Kymmenen uutta kotimaista romaania – sarja kirja-arviointeja:osa 1.Kuihtuminen.

Teksti professori Timo Airaksinen

Antti Hurskainen, Kuihtuminen. Proosateos. Siltala, 2021, 198 s.

Raakaa tekstiä, sarkasmin juhlaa

Helsingin Sanomat (5.6.) julkaisi sopivaan aikaan Antti Hurskaisen kirjasta Johanna Osváthin kirjoittaman arvion otsikolla "Antti Hurskaisen uusin romaani näyttää keskisormea lukijoilleen". Arvostelijan loppukaneetti on "viha maailmaa kohtaan palautuu aina henkilökohtaiseen pettymykseen". Kiva juttu, tämähän tuntuu ihan psykologiselta, siis havaintoon perustuvalta väitteeltä. Väitteen totuudesta en tiedä, kuulostaa todelta vaikka ei sitä olekaan. Kyllä vihalle on yhtä monta syytä kuin on vihaajaakin, enkä tarkoita tätä psykologisena totuutena - moni vihaa kun on kerran vittumainen luonne. Eivät kaikki silti viitsi vihata, tai vihaavat muuten vain. Laiska ei kauan vihaa - liian raskasta. Kauna on eri asia kuin viha, kylmä, laiska ja katkera tunne, viha aktiivinen ja villi, kuuma polte veressä.

Ei Hurskainen mitään vihaa, kunhan kirjoittaa kuin kaunaisena. Jos hän vihaisi, hän ei kirjoittaisi. Hän lopettaa teoksensa, oikeasti, "tavoitteeni on ollut haistatella väkijoukossa", jolla ei ole mitään tekemistä kirjan viimeisen virkkeen kanssa: "Haistakaa vittu". Ei haistattelemisella oikeastaan tarkoiteta vitun haistamista, koska "haista vittu" ei viittaa haistamiseen ollenkaan samalla tavalla kuin "haista paska". Edellinen hävyttömyys (!) perustuu metaforalle, jälkimmäinen on suora käskytys. Jokainenhan tietää miltä paska haisee.

Ei romaania pitäisi lukea psykologiana tai psykologisesti, minä olen opiskellut psykologiaa, joka ei tuntunut yhtään samalta kuin proosateosten tai romaanien lukeminen. Tietysti Sigmund Freudin kirjalliset jutustelut ovat kirjallisuutta ja Wilhelm Reichin kirjat ja seksuaaliterapiat olivat niin loukkaavia, että 1956 kuusi tonnia hänen teoksiaan poltettiin Amerikassa, ja mies kuoli vankilassa 1957. Tälle tasolle on enää kenenkään kirjailijan vaikea päästä, ei onnistu vaikka kuinka yrittäisi, kuten Hurskainen. Hannu Salama vielä osasi onnistua siinä.

Jos romaania lukee psykologisesti, pitää päättää kumpaan suuntaan menee: valaiseeko romaani psykologiaa vai psykologia romaania? Hurskainen ehkä kirjoittaa niin vittumaisesti ja haistattelee niin järkyttävästi, että siitä voisi tehdä psykologiatiedettä edistäviä johtopäätöksiä. Psykologi oppisi jotakin vitutuksen ontologiasta. Tai sitten Hurskainen on itse lukenut niin paljon, siis liikaa, psykologiaa, että on alkanut kirjoittaa kummallisia.

En tiedä kumpi vaihtoehto on oikea, mutta Hurskaisen kirjasta tulee mieleen Niin kauas kuin yötä riittää. Wikipedia kertoo:

"Niin kauas kuin yötä riittää (Voyage au bout de la nuit) on Louis-Ferdinand Célinen kirjoittama vuonna 1932 julkaistu romaani. Kirja on omaelämäkerrallinen, ja sen päähenkilöt ovat Bardamu ja tämän alter ego Robinson. Romaani tunnetaan sen kansanomaisesta ranskankielestä ja sen synkästä ja lähes misantrooppisesta tyylistä."

Kirjasta on julkaistu oiva suomennos Tammen Keltaisessa kirjastossa. Sille on myös jatko-osa, valitettavasti epäonnistunut sellainen. Rakastin ensimmäistä romaania ja siksi Hurskainenkin tuntuu kuin ystävältä - ei hän minulle oikeasti haistattele. Minä kyllä tiedän mitä hän tekee.

Hurskainen kirjoittaa kirjaa, proosaa jossa jokaisen lauseen ja kunkin virkkeen pitää olla raaka, ivallinen, tyly, pila, sarkasmi tai muuten vain kummallinen oivalluksen väännös. Kun raaka tyyli unohdetaan, tätä samaa kaavaa käyttää -elegantisti - Robert Musil ja Mies Ilman ominaisuuksia (1930 ja 1933; pari eri suomennosta saatavilla). Céline kuitenkin herkuttelee lujalla sarkasmilla ja siihen Hurskainenkin pyrkii, onnistuen yleensä hyvin ja sitten taas huonommin. Tässä kohtaa minun ihanteeni on Paavo Haavikko, tuo kokonaan ylivertainen.

Huonoiten Hurskainen onnistuu kuvatessaan isää ja äitiä - ihan käy sääliksi poikaparkaa. Tässä hän liittyy ihan banaalisti tuohon ikivitsikkääseen omien vanhempien haukkujien kuoroon, joka niin kukoistaa suomalaisessa kirjallisuudessa. Outoa, miksi haukkua juuri omia vanhempiaan, onhan sitä muitakin. Omiaan voi toki haukkua, mutta on sitä vihamiehiäkin. Hurskainen ei saa aiheesta irti mitään kiinnostavaa, ellei sitten kömpelö isänmurha Freudin oidipaalisen teorian hengessä kiihota lukijaa, suvaitsen epäillä. Isä siis pitää tappaa, jotta saisi naida äitiään, mukamas.

Hurskainen ei kirjoita vihasta ja vihassa vaan kaunaisena katsellakseen, aivan kylmän rauhallisesti, miten sarkasmi syntyy ja putoaa, kiteytyy virkkeeksi ja päätyy mustana valkoiselle paperille. Aivan samalla tavalla minä filosofina olen jo vuosikymmeniä katsellut, miten argumentti putoaa, meneekö se oikein- vai väärinpäin. Esimerkiksi tämä argumentti putoaa hyvin: Sokrates sanoo olevansa tietämätön, ironikko kun on, mutta sanoo myös, että hyve on tietoa; siis Sokrates sanoo olevansa hyvettä vailla. Kun tämä on paperilla, tunnen syvää tyydytystä. Ajattelen häpäisseeni Sokrateen muiston.

Kuinka hyvin Hurskaisen sarkasmi putoaa, siis onko kärkevä vittuilija? - ja pitäkäämme muistissa, että nyt jokaisen tekstin virkkeen pitää mennä samaa armotonta rataa. Vaatimus on kova, mutta niin on palkintokin: yksi rakastaa tekstiä, toinen inhoaa, joten dialektiikka helmeilee, poreilee ja synnyttää jotakin uutta. Mitä? Sitä kirjallisuutta jota Hurskaisen kertoja niin vihaa.

Otetaan ensin esimerkki epäonnistuneesta sarkasmista: "Isä kysyi, mikä minua nauratti, ja vastasin, että hänen kaksinaismoralisminsa". Ei naurata tämä virke, ei, valitan syvästi. Latteus on aina latteus vaikka sen miten tarjoilisi. Mutta monesti Hurskainen onnistuu ihan innostavasti: "Kumppani, jonka kanssa on aiemmin illalla haettu asuntolainaa, osaa varmaankin tyydyttää". Ei tämäkään virke ihan täydellinen ole, koska kuka sitä illalla asuntolainaa hakee - netissäkö ne hakee sitä tänä päivänä? Niin kai sitten. Nuorena professorina minä menin Helsingissä Työväen Säästöpankkiin, päiväsaikaan, tyyppi pöydän takana sanoi minulle: Jos antaisin lainan sinulle, saisin potkut. Siihen minä: Haista äijä paska, ihan totta, ja siihen se jäi.

Oikea onnistuminen on tässä: "Demarivaltaan on noussut joukko moitteettomasti artikuloivia lastentarhanopettajia. Antti Rinne sentään vaikutti takakireältä valtapelurilta." Toinen esimerkki: "Ilman alkoholia olisin pelkkä kirjailija." Entä miten putoaa: "näen haudankaivajan ilmearsenaalin" - hyvin putoaa. Enemmänkin näitä aforismin tapaan taipuvia sarkasmeja saisi olla, muuten psykologia alkaa taas pyrkiä pintaan, tuo niin kovin helppo ja halpa kirjailijan takapiru. Tällaisessa kirjassa, kun se toimii, ei kerrota liikoja, sanaillaan vain ivallisesti.

Hurskaisen kirja vetoaa, siis ihan oikeasti eikä vain leikisti tapaan Helsingin Sanomat, ainakin ahdistuneeseen teiniin, mutta myös jokaiseen joka arvostaa raskasta sanaa, sarkasmia ja sen mahdollisuuksia. En tiedä paljonko meitä enää on jäljellä tässä hyvän hymyn maassa, onnellisten auvon lähteillä, siellä missä sittenkin kaikki on hyvin - isänsä kun vain saisi tapettua.

xxx