LGBTQ-maailman Mr. Trump ”blogisti” vihreiden kunnallisvaaliehdokkaana Helsingissä

Teksti:

Harald Olausen

Perjantaina Ylen Areenassa oli juttu, joka hätkähdytti sekä LGBTQ-ihmisten että erityisesti niiden vihreiden idealistien maailmaa, jotka ovat luulleet tukevansa vaihtoehtopuoluetta valtavirtaa ja kertakäyttökulutuskulttuuria vastaan.

Jutussa kerrottiin, miten eräs blogistina tunnetuksi tullut kunnallisvaaliehdokas mainosti suurella rahalla maksettuna mainoksena eettisesti kyseenalaisia kulutusluottoja blogissaan. Blogisti haluaa olla taloudellinen vallankäyttäjä politiikka ponnahduslautanaan. Pohjoismaiden suurin LGBTQ-media qx.fi teki blogistista jutun seuraavana päivänä, missä kyseenalaistettiin blogistin valheellisia väittämiä ja epämoraalista toimintaa lisää.

Miten hän on päässyt, ja mikä vielä tärkeämpää, pysyy vihreiden ehdokkaana jesuiittamoraalillaan? Jesuiitat lähtivät siitä, että annettujen keinojen moraalinen oikeuttaminen seuraa päämääristä. Ennen vihreiden poliittinen väri merkitsi raikkautta ja sen sanottiin tulevan ruohikosta. Nyt sitä kuvataan homeeksi, joka pursuaa huonosti hoidetuista julkisista rakennuksista aiheuttaen kroonisen sisäilmaongelman.

Ehkä siksi vihreät ovat olleet julkisuudessa monessa asiassa Helsingissä altavastaajan roolissa. Vastustajat ovat yrittäneet laulaa kilpaa heitä suohon, milloin syyllistämällä vihreitä Malmin lentokentän lakkauttamisesta, milloin Kumpulan läpi Kalasatamasta Pasilaan kulkevasta raitiotielinjasta tai Keskuspuiston rakentamisen sallimisesta Pakila-Pirkkolan uimahallin peruskorjauksen ja laajentamisen yhteydessä.

Kuka ja mikä on tämä blogisti? Miten hän on päässyt, ja mikä vielä tärkeämpää, pysyy vihreiden ehdokkaana jesuiittamoraalillaan? Jesuiitat lähtivät siitä, että annettujen keinojen moraalinen oikeuttaminen seuraa päämääristä. Ennen vihreiden poliittinen väri merkitsi raikkautta ja sen sanottiin tulevan ruohikosta. Nyt sitä kuvataan homeeksi, joka pursuaa huonosti hoidetuista julkisista rakennuksista aiheuttaen kroonisen sisäilmaongelman.

Jesuiitat karkotettiin useista Euroopan maista 1750-luvun lopulta eteenpäin valistuksen edetessä. Heitä pidettiin valistuksen jarruttajina ja ultrakonservatiivisen Kirkkovaltion asiamiehinä. Nyt valistuksen ristiriitainen perintö on hyvine osituksineen vastatuulessa, ja jesuiittamoraalin paluu politiikkaan on tästä hyvä esimerkki etenkin kyseisen blogistin tapauksessa.

Blogisti hengittää samaa totuudenvastaista myrkkyilmaa; käsitteet ja arvot, jotka aiemmin ovat karanneet toisistaan ja etääntyneet samalla kauas ihmisistä, muuttuen yhä tiiviimmäksi osaksi vallitsevaa hallintokieltä valtaapitävien tarpeita silmällä pitäen, blogistin hengenheimolaisten ajattelussa "trumpimaisesti" yksitavuisiksi tokaisuiksi eikä silloin ole niin väliä mitä sanoo, kukaan ei kuitenkaan kuuntele, jos kuuntelee ei joko ymmärrä tai ole kiinnostunut. Juuri tähän blogisti luottaa ja uskoo sen kannattelevan julkisuudessa, koska on niin tehnyt tähän saakkakin.

Ylen artikkelissa tuotiin selkeästi esiin, että blogisti on toiminut yhteistyössä ja mainostanut kyseisen "luottolaitoksen" Anyfinin korkeakorkoisia kulutusluottoja, eli pahamaineisia pikavippejä, jotka ovat koituneet monen pienituloisen ja taloudellisessa ahdingossa painiskelevan turmioksi. Blogisti kertoo artikkelissa että "pikavippejä en mainostaisi", ja pohtineensa syksyllä 2020 tarkkaan lähteekö mainostamaan kyseisen yrityksen "palveluita", tai pikemminkin karhunpalveluksia.

Blogisti ei pidä yrityksen toimintaa arvojensa vastaisena, eikä mainosyhteistyötään yrityksen kanssa ongelmallisena. Klassista sofismia ja suoraan päin naamaa valehtelua. Hänestä ei turhaan puhuta Gay-maailman Mr.Trumpina. Ne, jotka häntä lähemmin tuntevat sanovat, että blogistin olemus ja puheet ovat yhtä ja samaa tauotonta markkinapuhetta hänestä itsestään ja hänen hyvistä (mahdollisista) aikeistaan.

Yrityksen edustaja Johanna Eklund väittää artikkelissa, että yritys ei tarjoa pikavippejä vaan "lainoja, jolla maksetaan pois entisiä velkoja" mikä lukijan silmissä sokeroi "luottolaitoksen" palvelut suoranaiseksi korkeakorkoiseksi hyväntekeväisyydeksi. Hänen mukaansa Anyfin vain tarjoaa lainaa, jolla on mahdollista maksaa edelliset lainat pois. Väite on ristiriitainen kahdessa mielessä:

a) käsitteellisessä mielessä: yritys väittää, etteivät he tarjoa pikavippejä. Käytännössä asia on toisin, sillä firmat suorastaan tyrkyttävät pikavippejä kuluttajille, mikä tulee selvästi ilmi artikkelissa. Havainnollistus: jos sikafarmari väittää, ettei hän kasvata sikoja vaan ainoastaan sian näköisiä olentoja, mutta kuluttajat saavat kuitenkin lautaselleen possua, niin eikö tällöin ole kuitenkin kyse siasta, ovelasta harhautuksesta ja lopulta sikafarmarista aika sikamaisena tyyppinä?

b) empiirisessä mielessä: yhä useampi luottolaitos tarjoaa "edullista" lainaa, jolla maksaa aiemmat pikavipit pois. Kyse on pikavipistä, jota ei vain kutsuta pikavipiksi; orjuuttaja vaihtuu mutta orjuus pysyy samana, mikä sekin on aika sikamaista. Jokainen, joka on joutunut pikavippikierteeseen tietää, miten kyseiset "luottolaitokset" pommittavat uhrejaan tarjouksilla lainasta tai "lainajärjestelyistä", jolla on mahdollista maksaa aiemmat pikavipit pois. Korko ja kalliit lainajärjestelymaksut ovat samoja kuin aiemmissa pikavipeissä. Häviäjä on köyhä ja voittajana jälleen pikavippifirmat.

Vihreiden puoluesihteeri Veli Liikanen, jonka kanssa puhui perjantaina puhelimessa, ja joka ei tehnyt yhtään sen edullisempaa vaikutusta, kuin puolustamansa blogisti, puhui koko ajan puhelumme aikana epäystävälliseen sävyyn päälle, tuiski ja oli kiusallisen opettajamainen. Häntä tuntui kiinnostavan vain julkisuus ja ketä muita toimittajia, ja mistä medioista, oli asiaa parhaillaan tutkimassa.

Mutta mikä hämmästyttävintä: viherpuoluesihteeri ei pitänyt asiaa lainkaan ongelmallisena - päinvastoin hän yritti vähätellä ongelmaa, tai ei edes pitänyt sitä ongelmana. Kenelle muka? Hänestä kysymys oli absurdi. Kaukana ovat ne ajat, kun johtavat viherpoliitikot olivat nöyriä ja kuuntelivat ihmisiä avoimin mielin vailla ylimielisyyttä, hieman samaan tapaan periaatteella kuin antiikin Roomassa hallitsijoilla oli mukanaan orja, jonka tehtävänä oli triumfin aikana koko ajan muistuttaa: olet vain ihminen, ettei hallitsija olisi alkanut kuvitella itsestään liikoja ja olevansa jumalien suosikki.

Liikanen on, sukunimestään huolimatta, yhtä kokematon ja amatöörimainen politiikassa kuin surullisenkuuluisa Jenni Pitko, jonka sekoilut julkisuudessa veivät alkuvuodesta vihreät maagisen kannatusrajan, 10 % alle. Poliittinen muisti on kovin lyhyt. Kokoomusnuorten tuolloinen varapuheenjohtaja Saul Schubak kirjoitti vuonna 2012 Uuden Suomen blogissaan tekstin "Pikavipit kunniaan" härskiä pikavippien glorifiointia lapsekkaan ja ylimielisen saivartelun muodossa. Paljastettuaan Kokoomuksen todelliset kasvot Schubak hävisi politiikasta ja hänestä ei ole sittemmin kuultu juuri mitään.

On kiehtovan kummallista ja osin jopa surkuhupaisaa, miten vihreät eivät muista pikavippeihin liittyvää kokoomuksen ongelmallista, hankalaa muistoa, joka on kuin Saiturin joulun "ghost of the Christmas past". Tästä kuitenkin huomataan jotain olennaista: Vihreät eivät ole huolestuneita tästä konnotaatiosta. Liikasen toteamus "viime kädessä äänestäjät päättävät" kertoo hyvin paljon: jos äänestäjät päättävät, niin vihreiden äänestäjiä eivät tässä ajatusmallissa pikavipit kiinnosta. Tai ne eivät ole heille huolenaihe, saati merkityksellisiä.

Keille pikavipit eivät ole tarpeellisia? Hyvätuloiselle ylemmälle keskiluokalle. Keitä he äänestävät Helsingissä? Kokoomusta ja Vihreitä. Joten Liikasen lausunnosta näkyy kenties tahattomasti vihreiden pyrkimys napata kokoomuksen äänestäjiä itselleen lisää. Nyt tähän on hyvä ja ehkä ainoa ja viimeinen tilaisuus Kirsi Pihan vetäydyttyä pormestariehdokkuudesta.

Tuntuu kuin vihreät olisivat unohtaneet, kuinka yksinkertaiseksi puristettu sanoma voi johtaa vaalimenestykseen. Suomessa politiikan polarisoituminen on vahvistunut entisestään: oppositiopuolueiden kannattajat ovat puoluekentän oikealla puoliskolla ja konservatiivisia, hallituksen pääpuolueiden Sdp:n, vasemmistoliiton ja vihreiden kannattajat taas entistä enemmän vasemmalla ja arvomaailmaltaan liberaaleja.

Mutta ei savua ilman tulta. Vihreät ovat tunnetusti ylimielisiä ja ovat tulleet hybriksessään varomattomiksi. Ei pidä nuolla ennen kuin tipahtaa, sillä vaara on suuri silloin, kun valta kasvaa. Historia on täynnä pelottavia esimerkkejä. Tärkein syy vallan turmelevaan vaikutukseen on kritiikin väheneminen ja vastaavasti ylistävän ja ihailevan palautteen lisääntyminen. Monesti poliittisia päätöksiä tehdessä joudutaan etenemään niin kovaa vahtia, ettei moraali ehdi perässä.

Tukea antavan yhteisön merkitys on suuri. Mukana olevat ihmiset elävät ja toimivat puitteissa, joissa vastustavia ajatuksia ei esitetä. Järjestelmään sopeutuneet kouluttavat uudet tulijat omaan ajatusmaailmaansa. Näin kaikille turmiollista pahaa tehdään hyvän nimissä niin, että sen tekijä uskoo tekevänsä, tai ainakin niin väittää muille, pelkkää hyvää muiden ja itsensä hyväksi.

Maailma, jossa elämme, on hauras ja haavoittuvainen. Maailmamme ei ole historiansa stabiloima. 20. vuosisata on synnyttänyt väkivaltaisen ja helposti hajoavan maailman, jossa dramaattiset kriisit ovat tavallisia.

Vasemmistohegemonian (jonka serkuksi voi laskea vihreän aatteen eri versiot), joka on ollut isojen kaupunkien koulutettujen, ylemmän keskiluokan edustajien sekä taidepiirien sekä yhteiskuntatieteellisesti koulutettujen harrastus, tavoitteena on ollut vallan pitäminen tiukasti omissa hyppysissä ja sen liekanarun häivyttäminen julkisuudessa, mikä pitäisi tämän korttitalon pystyssä, luottaen medioiden kirjoituksiin ja todistuksiin nykypäivän tilasta, vaikka ne juuri ovat johtaneet kohtalokkaisiin erehdyksiin kuten siihen, että he ovat pitkälti hyväksyneet julkisten viranomaisten ja asiantuntijoiden ylhäältä alaspäin - suuntautunen politiikanteon, kun vastaavanlaiset politiikat ovat herättäneet kasvavaa epäluottamusta kansan keskuudessa ja synnyttäneet populismin lieveilmiöineen.

Politiikkaan pettynyt entinen vihreiden kansanedustaja Osmo Soininvaara pohti kirjassaan "Jäähyväiset eduskunnalle" (TEOS 2015) pitäisikö pohtia laajemminkin vaalijärjestelmien hyvyyttä siltä kannalta, edistivätkö ne oikeanlaisten edustajien valitsemista. Siitä vaaleissa on kysymys. Ääniharaviksi haalitaan kaikki julkisuudessa koheltaneet henkilöt ei väliä millaisia ne ovat. Ja se on myös vihreiden suuri ongelma, mutta mikä tuntuu unohtuneen, on miksi ja mihin blogistin ääniä tarvitaan?

Vastaus on yksinkertainen, taisteluun Helsingin herruudesta. Kokoomus menetti eduskuntavaaleihin nähden eurovaaleissa lähes 14.000 ääntä ja jäi 25,8 prosenttiin, vihreiden noustessa selvästi Helsingin suurimmaksi puolueeksi 27,8 prosentilla. Vihreät ja kokoomus saivat silti molemmat Helsingistä kuusi kansanedustajaa. Helsingin kokoomuksessa oltiin vielä toiveikkaita, sillä yksi vaalitappion syy oli viime hetkillä isänsä käskystä Liike Nytiin loikanneen Joel Harkimon saama korkea henkilökohtainen äänimäärä 3987 ääntä ja 3,5 prosenttia kaikista Helsingin äänistä, mikä vielä tuossa vaiheessa laskettiin vain väliaikaiseksi tappioksi.

Kunnallisvaaleissa Vapaavuoren henkilökohtainen jättisaalis, 29.745 ääntä takasivat kokoomukselle vielä sillä kertaa voiton 28,3 prosentin äänisaaliin vihreiden pormestariehdokkaan Anni Sinnemäen kahdeksaa tuhatta ääntä ja vihreiden 24 prosenttia vastaan. Helsingin kokoomuksen ja Jan Vapaavuoren pelko vihreiden pysyvästä kiinnityksestä Helsingin ykköspuolueeksi sai ikävän vahvistuksen muutaman viikon päästä pidetyissä europarlamenttivaaleissa, joissa vihreät pesivät kokoomuksen jo selvästi ilman Harkimoiden Nyt-liikkeen tukea. Silloin kokoomus menetti eduskuntavaaleihin nähden lähes 14.000 ääntä ja jäi 25,8 prosenttiin vihreiden 27,8 prosenttia vastaan.

Palataan blogistin aiheuttamaan yleiseen mielipahaan. Moni vihreitä äänestävä oli järkyttynyt saatuaan lukea Ylen Areenan perjantaisesta jutusta blogistin ehdokkuudesta - edes puhelimesta tavoitettu Helsingin kaupunginvaltuuston vihreä puheenjohtaja, Otso Kivekäs, jota on povattu seuraavaksi vihreiden mahdolliseksi kansanedustajaksi ja näkyväksi johtajaksi, ei tiennyt blogistin ehdokkuudesta. Samoin sadat muut LGBTQ-aktivistit, ja ennen kaikkea ne todennäköisesti vaalit vihreiden voitoksi ratkaisevat vihreitä äänestävät LGBTQ-kansalaiset, joiden äänistä on viime vuodet käyty kovaa kilpailua valtapuolueiden välillä taistelussa Helsingistä, kuten "Querelle - eli hegemoniataistelu LGBTQ-tähtitaivaan alla" (Kulttuuriklubi 2020) - kirjassani tarkemmin kerron.

Kummastuttaa se, etteivät vihreät ole tarkistaneet blogistin kirjoituksia ja puheita. LGBTQ-ehdokkaana itseään mainostava blogisti ei ole vihreä arvoiltaan, jos hieman edes viitsii lukea hänen blogiaan. Kaikkea muuta. Blogissa toistuu sama arvoton esteettinen kulutus -ja hömppämaailma, josta hänen juttunsa ja päivätodellisuutensa kumpuaa, ja mikä on lähempänä kokoomusta kuin vihreitä. Ylen haastattelema blogisti ei hävennyt valehdellessaan toimittajalle tarkoitusperiään. Blogistin kirjoitukset, puheet ja toimet ovat juuri sitä, mistä vihreiden nouseva tähti Pekka Haavisto varoitti päätoimittamassaan Suomi-lehdessä jo 80-luvulla, toimimisesta talouselämän puolesta demokratiaa vastaan.

Toimittajat ovat tutkineet blogistin toimia jo pitkään ja likakaivo on kuulemma syvä, sieltä löytyy yhtä sun toista ikävää, joka saattaa haitata helsinkiläisvihreiden menestystä tärkeissä kunnallisvaaleissa. Blogisti on levittänyt blogissaan vihamieliseksi kokemiaan toisia LGBTQ-ryhmiä vastaan valheita, ja toiminut mm. huijarifestivaaliksi ja LGBTQ-maailman arvoja vastaan sotineen surullisenkuuluisan Querelle-festivaalin maksettuna kehujana. Hän on ollut ainakin jo kerran poliisin tutkittavana kunnianloukkauksesta. Mitä muuta yllättävää ja ikävää hänestä vielä löytyy? Sitä emme vielä tiedä.

Mielenkiintoiseksi ja samalla huolestuttavaksi blogistin tapauksen tekee se, että Ylen haastattelema vihreiden puoluesihteeri ei nähnyt asiassa mitään ihmeellistä tai estettä blogistin kunnallisvaaliehdokkuudelle. Suuri yleisö ja vihreitä äänestäneet hämmästyivät ja moni alkoi epäröiden kysyä somessa: eivätkö vihreät olekaan enää moralistien puolue ja suomalaisen politiikan omatunto, sellainen, joka teki mitä lupasi ja toimi hyvien asioiden puolesta pyyteettömästi moraalisena esimerkkeinä toimivien politiikkojensa kautta, kuten voimme lukea Sari Aallon "Vaihtoehtopuolue - vihreän liikkeen tie puolueeksi" (INTO 2018) -kirjan luvusta Vihreän liikkeen läpimurto politiikkaan (1983-1986)?

LGBTQ-maailmassa, ja varsinkin helsinkiläisten nuorten keskuudessa, vihreät on ylivoimaisesti suosituin puolue juuri siksi, että se on tarjonnut uskottavan samaistumisvaihtoehdon ja moraalisen selkärangan mihin nojata, kun ympärillä oleva vaihtoehdoton umpimielisyys ahdistaa. Tai niin voisi luulla. Näin on ehkä ollut 80-luvulla mutta ei enää. Nykyisin vihreitä on alettu epäillä kaksinaamaisuudesta ja tekopyhyydestä yhä useammin liittyen Helsingin rakentamiseen ja viheralueiden hävittämiseen. Yksi näkyvä viherpoliitikko, Hannu Oskala on jopa ilmoittanut blogissaan olevansa "betonihalailija". Unohtuneita tuntuvat olevan myös Pekka Haaviston aikoinaan Suomi-lehdessä lausuma varovaisen kriittinen suhde talouden ja markkinavoimien määräysvaltaan:

"Valta näyttää valahtaneen politiikasta talouselämän puolelle. 80-luvun vallankäyttäjiä ovat lassilat, tiivolat ja taloudellisten tutkimuslaitosten tv-uutisjulkut. Asiat ovat hyviä ja huonoja, toteuttamiskelpoisia tai utopistisia sen mukaan, mitä ne merkitsevät kansainväliselle kilpailukyvylle. Muita argumentteja ei tunneta tai niillä ei ainakaan ole painoarvoa."

Toisin oli niinä synnytyshetkinä vihreissä, jossa ruumiillistui vielä täysissä väreissä vailla vastuun tuomaa ikävää painolastia ainakin sanoissa valistuksen kunniakkaat ihanteet ja humanismin leikillisyys liian vakavahenkisenä ja turhantärkeän vanhakantaisten politiikan keskellä. Se oli sitä aikaa, kun vihreitä repivät aatteelliset riidat "realistien ja haihattelevien maailmanparantajien" välillä ja ydinvoimakysymys oli elämän ja kuoleman välissä kulkeva periaatteellinen linjaus, josta ei annettu periksi tuumaakaan, kuten ei vieläkään vaikka vihreiden uuden sukupolven suhtautuminen ilmaston lämpenemisen takia on muuttunut lähes neutraaliksi aiempaan jyrkkään eihin verrattuna.

Vihreiden nousu Helsingin kakkospuolueeksi olisi pitänyt lupauksien mukaan tehdä kaupungista viihtyisämmän, hallinnosta ja politiikanteosta läpinäkyvämmän ja pitänyt yllä toivoa demokratian toimimisesta antamalla sellaisten äänten kuulua, jotka perinteisesti ovat olleet hiljaa. Näin ei ole kuitenkaan tapahtunut, siitä on pitänyt vihreiden eliitti huolen huolehtiessaan omille jäsenilleen etuja, unohtaen samalla kauniit periaatteensa ja vaalilupauksena. Myös vihreiden osalta pitäisi alkaa puhua oikeista ongelmista, jotka heitä vaivaavat muiden valtapuolueiden tapaan; rakenteellisesta poliittisesta korruptiosta, tuloksettomasta politiikasta, ja mielikuvituksettomista sekä lyhytnäköisistä poliitikoista.

Kukaan ei ole nostanut kissa pöydälle ja puhunut vihreästä korruptiosta, jota vihreät kaupungin toisena valtapuolueena ovat harrastaneet ensin täysin kokemattoman ja lähes olemattoman työhistorian omaavan Pekka Saurin nimitys apulaiskaupunginjohtajaksi ja hänen työnsä heikosta laadusta, tai sen jälkeen johtavan viherpoliitikon, Osmo Soininvaaran vaimon nimittämisestä ohi pätevimpien, ensin kaupunginkirjaston kakkosvirkaan kirjastotoimen apulaisjohtajaksi, ja sen jälkeen Oodin johtajaksi.

Vihreät eivät suostu puhumaan tai uskomaan, että myös vihreiden tehtailemissa poliittisissa virkanimityksissä piilee korruptio ja demokratianvastaisuus, ihan kuin se, että niin tekevät itseään politiikan vaihtoehtona ja puhtaina pulmusina mainostaneet vihreät, eivät sortuisi sellaiseen. Mutta sosiaalisen ja taloudellisen hyvinvoinnin sekä pätevän, puolueettoman ja korruptoitumattoman hallinnon välillä on aina vahva yhteys. Tämä ei koske vain kehitysmaita. Myös esimerkiksi Etelä-Euroopan maiden taloudellisen kriisin pääsyy on korruptio ja vallan väärinkäyttö. Korruption taustalla on aina, niin Etelä-Euroopassa kuin Helsingissäkin, yhteinen syy: hyväntahtoinen ja sokea piste jollekin asialle tai ihmisryhmälle, useimmiten itselleen ja omille lähiystävilleen.

Oodissa on kuulemma huolestuttavan paljon ongelmia, jotka on lakaistu maton alle. Niitä ei edes tutkita, koska Soinivaaran vaimolla on kaupungin toisen mahtipuolueen ylleen laskema poliittinen suojakerroin. Olen aina ollut vastaan poliittisia virkanimityksiä - myös Soininvaaran vaimon valintaa ensin Helsingin kirjastotoimen apulaisjohtajaksi, mikä minusta oli hävytön ja hyvän maun rajoissa, ja sitten Oodin johtajaksi pelkästään jo siksi, että kaikki yhteydet johtaviin poliitikkoihin aiheuttavat jääviysongelmia, eivätkä minusta ole nykypäivän modernin kansalaisyhteiskunnan tapa antaa etuoikeuksia niitä muutenkin jo tarpeeksi omaavalle eliitille.

Kyse on sekä kulttuurisesta vääristymästä että kulttuurisen pääoman väärinkäytöstä, enkä näe vieläkään mitään syytä sille, miksi poliittisen suojakerroksen omaava henkilö saa ohittaa jonossa pätevämmän. Oli tarpeeksi kamalaa seurata sivusta, kun Pekka Sauri töppäili osaamattomuuttaan Helsingin apulaiskaupunginjohtajana eikä osannut tehdä politiikkaa. Ehkä hänet siksi lähetettiin usein monen viikon matkalle johonkin aasialaiseen kaupunkiin laukussaan tukku seteleitä edustamaan kaupunkia.

Olin itse edellisenä syksynä toimittajan seuraamassa Vanhan ylioppilastalolla Helsingin vihreiden vaalikokouksessa, kun Saurin yhden miehen vaaliohjelmatoimikunnan puheenjohtajana ilman vasta-argumentteja sai läpi ehdotuksensa poliittisista virkanimityksistä; Pekka varmisti julistuksella itselleen vaalivoiton jälkeen kovapalkkaisen työpaikan - miehen ensimmäisen vakituisen 50-vuotiaana - vastustamalla kaikkia muita poliittisia virkanimityksiä paitsi apulaiskaupunginjohtajien. Ihmettelin jo silloin vihreiden kykyä valehdella itselleen, sillä kyse ei ollut typeryydestä vaan tarkkaan laskelmoidusta mädän järjestelmän hyväksikäytöstä. Mutta myös pokerinaamaa. Kellään salissa olleella ei ilmekään värähtänyt, kun Sauri esitteli julkeaa ja uudenlaista viherkorruptiota maahan synnyttänyttä ehdotustaan. Se hyväksyttiin yksimielisesti.

Poliittisten virkanimitysten myötä entisajan moraalisesti tinkimättömien virkamiesten tilalle on noussut epäpätevien ja osaamattomien, mutta sopivien virkahenkilöiden armeija, joka ei kykene suoriutumaan yhä vaativammiksi kasvavista tehtävistä, kuten ei Saurikaan - ei varsinkaan sellaisista, joihin liittyvät eettiset ongelmat ja niiden ratkaiseminen tasapuolisesti. On uskomattoman naivia kuvitella, että tietämättömistä harrastelijoista tulee yhdellä iskulla, vain siksi että heidät valitaan paremman puutteessa, jonkin poliittiseen elimeen, päteviä ja vastuullisia päättäjiä, tai lakia kunnioittavia ja sitä noudattavia virkamiehiä.

Vihreää apulaispormestari Anni Sinnemäkeä pidetään herkkähipiäisenä itsevaltiaana, jota ei saa, eikä kukaan viheraktivisti uskalla, arvostella, sillä se olisi poliittinen itsemurha. Yhdessä asiassa hän on kuitenkin erityisen hyvä; riitelemisessä ja muiden syyllistämisessä sekä toista mieltä olevien rankaisemisessa. Yksi hyvä teko hänellä kuitenkin takataskussaan on. Eikä se ole mikään pieni saavutus vaan miljardiluokan säästö kaupungin menoissa. Sinnemäen sisukkuudesta kumpuava päättäväisyys ja vastarinta esti turhan ja kalliin keskustatunnelin rakentamisen. Siitä suurkiitos hänelle.

Toinen hyvä teko on Vapaavuoren maalitus, sillä Sinnemäen julkiset paljastukset öykkärimäisesti käyttäytyvästä Vapaavuoresta aiheuttivat Vapaavuoren vetäytymisen pormestarikilpailusta. Kaikki ei ole kuitenkaan siltä miltä näyttää julkisuudessa, eikä tapahtunut kritiikittömästi sanoo eräs sivuun työnnetty epäilijä. Taustalla on paljon muutakin kuten aina. Moni omat aivot omaava vihreä kysyy aiheellisesti turhautuneena, miksei vihreissä saa puhua asioista oikeilla nimillä julkisuudessa tai arvostella Sinnemäkeä? Syykin on selvä. Taustalla on se sama pelko, mistä Heidi Hautala ja Ulla Anttila varoittivat Vihreässä langassa kunnallisvaalien alla vuonna 1987: riitainen julkisuuskuva syö ääniä kunnallisvaaleissa.

Juuri siksi vihreissä ei keskustella julkisesti omista ongelmista tai ongelmatapauksista. Oikea käsi ei aina tiedä mitä vasen tekee. Ehkä siitä on syntynyt sekaannusta? Millaisina vihreitä sitten pidetään 2020-luvulla, kun suuri osa vihreiden helsinkiläisistäkin kunnallisvaaliehdokkaista tulee ylemmästä keskiluokasta, ja ovat hyvin koulutettuja? Valtuutetuistakin suuri osa asuu keskustassa. Onko viherradikalismia enää vain katsojan silmissä mielikuvapolitiikkana Helsingissäkin, missä vihreitä vastaan on tullut lunta tupaan niin vasemmalta kuin oikealtakin, vai onko kyse vain yleisestä ilmiöstä vaihtoehtoliikkeiden vapaamuotoisen ja spontaanin huippukauden (1979-1982) hiipuessa järjestöjen oligarkkien ottaessa itselleen vallan myös vihreissä?

Onko aika ajanut jo ohi vihreiden, joka on fillaripuolue aivan samalla tavalla kuin Kepu on potkukelkkapuolue, samalla kun persut ja kokoomus ajaa autolla, persut vanhalla ja kokoomus uudella. Kokoomus on hajottamassa itsensä sisäisiin riitoihinsa (K. Pihan tapaus). Mikään puolue ei voi olla liberaali ja konservatiivi samalla kertaa. Ihmeiden aika on ohi ja juna meni justiinsa. Se mille nuorten vihreiden elitistien keskuudessa ei voida mitään, on persujen todellinen imukyky ja vetovoima keskiluokan tavallisten äänestäjien keskuudessa.

Vitutus on valtava voimavara. Jos siihen kuolisi, maailma olisi parempi. Mutta kun vitutukseen ei kuole (masennukseen kuolee). Demareilla on uusi valtiomies tai oik. valtiohenkilö rva Marin, joka on jo pelastanut Suomen koronalta esiintymällä TV:ssä. Nyt jo presidentiksi valmis ja viittä vaille valittu. Kokoomus on tuhoon tuomittu Kepun kanssa. Alkaako vihreiden alamäki siitä, kun blogisti alkaa laukoa julkisuudessa "vihreitä mielipiteitään" suustaan ja joutuu selittelemään niitä suuren yleisön ällistyneiden silmien edessä?

Blogisti on ajankuva nykyvihreistä. Ikävä mutta tosi. On kaksi näkemystä, joista paljastuu nykyvihreiden neuvottomuus. Vihreät ajavat näet kaksilla rattailla, mitä tulee niin politiikan tekotapaan kuin itse sisältöönkin. Teot ja puheet eivät aina kohtaa eikä kaikilla vihreillekään ole selvää, mitä vihreys on. Soininvaara syytti aikoinaan vasemmistoa poliittisen ajattelun hedelmättömyydestä tahallisesti unohtaen vasemmiston kärsineen samaan aikaan satavuotisen historiansa pahinta krapulaa, mutta toipuen siitä yhtä nopeasti ja yllättäen kuin olivat syntyneet vastavoimaksi isolle rahalle aikoinaan.

Soininvaaran sanat "Vasemmiston vankkureihin ei tule puhtia, ennen kuin se kykenee irtautumaan ajasta, jolloin laulun sanoissa Nälkä aina meillä on vieraanamme ei ollut mitään koomista", saivat Outi Alanko-Kahiluodon muistuttamaan nykyvihreitä siitä, että vasemmistolaisia meidän ajassamme ovat ne, jotka asettuvat heikomman puolelle ja haluavat antaa äänen niille, joita muuten ei kuunnella. Oikeistolaisia taas ovat hänestä ne hyvinvointikonservatiivit, jotka hyötyvät siitä, ettei mikään muutu.

Uskokoon, ken haluaa, sillä tässähän se viherongelmien alma mater vasta onkin: kun yrittää olla molempia ei ole mitään ja kaikki mitä he sen jälkeen tekevät muuttuu sisällyksettömäksi toisteluksi. On siis toisaalta Soininvaaran ja Alanko-Kahiluodon vihreys, mutta on myös Ville Niinistön vihreys, joka on erilainen ja toista mieltä - ei niinkään kuten edellä on esitetty, vaan toisin todellisuudessa, kuten hän kirjoittaa kirjassaan "Löytöretkeilijä" (Otava 2019).

Kirja on täynnä muuten vastenmielistä sokeutta omille hyville lähtökohdilleen, ja aivan erityisesti poliitikon tapaan huonosti verhoiltua oman agendan verhoamista turhaan selittelyyn, mutta myös järkyttävä esimerkki siitä, etteivät vihreät ole vieläkään heränneet pinnan alla kansan keskuudessa vaikuttavaan todellisuuteen, josta lännen liberaalit mediat ovat pysyneen visusti vaiti vuosikymmenet osin ehkä siksi, että edistysusko ja poliittisesti kohtelias sanailu, tai nämä valtaa kulissien takana hamuavat ja verhon takana kuiskivat säilyttävät voimat, samoja sanoja peräkkäin pitkiksi ja koukeroisiksi lauseiksi asettelevat niin, että lopputuloksena on sekava ja mitään tarkoittamaton jäykistely kankean virastokielen ja sekopäisen itsensä kehujan ristisiitoksena:

"Vihreät voi yhä olla keskustavasemmistolainen uudistava liike. Vahvuutemme on tänäkin päivänä se, että yhdistämme solidaarisen hyvinvointivaltion parhaat puolet yksilökeskeiseen ajatteluun. Ajamme yksilö vapauttavaa hyvinvointivaltiota. Vaikka vasemmistossa väheksytään yksilönvapautta, vapaus tehdä omat valintansa on kuitenkin lopulta ihmisille tärkeä asia, josta he eivät halua luopua. Puolustamme samoja hyvinvointivaltion arvoja kuin vasemmisto, mutta nykyaikaisin, ihmisten valinnanvapautta kunnioittavin keinoin."

Kirja on kirjoitettu muutama vuosi sitten jäähyväisteoksena vihreään puheenjohtajuuteen aikana, jolloin vihreillä vielä meni hyvin ja kone kulki eteenpäin myötäisessä tuulessa, vailla mustia pilviä poliittisella taivaalla, kuten nyt. Niinistö kirjoitti vanhanaikaista retoriikkaa hyväksi käyttäen vielä tuolloin vihreästä markkinataloudesta. Naiviudesta kertoo se, että hän kirjoittaa usein sanan uskon, kuten kun hän uskoo, että populismia ja äärioikeistoa vastaan taistellaan vahvalla ja innovatiivisella hyvinvointivaltiolla, jossa tuloerot eivät räjähdä käsiin ja jossa kaikki ihmiset saavat hyvät peruspalvelut.

Kyseessä on tietenkin juuri se edellisissä kappaleissa varoittamani norsunluutornipoliittinen retoriikka - etteivät vihreät ole vieläkään heränneet pinnan alla kansan keskuudessa vaikuttavaan todellisuuteen - sillä hän julistaa ja saarnaa juuri niin kuin vihreät tekevät ärsyttäen muita omassa norsunluutornissaan sormeaan heristellen - toisin kuin nykyinen puoluesihteeri, jota ei kiinnosta edes periaatteena Niinistön julistama arvopuolue, vaan huoli vaaleista vaaleihin taktiseksi koneeksi muuttuneesta joukosta äänteenkerääjiä tilanteissa, "jossa äänestäjät ratkaisevat" mikä milloinkin on oikein ja mikä on puolueen suunta.

Arvoliberaali Niinistö uskoi vielä silloin nousevien galluppien harhauttamana vihreillä olevan "valtava tila käytettävänään". Vihreät mielivät myös maakunta-Suomen aluekeskusten, kuten Kouvolan, suureksi puolueeksi pois marginaalista pikkukaupunkien polkupyöräilevien biologianopettajien hörhöpuolueen maineesta, vaikka näyttääkin siltä, että haaveet saattavat jäädä yhtä ikuisiksi ja toteutumattomiksi, kuin maalaisliiton vuonna 1966 hurmoksellinen toive nimenmuutoksella keskustapuolueeksi päästä maakunnallisten kaupunkien valtuustoihin kasvamaan korkoa isoksi puolueeksi.

Noista ajoista alkoi nyt päätöksensä saava kepun alamäki. Tänään puolue on kutistunut kääpiöpuolueeksi 10 % tietämille, mikä ei lainkaan häiritse vahingoniloisia kepun poliittisia vastustajia. Ihan sama tunne on vihreiden julkisista töppäilystä, politiikkojen neuvottomuudesta ja gallup-alamäestä alle 10 % poliittiset vastustajat siitä, mitä Helsingissä vihreille on käymässä siitä huolimatta, että Niinistö kaukaa viisaasti varoitti hänen seuraajiaan, ettei nyt saanut mokata; piikkilanka-aitojen arki ei ollut niin kaukana Niinistön mukaan, kuin luulimme.

Siinä hän oli oikeassa, mutta ei tiennyt, että nuo piikkilangat pystyttivät hänen seuraajansa puolueessa vangiten itsensä sen sisäpuolelle ja, että ensimmäinen piikki oli juuri edellä mainitun blogistin valinta Helsingissä kunnallisvaaliehdokkaaksi, sillä vaikka ääniä saattaakin ropista vihreiden laariin kohtuullisen mukavasti, samalla itse aate, tai sen idealistiset rippeet - siis ne raikkaan vihreät eivät mädät - myytiin halvalla korkeiden voitto-odotusten nimissä eikä paluuta takaisin enää ole blogistia edeltävään viattomuuden aikaan.

Pitää muistaa, että vihreitä äänestetään myös taktisessa mielessä. Moni haluaa estää äänestämällä vihreitä persujen tai kepun valtaantulon. Mutta lyhytnäköiset nykypoliitikot eivät muista, että jo pelkästään äänestystuloksia lukemalla voi fiksumpi nähdä, että osa äänistä tulee vasemmistoon aiemmin pettyneiltä tavallisilta ihmisiltä, niiltä samoilta, joiden mitta alkaa olla jo täynnä Pekka Sauria, Anni Sinnemäkeä, Jenni Pitkoa ja kuin kruununa kaiken päällä julkisuudessa kaikille kaiken aikaa julkeasti itseään tyrkyttävää blogistia.

Mutta eivät vihreät ole enää ainoa vaihtoehto, sillä vasemmiston taru ei ole vielä lopussa, vaikka viimeistään Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin ajoista lähtien maailman vasemmisto on ollut henkitoreissaan. Kannatustrendi oli aiemmin laskeva Euroopassa. Se on taas jossain maissa konservatiivien (Britannia) sekoilun takia nousussa samalla, kun vasemmisto on palannut aiemmin hylkäämänsä ideologian pariin.

Englannin Labourista on tullut uuden johtajansa ja inhotun Brexitin takia varteenotettava pääministeripuolue pitkän tauon jälkeen. ilmassa on aistittavana uudet tuulet. Vahvaa ja käytännöllistä älyä osoittavaa vasemmistoa on alettu kaipaamaan Euroopassa ja Suomessakin vihreiden selkärangattomuuden ja korruptioherkkyyden kyllästäminä. Suomessa Sanna Marinista on kasvanut uudenlaisen napakan, toimeliaan ja osaavan vasemmiston pragmaattiset kasvot ja oma ilmiönsä, joka saattaa viedä hänet vielä presidentiksi saakka.

Kas, kun demarit eivät hoksanneet pyytää Marinia pääministeriä Helsingin pormestariehdokkaaksi. Olisi kannattanut vaikka pelkkä ajatus saattaa tuntua ensi kuulemalta omituiselta haihattelulta. Marin olisi helposti yksin pessyt koko muun pormestarilauman ja nostattanut SDP:n pääkaupungissa samaan ykköspuolueen asemaan, kuin mistä se sai yhden vaalikauden ajan vuodesta 1973 nauttia. Se olisi ollut herkkua demareille, jotka ovat nöyryytettyinä olleet kovinkin hiljaa viime ajat helsinkiläisessä kunnallispolitikassa - kyllä ykköspuolueen asema pääkaupungissa olisi pitänyt olla SDP:n strategeille yhden messun arvoinen. Ei ollut. Vihreille se on.

Silti vihreiden tarinan katsotaan olevan jo ohitse ja kannatuksen käyvän viimeistä kertaa näin korkeissa lukemissa. Kirsi Pihan äkillinen vetäytyminen pormestarivaalista avasi lopullisesti vihreiden nousun ykköspuolueeksi Helsingissä ja Sinnemäen mahdollisuudet pormestarinpalliin.

Vai onko näin?

Eipä taida olla!

Mediat varoittelevat tekopyhästi etukäteen muita poliittisia voimia vihreiden mahdollisesta vaalivoitosta Helsingissä. Iltalehden poliittisen toimituksen esimies Juha Keskinen kirjoittaa pääkirjoituksessa 2.3.2021 vihreiden olevan vahvasti vyöryttämässä Helsingin ykköspaikkaa itselleen. Hänen mielestään kokoomuksen vaikeudet pormestariehdokkaan löytämisessä ovat osaltaan helpottaneet vihreiden paineita kuntavaaleihin lähdettäessä. Siinä Keskinen on oikeassa.

Vihreät saavat voittonsa kultavadilla osin kokoomuksen epävarmuuden lamaannuttamana ja voitto on sitä makeampi, mitä suuremmaksi se vihreillä kasvaa. Samassa lehdessä Näkökulma-palstalla Lauri Nurmi, joka sai Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon marraskuussa 2017 perussuomalaisten hajoamisen ja siihen johtaneista syitä kirjassaan "Perussuomalaisten hajoamisen historia" (INTO 2017) lataa täyslaidallisen vihreitä vastaan vahvistaen vihreiden epävarmoja äänestäjiä siitä, että nyt on tosi kyseessä ja äänestämään on pakko mennä.

Nurmi on tahallisen tekopyhä syyllistäessään Iiris Suomelaa kirjoituksessaan osoittaen vain Aristoteleen päinvastaisista todisteluista huolimatta, että valtamedioiden etsimä asioiden looginen täsmällisyys ei tee argumenteista vedenpitäviä, koska logiikka ei pysty koskaan kuvaaman retoriikan oikeaa todellisuutta, kuten huomaamme tästä vihreitä vastaan masinoidusta "myrskystä vesilasissa" eli poliitikkojen ja valtamedian harrastamasta manipuloinnista, - ei se aina edellytä ovelan taktiikan käyttämistä sulaakseen meihin kuin kuuma veitsi voihin.

Päinvastoin Nurmi tekee ylimielisyyttään (josta aikaisemmin syytin vihreitä) juuri sen karhunpalveluksen itselleen ja ajatuksilleen, että nostaa syyttävän sormensa vihreitä vastaan väittämällä punavihreiden maalittavan kokoomusta äärioikeistoksi. Jäljet johtavat kokoomusta lähellä olevien omistajatahojen myötä sylttytehtaalle ja palvelee enemmin vihreitä äänestäjien tiivistäessä rivejään vihreiden puolesta kokoomusta vastaan, antaen samalla myös oikeutuksen vihreille toimia eräänlaisena moraalisena vastavoimana juuri niille epämiellyttäviksi kokemilleen arvoille tai niiden puutteille, joiden takia Kirsi Piha sanoi luopuvansa pormestariehdokkuudesta ja julkkiskokki Hanna Gullichsen ehdokkuudestaan kokoomuksen listoilla Helsingissä.

Samassa lehdessä politiikan toimittaja Tommi Parkkonen kirjoittaa isojen puolueiden pelkäävän perussuomalaisia. Hänen mukaansa perussuomalaisten voimakas nykyolemus varjostaa tämän päivän suomalaista poliittista ilmapiiriä. Perussuomalaisilla ei ole kuitenkaan mitään jakoa itse Helsingin pormestarinvaaleissa, vaikka Jussi Halla-Aho onkin puolueensa pormestariehdokkaana ja tulee keräämään yhtä paljon, ellei enemmänkin, ääniä kuin viime eduskuntavaaleissa.

Helsinki on vihreiden, kokoomuksen, demareiden ja vasemmistoliiton läänittämää aluetta, ja pysyys sellaisena. Liikkuvat äänestäjät taktikoivat gallupien mukaan kenelle äänensä antavat. Tavalliset ihmiset tekevät sen antamalla äänensä kaikkein miellyttävimmäksi kokemalleen puolueelle ja sen politiikoille.

Siinä kauneuskisassa vihreät ovat edelleen pienistä kauneusvirheistä huolimatta kärkisijoilla. Se saattaa ratkaista vaalit myös vihreiden eduksi, sillä jos pitää valita ruton ja koleran välillä, valinta ei ole vaikeaa ainakaan nuorille äänestäjille, jotka ovat kasvaneet vihreiden arvojen keskellä lomittain yhtä aikaa vihreän poliittisen sukupolven ja poliitikan kanssa.

Mutta mitä tapahtuu sen jälkeen, kun kansa on kyllästynyt vihreisiin - se mikä menee kovaa vauhtia ylös, tulee nimittäin aina luonnonlakien mukaan yhtä kovaa vauhtia alas ajan myötä - ja alkaa etsiä tilalle jotain itseään lähempänä olevaa - ei elitististä uusinta uutta - vastavoimaa muun maailman tapaan taas ärhäköistä äärilaidoista?

Entä kun vihreistä tulee Helsingin valtapuolue, muuttuuko se kokoomuksen kaltaiseksi intressiryhmäksi, joka alkaa jakaa etuja omille ryhmilleen ja sen sisällä aletaan taistelemaan verissäpäin vallasta ja kunniasta, kuten kokoomuksessa?

Sekö on se korkea hinta, minkä tästä kaikesta pelleilystä joudumme tulevaisuudessa maksamaan siitä, ettemme ajoissa yrittäneet estää taas yhden sukupolvikokemuksen toiveikkuuden mätänemistä käsiin?