Kymmenen uutta kotimaista romaania – sarja kirja-arviointeja 4. Romaani Olli Sarpo, Vajantoja. Sepitteellisiä luonnoksia ihmisistä telineillään.

Teksti professori Timo Airaksinen

Olli Sarpo, Vajantoja. Sepitteellisiä luonnoksia ihmisistä telineillään. Reuna, 2021, 146 s.

Ihmisen elon ja olon rajoista ja rajoitteista

Metka kirjallinen tuotos on tämä Sarpon kokoelma, ei aivan novelleja vaan lastuja ihmisen osasta, siitä vähemmän täydellisestä elosta, joka meille kullekin on ajallaan suotu. Kuten kirjailija asiansa esittää: "Yhtä kaikki Vajantoja on kokoelma luonnoksia ihmistä ja olennoista, joita ilman yhteinen sirkusmaneesimme olisi ainakin hitusen värittömämpi, hitusen ankeampi." Eivät nämä lastut tietenkään ole luonnoksia kirjallisessa mielessä; kielellisesti ja tyylillisesti valmiiksi hiottuja ne ovat, hyvin harkittua proosaa jossa tunnelma vaihtelee koomisesta traagiseen. Pieniä juttuja, lyhytproosaa, vastakohtanaan Kalle Päätalon kirjat, ensimmäisenä Ihmisiä telineillä (1958).

Koomisuudesta käy esimerkiksi Reesus, Rumalan Poika, joka on puhevikaisen Jani -pojan, tai Ranin kuten hän itse sanoo, paras kaveri: "se vähän suututtaa, kun ei Ranin paras tyyppi ole kotona, se joka tykkää kaikista. Reesus, Rumalan Poika puuttuu, se mies joka on vähän niin kuin Rani isona." Kyllä tämä vitsistä käy, ei siinä mitään. Varsinkin kun Jeesus rinnastetaan Zorroon, Tarzaniin ja Raneen, Pecos Billiin ja muihin sellaisiin sankareihin. Miksi muuten James Bond ei ole mukana, kun kerran Pecos Bill on. Mistä ihmeestä poika on löytänyt Pecos Billin, kuuluuhan hän oman ikäpolveni lännensankareihin, ratsasti Myrskytuulella, viskoi suopunkia, väisti luoteja ja ikiomana vajantonaan esitti pyssyttä väkivallan välttelijää? Rani on kuitenkin pikkupoika ja sellaisena oiva sankarimaailman mytologian historian tuntija. Listasta puuttuu myös Pekka Lipponen, mutta kirjan toiseen painokseen varmasti pystyy lisäämään muutaman sankarin.

Eivät nämä lastut kaikki ole vitsikkäitä. Tunnelma vaihtelee veikeästä haikeaan ja siitä yli ja ali. Harvoin lukijaa isketään päähän oikealla traagisuudella, mutta joskus kuitenkin. Tässä on esimerkki parhaasta päästä, kirjan lopusta, tapahtuu juuri ennen Ranin nousua näyttämölle ja valokeilaan. Nainen on Venus nimeltään, Knapp on kissa ja vajanto on "sanoitta" - kissa kun ei puhu eikä pukahda. Näin se menee: "Knapp hypähtää pehmeästi sängyllä loikovan Venuksen vatsalle. Venus hämmentyy, vieno puna nousee hänen poskilleen kun Knapp asettelee käpälänsä naisen rinnalle ja painaa lämpimän päänsä rinnan sivussa vielä näkymättömän kyhmyn päälle."

Myönnän, tämä kohta todella iski minuun. Kympin suoritus kirjailijalta, täydellinen suoritus, jota ei juuri paremmaksi pysty panemaan. Kissa, tuo viaton ja sanaton viestintuoja kertoo totuuden: Venuksen elämä on jo korvaamattomasti ja korjaamattomasti pilalla - ei siihen sanoja tarvita, vaan käpälän kosketus riittää pilaamaan taas yhden ihmiselämän. Minä tiedän, kun niin moni ihmistä on jo pudonnut niiltä telineiltä joissa olemme yhdessä kiipeilleet.

Mutta sen verran metafysiikasta ja eksistentialistisista tuntemuksista. Teksti iskee kovaa ja kohdalleen yllätyksellisyytensä takia. Kissasta on puhuttu ja kissa hakeutuu ihmisen tykö, asettuu paikalleen, ja katso, yhtäkkiä mikään ei ole enää ennallaan. Mikään ei ole sitä miltä se näyttää, idyllin totuus on tuska ja kuolema. Noin vain se astuu esiin varjosta valokeilaan.

Vielä yksi havainto: tämän lastun vajanto on "sanoitta", mutta kerronnan koko teho, tuo kamala totuus, vielä näkymätön kyhmy, perustuu sanoihin ja sanomiseen. Kyhmyn koko tragiikkaa kätkeytyy sanaan "kyhmy" ja sen sanan tarpeeksi juhlalliseen lausumiseen. Kissa on sanaton, se ei koskaan kerro kyhmystä, joka kuitenkin on ja vaatii saada tulla sanotuksi - ja se tulee sanotuksi, liha tulee sanaksi.

Reesus on läsnä tässä pikku kirjassa, ja hänhän se valmistaa sanasta lihaa, vai oliko se päinvastoin? Olen kyllä rippikoulun käynyt ja ensimmäisen (ja viimeisen) pyhän herra ehtoolliseni nauttinut, mutta vanhat muistikuvat ovat niin häilyvät. Joka tapauksessa, se mikä oli ensin sanoitta, liha, tulee sanaksi - niin päinhän sen täytyy olla. Ja niin se on, kyse on "ruumiin teologiasta", jossa siis Jeesus, elävä sana, antiikin Logos, ruumiillistuu niille telineille, jossa me työmme teemme ja elämämme elämme pudotaksemme lopulta ajattomuuden syvään kuiluun. Antiikissa logos saattoi tulla aineeksi vaikkapa kuvapatsaissa, jotka kauniisti väritettyinä ja koristeltuina miellettiin eläviksi. Varhaiset kristityt vihasivat tällaista logoksen palvontaa ja tekivät kaikkensa tuhotakseen ja turmellakseen nuo mestarilliset veistokset. Reesus oli kuulemma niille kateellinen. Hallelujaa!

Olli Sarpo aloittaa kirjansa ensin ylistäen mitäs muuta kuin kissaa, Nappia, ja siirtyy sitten raamatunlauseiden pariin. Ensimmäinen valinta on metka, nimittäin "Ei minulta mitään puutu", siis motto kirjaan jossa kaikilta puuttuu ainakin jotakin, monilta melkein kaikki. Joillakin on tietysti jotakin liikaa, kuten tuolla Venuksella se kyhmy, se lihaksi tullut sana, logos, josta ei olisi niin kovin väliä. Liiat sanat pakkaavat pilata elämän, kuten Sarpo kissoineen tuntuu oivaltavan. Silti kirjoittaa kirjan verran sanoja peräkkäin, siinä on paradoksia ja dialektiikkaa kerrakseen. Paras vajanto on sittenkin sanojen vajanto, "sanatta", hiljaisuus, jossa ei synny mitään edes etäisesti kirjaan viittaavaa. Silloin "Ei minulta mitään puutu" on puhdasta ironiaa ja samalla ison itsepetoksen merkki. Veli, sinulta puuttuu aina niin paljon. Kovin vähään sinun on tyytyminen.

Ensimmäinen sitaatti putoaa hyvin, osuu ja sattuu, on dialektinen ja kiinnostava. Toinen on sitten sellainen hoh-hoijakkaa sitaatti, siis imelä latteus tähän tapaan: "mutta minulle ei olisi rakkautta" jne - en viitsi enkä kehtaa siteerata kokonaan. Mutta ehkä tässäkin on ovelan ja pikkuisen salamielisen kirjailijan dialektiikan viisautta takana. Lastujen kuvaamat ihmiset ovat rakastettavia, ainakin suurin piirtein. Sarpo kuvaa heitä hellän ymmärrettävästi ja viisaasti, aivan kun tuo rakkauden korostaminen kirjan alussa olisi hänen oma kirjallinen ohjenuoransa: ellet rakasta ketä kuvaat, tekstisi on vain lasikellojen kilinää.

Ja rakastaahan Sarpo ihmisiään, vaikka sitten teksti jättäisi heidät vaille rakkautta. Kaksi lesboa yrittää tavata toisensa, kun molemmat haluavat, panettaa, ja kokevat toisensa haluttaviksi. Molemmat haluavat, elleivät nyt aivan rakastaa, ainakin rakastella, mutta toinen jänistää ja katoaa. Niinhän siinä usein käy, tässä ikuisten vajantojen maassa.

Sarpo on lempeä luoja luodessaan nuo telineet ja pannessaan ihmisensä niille. Hänen otteensa on melkeinpä harras, aina myötätuntoinen, ei koskaan kova, katkera ja kyyninen. Jotenkin minusta tuntuu, että tällainen maailma on keinotekoinen, siis keinolla tehty, ja se keino on kirjallisuus. Maailman voi ja saa toki kuvata niin kuin Sarpo tekee, ja hänen kirjansa lukeminen tekee sielulle hyvää, puhdistaa ja lisää uskoa elämään. Mutta ken haluaa tutustua asian kääntöpuoleen, vajannon perimmäiseen kauhuun, kovuuteen ja katkeruuteen, lukee tai kuuntelee Volter Kilven novellin "Jäällävaeltaja", joka on katkeruuden ja menetyksen kuvaus aivan vailla vertaa. Maailma on kova ja ratsuväki raakaa. Tässä kirjassa lastu "Isä, poika ja päivänpoika" tavoittaa siitä (mistä?) jotakin.

Toki täytyy huomauttaa, reilun pelin hengessä, ettei Sarpo oikeastaan kuvaa elämän vajautta, vajetta, puutetta, luopumista, pohjimmaista kärsimystä ja kuolemaa. Hän kuvaa erästä suomen kielen kieliopin omituisuutta, vajantoa, jota kuulemma käytetään nykyään kovin niukasti. Kirja on siis kieliopillinen sormiharjoitus ja sellaisena varsin virtuoosinen. Tässä sana tulee taas lihaksi, tai ainakin painomusteeksi, mutta sanan vajanto on juuri siinä mitä se ei saa sanotuksi. Siis tämän kirjan todellinen viesti on siinä, mitä se ei sano - sen oma vajanto. Ja se on rakkaudettomuus.

Sarpon juju on nimenomaan kieliopin mukainen ajattelu, ja sen ymmärtämistä vaaditaan kirjaa lukiessa. "Vajanto" tarkoittaa vajetta, mutta ilman mitään arvovarausta. Asian ymmärtämiseksi alla on kolme suomen kielen normaalia virkettä:

Matka sujui onnettomuuksitta. (hyvä juttu)

Olin kengittä pihalla. (hyvä tai huono juttu; samantekevää)

Rakkaudetta elin elämäni. (paha juttu)

Huomaamme, että "vajanto" saattaa ilmaista hyvää, samantekevää tai huonoa asiaa, aina sen mukaan mistä arvosta puhutaan - kielioppi on sinänsä arvovapaata. "Vaje" taas kuvaa maailman tilaa, puutetta, ja vaje on aina pahasta, kuten rakkaudeton elämä, rakastamisen vaje. Jos matka sujui onnettomuuksitta, siinä ei ollut mitään vikaa, ei syytä valittaa. Onnettomuuksien puute ei ole mikään oikea puute: matka on hyvä ja kokonainen, sellainen kuin sen pitääkin olla. Ovela mies tuo Sarpo kun tällä lailla suomen kielen kielioppia pyörittelee.

Pakko on sanoa, helppo sanoa, että Olli Sarpon kieliopillisen trilogian kolmas osa Vajantoja on kiinnostava, antava kirja ja oikea taiteellinen saavutus.