Kymmenen uutta kotimaista romaania – sarja kirja-arviointeja Timo Airaksinen 8. Romaani Laura Gustafsson, Rehab. Into, 2020.

Teksti professori Timo Airaksinen

Viehkeän slummin veikeät asukkaat Vuosaaren sydämessä

Laura Gustafssonin kotiseuturomaani on oudosti otsikoitu, joten sanan rehab merkitys pitää oikein selittää kirjan päällyspaperin takana. Se kuulemma tarkoittaa kuntoutusta, siis jotakin melkein lääketieteeseen liittyvää. Kuinka tämä yhdistyy romaanin teemoihin, se jäi minulta ymmärtämättä - mutta niin jäi paljon muutakin. Politiikassa rehabilitointi tarkoittaa kunnian palautusta, erityisesti kommunistisissa valtioissa. Siellä kun ensin tapettiin poliittisia vihamiehiä näytösoikeudenkäyntien jälkeen ja rehabilitoitiin kun valta vaihtui. Kuvittelisin tämän tulkinnan sopivan paremmin Lauran kuvaamaan sakkiin.

Romaaneissa on joskus ollut juoni. Outoa, eikö vain? Nykyään enää dekkareissa on juoni. Reijo Mäki niitä parhaiten keksii. Suomalainen romaani tuntuu hylänneen juonen jo kauan sitten. Kai se vaikeaa on, ja ihmiskuvaus päälle, ihan kamalan vaikeaa. Kyllä Laurankin kirjassa on jonkinlainen juoni: nainen polttaa talonsa ja samalla koko naapuruston, ja sitten kaikki menevät veneellä Vuosaaren tornitaloon Cirrukseen (lukijan on aivan pakko katsoa "Wikipediasta" mikä se sellainen Cirrus on). Siellä he elävät kuin jossakin Intian slummissa oikein omaperäistä elämää, jolla ei tunnu olevan mitään tekemistä Vuosaaren kanssa, eikä oikein minkään muunkaan. Kaikki on mennyt tulipalossa, mutta kivaa on. Siinä se juoni. Eli ei tässä kirjassa oikeastaan ole mitään juonta vaan juttua. Sitä riittää ja sitä tämä kirjaa hengittää ja hikoaa, erittää.

Jos ei kirjassa ole juonta enempää kuin tynkä, aivan kuin yhden asukin jalat, juttua riittää. Mistä sitten puhutaan? Ei kai oikein mistään, kunhan puhutaan. Kirjailija ja hänen kustantajansa uskovat ja toivovat, että lukija jaksaisi kiinnostua korkean talon asukkien joutavanpäiväisyyksistä. Nämä asukit eivät elä, he puhuvat. Mitään ei tapahdu, kukaan ei ole mitään, mutta kovasti heillä on sanomista toisilleen. Kulutusyhteiskunnan he ovat joka tapauksessa jättäneet kauas pois.

Toisaalta on myönnettävä, että Gustafsson on oikea mestari kehittelemään joitakin pikku teemojaan filosofisesti, tai sanoisinko filosofissävyisesti tai folk-filosofisesti, siis syvämietteisen salaperäisesti. Hän on tajuttoman etevä kirjoittaja, tekstin tekijä ja pohdiskelija - kun sille päälle osuu. Esimerkiksi hänen vessafilosofiansa on hauska, osuva ja syvällinen (s. 103). Kannattaa tutustua, vaikkapa kirjakaupassa lukea nuo sivut, menee muutama minuutti, ehdit yllä. Edellinen tekstijakso alkaa: "Ihan vitun samaa," joka lienee tosi lause Oikeastaan kaikki on ihan sitä vitun samaa, paisi että sitten alkaa kirjoittaa kirjaa tai kirja-arvostelua, eikä kaikki olekaan enää ihan sitä vitun samaa. Mutta kyllä kirjailija filosofoida osaa.

En siteeraa sen enempää, mutta alkua kumminkin: "Vai oliko se sittenkin vessanpönttö, joka ensi kerran kyseenalaisti elämäntapani?" Mutta ei Gustafsson romaania osaa tai ei ainakaan halua kirjoittaa. Osaisiko jos haluaisi, siihen kysymykseen kirjansa ei vastaa, enkä ole lukenut hänen muita kirjojaan. Tämän tekstin päämäärät ylittävät taiteellisessa kunnianhimossa tavallisen romaanin rajat. Varmaan kirjoittaja ajattelee, että tavallisen ja oikean romaanin kirjoittaminen ei tyydyttäisi hänen taiteellista kunnianhimoaan etevänä ja yleispätevänä taideammattilaisena. On näes tullut toteutettua palkittuja "taiteidenvälisiä projekteja Suomessa ja ulkomailla", sanotaan kirjan liepeessä - ja se näkyy tämän kirjan kovin taiteellisessa ilmeessä ja rakenteellisessa kikkailussa, toki kohtuudessa pysyen.

Lukijalle kai pitäisi selvitä jossakin vaiheessa, ettei kirja kerro oikeastaan noista kummallisista ihmisistä vaan talosta nimeltä Cirrus. Ensimmäinen luku alkaa otsikkosivulla, joka kertoo "Korkeus 1. kerroksen lattiasta räystäälle 87,5 m" ja sitä samaa talon kuvausta jatkuu. Siinä se kertomuksen "päähenkilön" esittely. Sepä se, hieno juttu vaan ei toimi. Miksi se täti ei polta tätäkin mörskää? Polttaa kuitenkin isot roskapöntöt, jotakin se on sekin. Mutta korkeasta tornista olisi sentään syntynyt kunnon prasu.

Läheltä piti, etten itse muuttanut Cirrukseen asumaan. Talosta piti tulla arkkitehtoninen vau-luomus Pauligin tontille ostarin viereen metron läheisyyteen. Ei tullut. Hienot suunnitelmat ja piirustukset menivät roskikseen, ja ikisuomalaiseen tapaan tilalle tehtiin tylsä harmaa laatikko. Ei siinä talossa mitään kehumista ole, paitsi että se on iso ja korkea. Jotakin erikoista Gustafssonin harjaantunut taiteellinen silmä siinä on kuitenkin nähnyt.

Eivät tämän kirjan kunnianhimoisimmat teemat toteudu mitenkään kummoisesti, taiteellinen yrittäminen näkyy liian selvästi. Ei romaanin kuulu mikään taideteos olla, se on vain kirja jossa kerrotaan asioista ja ihmisistä niin että selkäpiissä tuntuu. Luodaan uusi ja vakuuttava kuva todellisuudesta tai edes en palasesta, niissä seikkailee ja sikailee ihmisiä joista näkee että ne on ihmisiä. Romaani on taidemuodoista yksinkertaisimpia ja samalla vaikeimpia, tai ehkä taulun maalaaminen on vielä vaikeampaa. Kun asiaa ajattelen, kaikki taiteen tekeminen on niin vaikeaa, että taiteilijat ovat lopettaneet taiteen tekemisen ja keksineet taiteen nimissä jonkin muu keinon saada itselleen apurahoja ja tohtorin tittelin. Ja tietysti näkyvyyttä kollegoiden silmissä, jopa arvostusta, yleensä kyllä pitkin hampain, kun kerran kollegoista on kysymys.

Kaiken taiteen malli ja ihanne on nykyään sarjakuva, vaikka harva sarjakuvaa oikeasti lukee ja sen mukaisesti omaa maailmaansa hahmottaa. Düsseldorfissa, Reinin laaksossa saksanmaalla, esitetään Mozartin oopperaa "Taikahuilu", (Zauberflöte, siis Taikahuilu). Lavastusratkaisu on suoraan sarjakuvasta Monty Pythonilta lainattu eli varastettu. Laulajat laulavat kukin omalla pienellä parvellaan korkealla seinällä, johon heijastetaan liikkuvaa kuvaa edestä ja takaa. Vaikutelma on oopperassa aivan uusi: yksiulotteinen näyttämö ilman lavastuksen syvyyttä, kuin sarjakuvassa.

Ilmiön ymmärtämiseksi mainitsen pari eri asiaa: oopperoiden lavasteet ovat tulleet tiensä päähän. Todiste: Šostakovitšin ooppera sijoitettuna Norjaan kalatehtaalle, jossa tyypit läiskivät toisiaan isoilla muoviturskilla: Monty Pythonin Fish Slapping Dance on jo tuttua tavaraa. Sitten ollaankin jo vankikulkueessa matkalla Siperiaan - norjalaisesta kalatehtaasta siis lähdetään vai? Toinen esimerkki on "Lentävä hollantilainen", joka on jumissa lentokentällä, ja sitten taas purjehtimassa merellä. Vaikka Helsingin Sanomat kuinka kehuisi, kamalaa katsottavaa kaikki. Oopperaahan ei saa haukkua, koska tulee yleisökato ja taloudellinen katastrofi miljardilaitokselle. Ainoa ratkaisu on silloin luopua lavasteista kokonaan ja korvata ne videoilla. Helsingissä teatterit tekevät samaa, ja esitykset on ohjaaja käsikirjoittanut sketsisarjaksi, siis sarjakuvan stripeiksi. Hyvin puree yleisöön, näemmä.

Takaisin Gustafssonin kirjaan. Teksti sinänsä on etevää ja kirjoittajaa tituleerasin jo lahjakkaaksi kirjoittajaksi ja kunnianhimoiseksi taiteilijaksi. Mutta romaani tämä kirja ei ole, se on teksti, pelkkää pintaa ja sketsejä, kuin Düsselin oopperan lavaste ja Kuuteatterin sketsiesitys. Kirja huutaa: romaani on kuollut, eläköön romaani. Kirjan alun talonpoltto on kirjoitettu romaanin luvuksi, kuin kiusalla, sitten kaikki muuttuu ja teksti irtoaa kokonaan romaanin muodosta muuttuen pinnalliseksi sketsikoosteeksi.

Lukijan ei pidä ymmärtää pinnallisuutta puolivillaisuutena tai typeränä kepeytenä, vaan yksiulotteisuutena, sellaisena kuin pelkkä seinä oopperan lavasteena - Yön kuningattaren raivo on silloin aivan väärässä paikassa, pienellä parvella korkealla seinällä. Ja sketsisyys on sama kuin sarjakuvassa juonettomuus.

Kirjailija syventää tekstiä parissa kohtaa, varmaan huomaamattaan. Hän kertoo naisen frigiditeetistä kouriintuntuvan romaanillisesti. Seksi ei maistu, ja haluttomuuden kuvaus todella puree - vaikka sekin on vain pikku pätkä, sketsi muiden joukossa. Sen sijaan vanhan likaisen miehen ja häneen kohdistuvan inhon kuvaus epäonnistuu. Metka kirja tämä, kokonaan irti todellisuudesta todellisessa paikassa, Vuosaaren Cirruksessa, muka slummissa, kuvaten ihmisiä, jotka eivät ole ihmisiä vaan karikatyyrejä. Filosofiset tekstin juoksutukset tietysti kiinnostavat filosofia, mutta kokonaisen filosofisen romaanin kirjoittaminen on kuitenkin eri asia, sellaisen kuin Musilin "Mies ilman ominaisuuksia": jokaisen lauseen on oltava filosofinen, Musililla filosofian paradoksi ja lopultakin vitsi. Ainoa ihminen, jota hän kuvaa realistisesti eli romaanimaisesti on kauhea murhamies.

Kuka romaanin kirjoittaisi ellei sitten kirjailija. Nyt kirjailija on määriteltävä uudelleen tekstintekijäksi. Tekstin pinta, joka toisaalta kätkee sanottavansa ja toisaalta sanoo sen mikä on merkityksellistä, siitä sen syvyys. Ja sitä syvyyttä lukija etsii ja sydämestään halajaa, näkymää jonnekin kauas. Sitä puhdas teksti ei pysty tarjoamaan, teksti kun on vain mustetta paperin valkoisella pinnalla, graafinen esitys, joka itsessään ei sano yhtään mitään.

Kirjailijan kuva etuliepeessä on kaunis, niin kaunis, että on vaikea lukea ajattelematta tuota kuvaa ja sen takana olevaa ihmistä. Hoikka on kun pajunvitsa ja fotoshopattu teinin näköiseksi. Minusta kirjailija on parhaimmillaan kasvoton kertoja, jota lukijan ei tarvitse ajatella luodessaan uudelleen itselleen sitä maailmaa, jota romaani hänelle tarjoilee. Vaikka eihän tämä ollut romaani, niinhän minä taisin sanoa.

Valtakunta romaanista. Dekkaristit ammutaan heti aamunkoitteessa. Saavatpa maistaa omaa myrkkyään. Runoilijat runoilkoot toisillensa, ihania ihmisiä kaikki. Sitten pinnat sotketaan pitkävartisella harjalla ja seinät kaadetaan. Taiteesta ei saa enää puhua muuten kuin kuiskaten. Syvyydestä kuulee taas oman huutonsa, mutta peiliksi asti siitä ei onneksi ole. Itse en koskaan uskaltaisi aloittaa romaania.

xxx