Kymmenen uutta kotimaista romaania – sarja kirja-arviointeja 6. Romaani Mia Myllymäki, Kirosielu, rajanhaltija.

Teksti professori Timo Airaksinen

Peijakas sentään, osaapa olla kummaa menoa Kokkolan takana Keskipohjanmaalla

Varoitus: tämä kirjoitus sisältää juonipaljastuksia!

Peija on keskustanaisen ruumiillistuma, eräänlainen Annika Saarikon ihanneminä ja äänestäjän unelmanainen, oikea iso emäntä. Mitään ei sinulta tule puuttuman, kun uskot Peijaan, "peija" on vanhassa suomessa jonkinlainen peikon sukulainen. Kantasana on kuulemma "peijas", joka merkitsee esimerkiksi vainajan henkeä. Ennen vietettiin peijaisia ja "peijakas sentään" on kelpo kirosana. Piru ja peikko se on tämän romaanin Peijakin, iso ja vahva naisihminen, johon koko Palonkylä turvautuu - jossakin Kokkolan takana, Kruunupyyn lentokentän läheisyydessä. On se nainen, siis ihan oikea nainen, koska sulho hänet oikeasti penetroi. Mitään muunsukupuolisuuden saagaa tästä romaanista ei siis löydy, onpahan vain kertomus oikein isosta ja kummasta naisihmisestä. Ei Peija seksistä piittaa eikä lapsia synnytä tähän pahaan maailmaan, ei vaikka aviomiehen itselleen ottaa. Päähenkilön tehtävä määritellään tässä romaanissa aivan eri tavalla.

Myllymäki aloittaa ikään kuin kirjoittaisi oikeaa romaania - taitava harhautus. Mitään romaania ei synny vaan jonkinlainen kummitustarina, takakansi vihjaa "spekulatiiviseen fiktioon". Valitettavasti en tiedä mitä se sellainen fiktion oikein on. Spekulatiivinen tarkoittaa perusteetonta vaikkakin mielenkiintoista pohdintaa, ja fiktion on suomeksi "sepite". Ei löydy valaistusta tästä suunnasta, ei todellakaan. Kirjailijan omaa aluetta on kauhukirjallisuus Edgar Allan Poen hengessä, siis sellainen sepite, jota englanniksi tituleerataan "gothic fiction". Inspiraatio haetaan silloin haudan takaa nousevista kummituksista ja kohtalon kummista oikuista - aivan niin kuin tässä kirjassa.

Palonkylän todellisuus on tosi vinksahtanut. Peija onnistuu käymään Kokkolassa ilman sen suurempaa draamaa, joka kyläläisistä on aivan suurenmoinen saavutus. Kylä elää elämäänsä itseriittoisena omassa eristyneisyydessään: kukaan ei tunne ulkomaailmaa, ulkomaailma ei tunne heitä. Mutta sitten tulee sota, mutta vasta vuoden kuluttua viranomaiset saapuvat kylään hakemaan väkeä rintamalle armeijaan tykinruuaksi. Peija kokoaa porukan joka lähtee, jottei kaikkien tarvitsisi lähteä.

Myllymäen sotakuvaus on osuva, siis todella mainio: Peija rikuneeraa niin pitkään, että komentava upseeri lähettää koko sakin itsemurharetkelle suon yli vihollisen selustaan. Mukana on Peijan oman hevosen Hiiren vetämä kanuuna, siis kanuunaa vedetään yhden hevosen ja Peijan voimin yli vetelän suon. Mahdoton onnistuu lopulta, mutta koko sakki kuolee hetimiten kovalle maalle päästyään tykistökeskitykseen. Muut päätyvät sankarihautaan, Peijan ruumista ei löydetä, koska se uppoaa kaatuvan puun painamana suon syvyyksiin.

Peijan paluu kotiin lyö lukijan ällikällä: vainaja palaa kuin Jeesus haudan takaa uhrattuaan ensin itsensä yhteisön puolesta manan jumalille. Pelastustehtävä odottaa tekijäänsä. Peija löytää pihasta Hiiren, joka on sodan jälkeen palautettu kotiin. Hevonen on kuitenkin tullut sodassa hulluksi ja Peija lopettaa sen ampumalla. Hevonen haudataan pihaan, josta se palaa kummittelemaan Peijalle. Kummitustarina tässä kehkeytyy. Peija itse on nyt elävä ruumis, zombi, jota kummituskoni käskee tekemään sen mitä pitää tehdä. Nuo kaksi kyntävät kyisen pellon. Kaikki mikä jää kynnön sisään, katoaa tästä maailmasta vaikka elääkin omaa elämäänsä omassa todellisuudessansa. Palonkylä katoaa Kokkolan perspektiivistä katsoen, jotta se eläisi kuten on aina ennekin elänyt. Siis koko kylä katoaa kartalta ja korvautuu pelkällä korvella ja suolla.

Jännittävä kirjahan tämä on, kuten kummitusjutut pakkaavat olla - siksi niitä kirjoitetaan. Ja tämä juttu on tosi vetävästi tehty, ei siinä mitään. Lukija pysyy pihdeissä kun kummalliset yksityiskohdat kasaantuvat, outous lisääntyy ja lopulta normaalin maailman rajat järkkyvät. Tämä tapahtuu asteittaisesti lähtien pienistä vihjeistä päätyen aivan hirmuiseen lopun forte fortissimoon, joka tyrmää lukijan. Kirjailijan mielikuvitus laukkaa villinä hullun haamuhevon perässä, eikä ole mikään ihme että siinä menossa kokonainen kylä asujaimineen katoaa maan päältä.

***

Kirjan keskeinen metafora on suo, joka merkitsee kylmää hautaa, kuoleman valtaa ja lopultakin kaiken menettämistä, kadotusta. Peija painuu suohon vain noustakseen sieltä pelastaakseen oman maailmansa - kylän - muun maailman kourista. Se maailma käy sotia ja rakentaa puhelinkeskuksia, vaatii oikean kirkon rakentamista ja veronmaksua sekä suunnittelee rakennuskannan uusintamista ynnä muuta sellaista modernia. Mutta Peija peijakas käykin haudan takaa vastarintaan hullun hevosen käskemänä.

Kuinka joku voi keksiä kirjoittaa näin keskustalaisen kirjan, ihan kuin Kekkosen ajan Maalaisliitto olisi noussut soisesta haudastaan vaatimaan oikeutta maan päälle. Ja sen oikeuden nimi on elämä maaseudulla nuottinaan "Eldanka järven jää, se on taakse jäänyttä elämää", siis elämää joka museoisi Suomen sellaiseksi kuin se aina muka on ollut. Ei Palonkylä mikään Niskavuori ole, mutta kelpaa Keskipohjanmaan kurjaan maisemaan aivan hyvin. "Koskaan muuttua et sä saa", laulaa Pasi Kaunisto ymmärtämättä, että manaa esiin kumituksia, sellaisia kuin Peija ja Hiiri.

Tai ehkä Myllymäki onkin uskonsa menettänyt kepulainen, joka haluaa kirjassaan kostaa kaupunkeihin halajavalle puolueelleen? Kylässä ei ole kirkkoa, siinä ensimmäinen vihje: ei kukaan aitokepulainen pystyisi kuvittelemaan sellaista eikä ainakaan haluaisi sellaista säilyttää ajasta ikuisuuteen. Eikä kepulainen pilkkaisi upseereita ja koko kansan yhteistä sotaponnistusta niin osuvasti kuin Myllymäki tekee. Myllymäki olisi siis kyynikko, joka pilkkaa Kepun ajatusta koko Suomen pitämistä asuttuna tekemällä Palonkylästä surullisen esimerkin. Vastusta kaupungistumista ja alat elämään elämää, jota ei ole enää olemassa. Maaseutu ei voi säilyä sellaisena kuin se Kepun unelmissa on aina ollut - se aika meni jo, jos oli koskaan olemassa. Kyinen kyntö onkin kaiken hyvän alku ja juuri, johtaa maailmaan jossa kylä katoaa kartalta ja ihmiset muuttuvat näkymättömiksi. Jos Kepu kyntää, jäljelle jäävät vain korpi ja suo, nuo kaksi peijakkaan paikkaa, ja sitä paikkaa ne sanovat hyväksi.

Uskoisin, että Kepun kulttuurilaitakunnat harkitsevat jo palkinnon myöntämistä Mia Myllykankaan romaanille. Suosittelen arvon lautakuntien jäsenille kirjan lukemista vielä uudemman kerran. Peija on sekä pirun että jeesuksen roolissa samalla kertaa - ota siitä sitten selvää. Hyvä romaani on aina monitulkintainen, ja tämä juttu jää kiusaamaan lukijaansa pitkään. Kyseessä on yhtä hyvin poliittinen kirja kuin kummitustarina. Sen paras osa on kuitenkin Peija sodassa, vähän kuin sotamies Svejk. Myllykangas kirjoittaa oivaa naisnäkökulmaa sotaan miesten harrastuksena. Kummituksista en oikein jaksa välittää enkä Keskustapuolueen ohjelman tulkinnoista.

xxx