loukkaus, ja oli juuri siksi sekä arvokas ja tärkeä puheenvuoro sanavapauden tärkeyden puolesta satiiri vastaan huuhaa.

Lehtolan teräviä huomioita ja kaunista kieltä sisältävät satiiriset kolumnit ovat täynnä tyypillistä suomalaiskansallista kateuteen ja panetteluun käärittyä ironiaa, sekä tahallisia, ja siksi koomiseksi muuttuvia, väärinymmärryksiä ihan kuin negatiivisuus ja tyhmyydelle nauraminen vetäisivät häntä vastustamattomasti pyörteisiinsä, niin kuin jokin korkeammin vaikuttava tähti. Mutta osataan sitä muuallakin. Poliittinen satiiri voi olla myös Kyllä Herra Ministeri-tasoista Saksan tapaan, hauskoja temppuja.

Mediat kertoivat koiran päässeen Saksan demareiden jäseneksi. Tilanne oli Saksan demareille vakava, koska samaan aikaan Saksan demareiden nuorisojärjestö oli saanut hallitusyhteistyötä konservatiivien kanssa vastustavaan somekampanjaansa yhteistyötarjouksen Venäjän trollitehtaalta. Sekin oli pilaa, satiirilehti Titanic paljasti myöhemmin. Titanicin piruilijat olivat huijanneet Bild-lehteä väärennetyillä väitteillä demarinuorisojärjestön ja Venäjän trollitehtaan yhteistyötarjouksesta.