Liberaali, individualistinen perustelu

Teksti:

Heta Alexandra Gylling

Vapaamielisen, liberaalin yhteiskunnan vastustajat ovat aina vedonneet siihen, ettei liberaali malli ole suinkaan arvoneutraali vaan pakottaa oman liberaalin ideaalinsa kaikille. Kun se korostaa yksilön autonomian merkitystä, se itse asiassa pakottaa autonomian kulttuuria väheksyvät omaan oppiinsa. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Yksilön autonomian kunnoitus vaatii ettei meillä ole oikeuttaa estää muita toteuttamasta omaa autonomiaansa mutta se ei suinkaan vaadi meitä toteuttamaan omaa autonomiaamme. Jos uskon, että naapurissa asuva Jokinen on moraalinen auktoriteetti, minun ei tarvitse enää miettiä eettisiä kysymyksiä sillä voin aina käydä kysymässä häneltä mikä on oikein ja mikä väärin. Jos aivan erityisesti luotan kaikkiin auktoriteetteihin hankin ruokailuohjeet ravitsemusasiantuntijalta, liikuntaohjeet ja elintavat terveyskasvattajalta ja, yllätys yllätys, minun ei tarvitse enää tehdä yhtään valintaa tai päätöstä itse. Siis minun ei tarvitse käyttää yhteiskunnan minulle turvaamaa autonomiaa. Autonomiani on koskematon, en vai käytä sitä. Liberaali valtio ei pakota autonomiaan, se vain pyrkii turvaamaan sen yhtäläisesti kaikille. Ja myös niille, jotka ovat ajautuneet manipulaation uhreiksi eivätkä pysty enää palaamaan itselliseen elämään.

Miten sitten monikulttuurisuuspolitiikkaa ja vähemmistöjen oikeuksia suojaavaa politiikkaa voidaan perustella? Kuten olen jo edellä todennut, liberaali, individualistinen perustelu vetoaa moniarvoisuuteen ja yksilöiden mahdollisuuteen toteuttaa itse tärkeänä pitämäänsä identiteettiä ja kulttuurisia elämäntapoja. Kulttuurit nähdään tällöin välineellisesti arvokkaita ja siten vahvistavat yksilön autonomiaa, edistävät hänen vapauttaan ja siten kokonaisvaltaisesti hänen hyvinvointiaan. Osallistuminen itselle tärkeisiin asioihin, yhdessä muiden saman mielisten kanssa on osa hyvää elämää. Niinpä liberalisti ei voi hyväksyä sitä, että muita aidosti vahingoittamattomat kulttuuriset tavat ja traditiot olisivat kiellettyjä vain siksi, että joku niitä paheksuu. Tämä instrumentaalinen näkemys ei myöskään kiellä sitä, etteikö joku saisi arvostaa kulttuuriaan itsessään arvokkaana. Säännöllinen saunassakäynti voi olla yhdelle vain rentouttava virkistyksen lähde, toiselle oikeutus kaljapullon juonnille ja kolmannelle pyhä riitti.

Kollektivistit, kuten Charles Taylor, vastustavat tällaista individualistista näkemystä ja väittävät kulttuurin olevan sosiaalinen hyvä, josta nautitaan kollektiivisesti, yhteisöllisesti. Kulttuurin arvoa ei palauttaa joka sillä on yksittäisille jäsenille. Taylor näkee kulttuurin viitekehyksenä joka antaa sisältöä koko elämälle, se luo perustan kaikelle muulle hyvälle. Tällainen tulkinta kulttuurin merkityksestä luo ainakin mielikuvan remuavasta suomalaisjoukkiosta viettämässä juhannusta "oikeaoppisesti" kotimaan kamaralla syöden, juoden ja vihtoen siten kuin "vain suomalaiset osaavat sen oikein tehdä". Siinä ei ulkomaanherkkuja eikä kaiketi ulkomaalaisiakaan tarvita. Ja jos vierasmaalainen on seurueeseen tullut kutsutuksi, hänelle näytetään miten homma sujuu.

Vähemmistöjen kulttuuriset piirteet huomioiva politiikka voidaan oikeuttaa vetoamalla tasa-arvoon. Jos kulttuurinen identiteetti on yksilön hyvinvoinnille tärkeää, yhteiskunnan on osoitettava yhtäläistä kunnioitusta ja arvostusta vähemmistön ja enemmistön kulttuuria kohtaan. Vähemmistöasema ei saa johtaa siihen, että sen edustajat tuntee itsensä väheksytyksi tai alempiarvoiseksi hänen oman identiteettinsä kannalta tärkeissä asioissa. Tätä monet pitävät erityisen tärkeänä, kun kyse on identiteeteistä joita historiallisesti on väheksytty, pidetty merkityksettöminä. Jos yhteiskunta on perinteisesti huomioinut vain enemmistön kulttuuriset tavat, vähemmistön edustaja tuntee jäävänsä eriarvoiseen asemaan, mikäli hänelle tärkeät asiat eivät saa mitään huomiota osakseen. Näinhän on esimerkiksi suomalaisessakin yhteiskunnassa esimerkiksi juhlapyhien suhteen.

Toisaalta, kun yhteiskunta sekularisoituu, monet pienemmät juhlapyhät menettävät merkityksensä ja muuttuvat vain kaikkien jakamiksi vapaapäiviksi. Uskoisin, etteivät kirkolliset pyhät kuten helatorstai tai helluntai enää enemmistölle muuta kuin nimikettä kalenterissa. Sen sijaan vanha ei-kristillinen syyskauden juhla kekri, on näyttänyt syntyneen uudestaan ainakin joidenkin ruokakauppojen mainoksissa. Kauttaaltaan uskonnollisestikin monikulttuurinen yhteiskunta ei huomioida vaikkapa kaikkien uskontokuntien juhlia tekemällä niistä vapaapäiviä vaan kansalaisten on sopeuduttava rajaamaan juhlistaminen omaan yksityiselämäänsä ja vapaa-aikaansa.

Jatkuvasti multikulturalismikeskustelussa esillä olevan kysymys on missä määrin enemmistökulttuurin pitäisikö myöntää erivapauksia, silloin kun vähemmistön tavat tekevät enemmistön tapojen omaksumisen vaikeaksi. Tapauksia on erilaisia. Vuosikymmeniä on Englannissa ja Amerikassa keskusteltu siitä, pitäisikö turbaania käyttävä sikhit vapauttaa kypärän käytöstä esimerkiksi rakennustyömailla. Jotkut ovat sitä mieltä, että turbaani on niin kiinteästi osa sikhi-identiteettiä, etteivät he voi siitä luopua eivätkä he siten voi tehdä töitä rakennustyömailla - kuten hyvin monet heistä ovat perinteisesti tehneet. Toiset puolestaan ovat sitä mieltä, ettei kyseessä ole diskriminaation kulttuurisin perustein koska kypärän käyttöpakko voidaan perustella arvoneutraalisti, vain vetoamalla turvallisuuteen.

Ajatus on se, että oli kyse mistä tahansa pukeutumissäännöstä tai univormusta, tinkiminen ei ole koskaan mahdollista, jos se haittaa työn suorittamista tavalla tai toisella. Vaikka bussinkuljettajilla on univormuun kuuluva lakki, ei ole mitään perusteltua syytä miksi Sikhi -kuljettaja ei voisi sitä korvata turbaanilla. Siihenhän voi hyvin lisätä tunnistusta helpottavan, samanlaisen kokardin kuin mitä lakeissakin on. Nämä kysymykset kuten kaikki suvaitsevaisuuteen liittyvä, vaatii aina erillistä analyysiä ja pohdintaa hyödyistä ja haitoista, valmiutta ottaa erilaisuuden haasteet vakavasti.

Perinnetavoissa on myös kysymys kahdesta muusta asiasta. Ensinnäkin, onko meillä perusteita uskoa, että henkilö on valinnut tavan, vaikkapa kaiken peittävän burkan, itse vapaaehtoisesti vai onko hän miesvaltaisen auktoriteettikulttuurin uhri. Sama ongelma pätee kaikkiin luonnollisesti kaikkiin perinneasuihin. Toiseksi, jotkut traditionaaliset tavat eivät koske vain yksilöä itseään vaan yhteiskuntaa laajemmin. Englannissa kädenvääntöä on aiheuttanut Sikhien kohdalla ei vain turbaani vaan myös kirpan, perinteinen käyrä veitsi jota jokaisen miehen pitäisi kantaa paitansa sisällä. Valtiot ovat olleet erimielisiä siitä, onko kirpan sallittu vai ei. Esimerkiksi Belgiassa se on tulkittu uskonnolliseksi esineeksi ja siten sallituksi kun taas Tanskassa sen uskonnollinen status ei kelvannut oikeutukseksi. Sen sijaan, jos sitä käytetään samalla vaikkapa työkaluja, sen kantaminen on sallittua.