Kymmenen uutta kotimaista romaania – sarja kirja-arviointeja 7. Romaani Sampo Terho, Olev Roosin kyyneleet. WSOY, 2020, 367 s.

Teksti professori Timo Airaksinen

Jytkytystä Neuvosto-Virossa

Kirjailija on entinen kulttuuriministeri ja kansanedustaja, kustantaja on iso ja mahtava Södika, joten odotukset ovat korkealla. Aihe on kiinnostava, Saarenmaan tapahtumat ja Olev Roosin elämä toveri neuvostokansalaisena, homo sovieticuksena. Sinänsä tarinassa ei ole mitään uutta suomalaiselle eläkeläiselle, joka kyllä muistaa millaista oli Kekkosen aikaan, kun suuri ja mahtava Neuvostoliitto hallitsi suomalaistenkin mielenmaisemaa ja sisäpolitiikkaa. Kirjan lukijan kannattaa muistaa, että sodan jälkeinen Suomi oli NL:n ylin ystävä ja moni kovasti kaipaili pääsyä ison veljen petikaveriksi. Karhun syli oli avoinna ja ah niin houkuttava. Moni todella uskoi siinä valtakunnassa asioiden olevan paremmin kuin Suomessa. NL oli tulevaisuuden maa, joka katosi noin vain yhtäkkiä. Kuitenkin presidentti Mauno Koivisto ressu jaksoi uskoa tulevaan ja niinpä neuvoikin Baltian maita malttiin, sen sijaan että meuhkasivat muka itsenäisyydestä. Se oli Suomen ulkopolitiikan musta hetki, alennustilan huippu - siis tilanteena yhtä kumma kuin tämä ilmaisukin. Koivisto oli juuri päässyt sinuksi suuren haaveensa kanssa: minä voin olla uusi Kekkonen, kun Gorba on niin mielistynyt minuun. Itä ja länsi tarvitsevat juuri minua! Ja sitten imperiumi romahtaa, Suomi perässä 1990-luvun alun lamaan.

NL ei ollut vitsi, vaikka siitä onkin aina ollut hyvä vääntää vitsiä. Tiedän minä jotakin, kun siellä kävin ja Moskovassa kuukauden yliopistolla olin ja Varsovassakin puoli vuotta. Puolalaiset osasivat vihata venäläisiä. Kertoivat vitsejään. Neukku tuli Varsovan asemalle, jossa pelkäsi mennä ulos asemalta, kun uskoi tulleensa vapaaseen maailmaan. Kyllä mekin osasimme: Iskurityölaisten ryhmä oli saanut viisumit palkintomatkalle Helsinkiin. Unelma oli täyttymässä, säästöt kaivettiin esiin patjan alta ja sukanvarresta. Ruplia oli pinoiksi asti. Vladimir kysyy oppaalta, miten kauan tällainen ruplamäärä Helsingissä riittäisi. Opas miettii ja laskee, vastaa siten vakavalla naamalla, kaksikymmentä minuuttia. Hullu valtakunta se oli, paitsi suomalaisten poliitikkojen ja kulttuuriväen näkökulmasta. Suomi oli suomettunut, mikä kauhea häpeä. Terhon romaani kertoo juurta jaksaen miksi suomalaisen pitää hävetä omaa lähihistoriaansa. Minä olen jo kanssahäpeäni hävennyt, nyt on nuorempien sukupolvien vuoro.

Terho kertoo Olev Roosin tarinan kehdosta hautaan, joka ei ole hyvä romaanin strategia. Aivan samalla tavalla Linna pilaa sotaromaaninsa liian pitkän aikajänteen käsittelyllä. Lyhyt aika ja rikas tekstuuri on paljon parempi kuin ajan ylimalkainen juoksutus - jää juttu pinnalliseksi. Koko ihmiselämä sisältyy hetkeen, ja romaani kuvaa juuri hetkeä tai hetkien sarjaa. Hetkessä on elämän totuus ja arvo, mitään muuta ihmisen elämässä ei ole kuin hetki. Ja kuten joululaulu sanoo, hetken kestää elämä, sekin synkkää ikävää. NL:ssa ei ollut joulua, mutta synkkää ja ikävää oli elämä silti.

Saarenmaan tilanne oli erityisen hankala, siis asujainten kannalta, koska saari oli suljettua sotilasaluetta. En oikein ymmärrä miten metsäveljet pystyivät siellä, rajatulla alueella, piileskelemään. Olevin äiti Sirle saa heiltä apua juopon ja väkivaltaisen isän karkottamiseen kotoa, ja suru on suuri kun sankarit ja isänmaan ystävät joutuvat turmioon. Romaanissa jää aika vähälle kapinan ja konformismin välinen jännite, joka kuitenkin on aivan olennainen saarelaisten kannalta. Koko kuvattava kylä jää jonnekin konformismin ja kapinan välimaastoon, kulttuuriseen ja poliittiseen tyhjiöön. He eivät usko neuvostokommunismiin eikä heistä silti ole kapinoitsijoiksi - toisaalta, miten he olisivat kapinoineet? Mitä konformismi olisi heille merkinnyt? He olivat ja elivät eristyneinä, kaukana kaikesta, ilman tulevaisuutta ja sen odotuksia. Ainoa pakopaikka on vodkan juonti, joka tappaa hitaasti ja mukavasti. Krapula on parempi kuin arkinen elämä. Kirjassa Viru Valgesta kerrotaan, että Kekkonen sitä vierailulla ollessaan kehui, joten juoma päätettiin ottaa tuotantoon.

Olev on lahjakas poika, vaikka päässä on jotakin vikaa. Sosiaalisuus jää kehittymättä ja poika rukka jää yksinäiseksi, vain kirjat ystävinään. Hän lukee ja lukee tajuamatta oikeastaan mitään maailman menosta ympärillään. Äiti Sirle rakastaa ja tukee minkä osaa ja jaksaa, vaikka elämä neuvostokansalaisena lopulta musertaa hänetkin. Olev ei juo eikä muserru, hän kun ei kykene mihinkään, ei edes murtumaan. Luen Olevia koko Eestin kuvana, koko kansan edustajana, jolla ei ole mahdollisuutta puolustautua ylivoimaista vihollista vastaa ja joka siksi käpertyy itseensä. Mitähän virolaiset itse ajattelevat Terhon luomuksesta ja tästä tulkinnan mahdollisuudesta?

Joskus Olev yrittää jotakin, yrittää jopa rakastua kylän kauniiseen kommunistinaiseen Katiaan. Tässä tilanteessa Olevin valttina on sujuva neukkuliturgian ulkoa osaaminen, joka tekee kommari-Katiaan vaikutuksen. Olev erotisoi neuvostokommunismin ideologian ja kielen yrittäessään tehdä tuttavuutta ihan oikean naisen kanssa. Tämä on Terholta oiva oivallus, joka kyllä tekee vaikutuksen lukijaan. Kun yrittää saada naisen, kaikki keinot ovat sallittuja. Olev tajuaa kommunismin kiihottavan Katiaa, suklaan ohella, ja yrittää kaikin keinoin puhua oikein. Kaikessa naiiviudessaan hän tajuaa puheen eroottisen merkityksen, ja se puhe on pelkkää kommunismin liturgiaa. Puhe viettelee, liturgia on puhdasta viettelystä, joka saa eroottisen muodon. Kaikki viettely on tietysti erotiikkaa, mutta Olev tarvitsee enemmän, naisen. Nainen on kommunisti, joten Olev saisi enemmän kuin haluaa, kuten Sirle tekee selväksi: siihen naiseen et koske!

Katiaan rakastunut juntti uhkaa vetää Olevia turpiin, joka tekee niin kuin on aina tehnyt vaaran uhatessa. Hän heittäytyy veltoksi, kietoo kädet ympärilleen ja odottaa. Hän on Viron kansa yhtenä persoonana, täysin kykenemätön puolustamaan itseään. Hän kietoutuu itseensä, hyväksyy kaiken ja odottaa, leikkii kuollutta kun karhu käy kimppuun. Kun karhu jättää hänet rauhaan, hän palaa normaaliin maailmaansa, kirjojen ja mielikuvituksen ihmemaahan. Mitään hän ei osaa, mitään hän ei halua, mikään ei ole hänelle mitään. En usko virolaisten pitävät tästä henkilöstä. Heillä saattaa olla väkevämpi symbolien taju kuin suomalaisilla. Se on tietysti helppoa, koska suomalaisilla ei ole symbolien tajua lainkaan. Puolalaiset ovat herkkiä symboleille ja vertauskuville, ehkäpä NL:n kasvattamat ja opettamat virolaisetkin sitä ovat?

Terhon oma symbolisokeus paljastuu kirjan lopetuksen myötä. Viro on itsenäistynyt ja Saarenmaalle tulee suomalaisia kesäasukkaita, Anne ja Kari Lahtinen ensimmäisinä. He rakentavat komean talon Olevin entisen kotitalon paikalle. Suomalaiset ovat hyviä ihmisiä, kovin vain stereotyyppisesti kuvattuina. Mutta se romaanin lopetus: Lumimyrsky riehuu, Olevilla on kutsu saunaan ja illalliselle Lahtisille. Hän, jo heikkovoimainen vanhus, lähtee ulos lumimyrskyyn ja uupuu hankeen. Itkettävähän se on tällainen loppu: "Viimeisellä henkäyksellä Olevin suupieli kääntyi vienoon hymyyn." Se oli siinä se.

Miksi Terho tappaa Olevin kirjan lopussa, sitä vain en ymmärrä. Symbolisesti Lahtiset ovat Olevin surma, kuolema kylässä, mahdottomia petikavereita. Lahtiset tappavat Olevin, Viron kansan symbolin, joka ei todellakaan ole mikään hyvä lopetus kirjalle. Entä jos vanha ja raihnainen Olev olisi päässyt myrskyn läpi saunaan ja syömään Lahtisille, mitä se olisi merkinnyt tällainen loppu? Olisi jättänyt Olevin Lahtisten saunaan. Viro ja Suomi, veljet keskenään, istumassa yhdessä saunassa ennen pitopöytään astumista. Niinhän siinä piti käydä. Onko kirjailija todella sanomassa, että veljeily Suomen kanssa on kuolemaksi Virolle?

Kirjan kielen valinta on mielenkiintoinen, selkokieltä kaikki. Lauseet ovat vähän jäykkiä ja kielen kaikkinainen yksinkertaisuus hätkähdyttää. Uskoisin ison talon ammattitaitoisten kustannustoimittajien tehneet tämä lausepaketin kanssa kovasti töitä, niin yhtenäinen on kieliasu. Jos valitsee omaan tekstiinsä erikoisen kieliasun, sen yhtenäisyyden ja tasapainoisuuden vaatimusta on vaikea noudattaa. Tämä teksti kuitenkin juoksee aivan yhtenäisesti omaa selkokielistä ja hieman kömpelöä rataansa, joka on saavutus sekin. Lukija oppii nopeasti arvostamaan Terhon kerrontaa ja varmasti nauttimaankin siitä. Henkilöt ovat kiinnostavia, tarina eeppinen, traaginen ja koominen samaan aikaan. Onnettomuus nimeltään Neuvostoliitto on varjona kaiken takana, melkein näkymättömänä pahuuden ja sorron voimana, jonka kanssa olisi opittava elämään - mahdoton vaatimus. Ja kaikki tämä oli jo niiden suomalaisten tiedossa, jotka posket punottavina läähättivät neuvostokiimaansa yrittäen päästä sänkyyn kauniin Katian kanssa.

xxx