Liberaalidemokraattisen ajattelun edistyksellinen teoria ja Urpo Lahtinen

Teksti:

Harald Olausen

Moni lukija hieraisee varmasti silmiään epäuskoisena lukiessaan, miten olen kytkenyt edesmenneen suomalaisen skandaalilehdistön isänä pidetyn Urpo Lahtisen samaan juttuun, missä esittelen Walter Lippmanin esseekokoelman "Liberaalidemokraattisen ajattelun edistyksellinen teoria"-kirjan sisältämiä ideoita. Lahtinen kuuluu kuitenkin oleellisesti tähän asiayhteyteen, kuten tulette myöhemmin huomaamaan. Varsinkin hömpän ymmärtämisessä tärkeäksi työkaluksi massojen hallitsemiseen ja kahlitsemiseen vallankumouksia tekemästä ja eliittiä häiritsemästä. Lippmanin merkitys nykyaikaiselle propagandakoneistolle on suuri, sillä juuri hän esitti, että "vallankumousta demokratian taiteessa" voitiin käyttää "keinotekoisen yhteisymmärryksen luomiseksi", joiden tarkoitus oli saada kansa hyväksymään asioita, joita se ei todellisuudessa halunnut. Lahtisen merkitys suomalaisen todellisuuden muokkaamisessa oli yhtä suuri, sillä hän loi medioiden kaapuun piilotetun mainonta- ja markkinointikoneiston kansan mieliä muokkaamaan. Sekä Lahtinen että Lippman ymmärsi Nietzschen tavoin, että massat olivat kyvyttömiä ja liian tyhmiä kuvitellakseen oikeaa suuntaa tulevaisuudelle. Propagandistit, niin machiavellilaiset, marxilaiset kuin liberaalitkin (myös Dewey puhui "intellektuaalisesta yhteisöstä" johtamassa ja johdattelemassa kansaa) ymmärsivät Platonin tavoin, etteivät massat saaneet aikaan mitään muuta kuin suurta tuhoa. Lippaman varoitteli tästä. Lahtinen pisti tällä rahoiksi.

Lippman tajusi myös, että aina pieni erikoistunut ryhmä, johon kuuluu alle prosentti kansasta, pitää valtaa ja kaappaa vallan aina tarvittaessa itselleen takaisin kulisseissa. Ja jos osaton ja onneton kansa onnistui tekemään vallankumouksen, kannatti valtaapitävien olla heidän puolellaan, Lippmanin mielestä "ohjailemassa typeriä massoja näitä hämmentyneitä laumoja", joiden funktio oli toimia vain yleisönä, kohti maailmaa, jotka ne ovat liian hölmöjä itse ymmärtämään, jopa niin hölmöjä, että yrittäessään sotkeutua omien asioidensa hoitamiseen, aiheuttivat vain itselleen ja muille suunnattomia ongelmia. Siksi Lippmanin mielestä tämä "hämmentynyt lauma" piti kesyttää eikä sen tullut antaa tuhota kaikkea raivoamisella ja ryntäilyllään. Logiikka on sama kuin siinä, ettei pidä antaa kolmivuotiaan juosta kadun yli. Sellaista vapautta ei kolmivuotiaalle sovi antaa, koska kolmivuotias ei tiedä mitä vapaudellaan tehdä. Lahtinen oli se, joka manipulois oksettavilla lehdillään kansan kesyksi, joka alkoi vaatia enemmän roskatarinoita muiden elämästä unohtaen samalla kaiken yhteiskunnallisesti tärkeän epäkohdan mahdolliset korjausyritykset.

Lippman jakoi kansan kesyttämisen eri osiin. Poliitikkojen luokalle ja päättäjille hän varasi harhauttamismielessä tehtävän luoda "jonkinlainen siedettävä todellisuudentuntu, vaikkakin samalla niiden oli iskostettava kansaan oikeanlaiset harhaluulot." 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa Harold Lasswell -modernin kommunikaatiotutkimuksen perustaja ja eräs johtavista politiikan tutkijoista - selitti, ettei pidä sortua uskomaan "demokraattista dogmia siitä, että kansa tietää parhaiten oman etunsa", yksinkertaisesti siitä syystä, että näin ei ollut hänen mukaansa, sillä vallanpitäjät ovat pätevimpiä päättämään siitä, mikä oli kansalle parhaaksi. Se mikä oli aikaisemmin diktatuureissa pamppu kansalle pakkona ja väkivaltana, jotta kansa olisi pysynyt hiljaa, uskollisen ja toteuttanut hallitsevan luokan toiveita mukisematta kuuliaisesti, on nykyisin demokratioissa propaganda. Totuudenpuhujat lyövät säälitellen turhaan päätänsä kiviseinään, joka ei siitä muutu miksikään saadessaan päälleen muutaman veripisaran.

Tutkija Kantola puhuu "alainbadioumaisesti toivon tuottajista", joilla hän tarkoitta niitä ihmisiä ja voimia, jotka luovat optimismia ja antavat rohkeutta sekä toivoa. Hänestä moderni yhteiskunta voidaan nähdä vapauden kertomuksina, jossa yhteiskunnan eri ryhmät ovat vuorotelleen luoneet itselleen toivoa antavan mielikuvituksen yhteisestä taistelusta ja matkasta vapauteen. Ongelmana Kantolan hyvien ajatusten keskellä on vain se, että maailmassa ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan yhtään maata, missä olisi ollut täydellinen sanavapaus tai yhtään ihmistä, joka ei olisi koskaan valehdellut. Pitää kuitenkin olla huolissaan siitä, että nykytilanteessa maltillisuus ja harkinta eivät pärjää kiihkolle ja äärisuunnille. Sen kuitenkin Kantolakin tunnustaa, että julkisuus täyttyy jyrkistä keskenään taistelevista ääriryhmistä ja maltilliset äänet alkavat näyttää tahdottomilta sekä liian monimutkaisilta, jotta niihin olisi aikaa ja energiaa paneutua.

Onko ehdoton eettisyys poissa muodista, ja vain vanhojen antiikin aikaisten ukkojen hörinöitä? Miksi löytyy niin paljon ihmisiä, joilla ei tunnu olevan omaatuntoa? Pystyykö kukaan olemaan hyvä koko ajan, ja tekemään hyvää sekä itselleen että toisilleen, ja voiko hyvää tehdä samanaikaisesti sekä itselleen että toisilleen? Eikö siinä ole näkyvissä elämän eri ryhmien eturistiriidat? Onko hyvyys vain idealistien haihattelua ja hävinneiden tapa naamioida tappion katkeruus, kuten Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin antaa kirjoituksissaan rivien välistä persulukijoidensa iloksi, ja liberaaliälykköjen (jotka eivät siis siihen läpyskään suin surminkaan koskisi), ymmärtää? Olemmeko yhä enemmän siirtymässä individualismiin ja itseensä käpertymisen aikaan, jossa ei ole enää sijaa vahvoille näkemyksille yhteiskunnasta ja politiikasta, ihan kuten filosofi Zizek sanoi: suurten kertomusten aika on ohi - vai onko? Historia on myös ajatusten, aatteiden ja sanojen sekä vaikuttamisen historiaa. Kreikan sofistit pitivät ihmistä luonnostaan hedonistisena ja itsekkäänä. Machiavelli kirjoitti, että "on pidettävä itsestään selvänä, että kaikki ihmiset ovat pahoja". Augustinukselle hyvyys oli lahja jumalalta. Hobbes jatkaa tätä samaa ajatusperinnettä tehden siitä poliittisen, jota seuraavat myöhemmin niin David Hume (1739), Adam Smith (1776) ja Robert Malthus (1789) kuin Charles Darwin (1859). Hieman karrikoiden sanottuna "Hobbesin innoittamana luonnonvalinta" oli luontoon siirrettyä Adam Smithin talousteoriaa, josta Karl Marx kirjoitti Friedrich Engelsille:

"On merkille pantavaa, kuinka Darwin löytää eläinten ja kasvien joukosta oman englantilaisen yhteiskuntansa työnjakoineen, kilpailuineen, uusien markkinoiden luomisineen, keksintöineen ja malthusilaisine olemassaolon taisteluineen päivineen. Se on Hobbesin bellum omnium contra omnes."

Ajatusmallit, jotka yrittivät selittää altruistista käyttäytymistä luonnonvalinnan avulla, onnistuivat ainoastaan poistamaan altruismin altruismista; rehellisyyden tuottama luotettavan mainekin oli vain palkkio, joka korvaa hyvin satunnaisen altruismin vaatiman hinnan. Miten suhtaudumme tähän omassa elämässämme? Ymmärrämmekö sen välttämäksi pahaksi, jota meidänkin tulee ja kumartaa ja palvella, koska muuten jäisimme toisten, viekkaimpien armoille soittelemaan toista viulua. Sitäkö kaikki moraaliopit oikeasti yrittävät iskostaa meihin keittiön kautta ohjeina toimia hyvin, onnistua ja välttää siten pahan ja surkean kohtalon? Vastavuoroisen altruismin ongelma näkyy selvimmin "kaverijournalismissa", ja hallitsevan eliitin itselleen rakentamassa oman totuuden järjestelmässä, jossa kaikki, kieli, kulttuuri, koulutus ja valtamediat tekevät työtä saman agendan eteen hyvässä yhteishengessä "puhaltaen yhteen hiileen siitä kertovissa tekstimainoksissa", niin ettei kukaan heistä edes koe omantunnonpistoksia siitä, että asiat nähdään ja tehdään vain yksien silmälasien kautta nähtynä yhtä tylsän ponnettomasti punnertaen.

Ja se onkin vain hyvä, sillä paljain silmin sadun "Keisarilla ei ole uusia vaatteita" ihmettelevä pikkupoika paljastaa aina sopivan ajan tullen valheen naurettavuuden. Tällaisen toiminnan perusongelma ja kaksinaamaisuus on ilmaistu selvästi Johanneksen evankeliumin luvussa 10: 11-13: Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edessä. Mutta palkkalainen, joka ei ole paimen ja jonka omia lampaat eivät ole, kun hän näkee suden tulevan, niin hän jättää lampaat ja pakenee; ja susi ryöstää ja hajottaa ne. Hän pakenee, sillä hän on palkattu, eikä välitä lampaista. Yksilön "hobbes-smithiläinen" perusongelma on se, mistä Arthur Young kirjoitti jo vuonna 1787. Antakaa ihmiselle omaksi karu kallionnyppylä, ja hän muuttaa sen puutarhaksi; antakaa hänelle vuokralle puutarha ja hän muuttaa sen yhdeksässä vuodessa autiomaaksi. Omistamisen taika muuttaa hiekan kullaksi. Tämä on se rajalinja, josta valtamedioissa on käyty 1600-luvun lopulta ja 1700-luvun alusta alkaen. Kaksi valtamedioissa 1800-luvulla ollutta vastakkaista käsitystä tukee hyvin tätä taistelua. Yhdysvaltalainen Morning Post tammikuussa 1847 kirjoitti, että emme edes kuvittele, että ihmisluontoa hallitseva itsekkyys olisi koskaan voitettavissa, mutta me voimme suunnitella yhteiskunnan lait ja instituutiot sellaisiksi, että ne tukevat sitä niin vähän kuin mahdollista. Economist lehti vastasi, että Post ilmeisesti kuvittelee, että koska lait ja instituutiot on tarkoitettu edistämään julkista etua niiden tekevän yhteiskunnan; mutta toisenlainen filosofia esittää yhteiskunnan ihmisyksilöiden vaistojen luonnolliseksi tuotteeksi.

Suomessa tuon taistelun heitti leikiksi lehtikeisarina tunnettu Urpo Lahtinen perustamalla oman keinoja kaihtamattoman mediaimperiuminsa, joka salakuljetti Suomeen sananvapauden nimissä sosiaalipornoon piilotetut valeuutiset ja loi lippmanilaisesti jonkinlaisen siedettävän todellisuudentunnun lehdillään sekä onnistui samalla iskostamaan kansaan oikeanlaiset harhaluulot. Aikaa on jo kulunut pitkä tovi noista kiihkeistä 60- ja 70-lukujen vuosista mutta savu ei ole vielä hälvennyt Lahtisen perinnön ympäriltä. Urpo Lahtinen ehti elämänsä aikana hankkia lehti-imperiumillaan mittavan omaisuuden, joka katosi kuin tuhka tuuleen hänen kuolemansa jälkeen. Vieläkään kukaan ei tunnu tietävän mitä hänen rahoilleen todellisuudessa kävi. Lehtiyhtiön taloudesta vastasi Urpo Lahtisen puoliso Hymy Lahtinen, sama nainen, jonka mukaan Urpo nimesi skandaalilehtensä Hymyn, joka tuotti aikoinaan maan mauttominta sosiaalipornoa. valmistellen tietä 7 päivää-lehdelle ja mtvlaiselle kertakäyttökulttuurille ja uutistoiminnan alennusmyynnille makkaramainosten lomassa. Vuonna 1988 Lehtimiehet Oy ja sen silloiset 16 lehteä myytiin Yhtyneille Kuvalehdille 300 miljoonalla markalla. Lehtimiehet Oy:n omistamat kiinteistöt ei myyty Yhtyneille, vaan ne jäivät Urpo Lahtisen perheelle. Miksei kukaan muka saa niitä takaisin ja niitä rohmunneita rosmoja koppiin ja kalterit kiinni?

Tamperelaisissa paikallismedioissa kerrotaan rinta rottingilla pienellä ylpeydellä hymynkare suupielessä aina silloin tällöin, miten tamperelaisleski Maija-Liisa voi palata muka salaisesta (kaikkien hyvin ja ennen kaikkea poliisin, tietämästä) piilopaikastaan jo muutaman vuoden jälkeen takaisin kotiin Tampereelle mukanaan Urpolta puhaltamansa miljoonat, ja välttyä saamastaan kolmen vuoden linnatuomiota, koska on onnistunut toisen tuomitun rikollisen, asianajajanaan toimivan Kari Uotin hyvillä ja kalliilla neuvoilla välttelemään lain pitkää kättä jo lähes kaksikymmentä vuotta, niin että koko rikos vanhenee, eikä sitä enää voida ottaa uuteen käsittelyyn, koska vanhanaikainen ja rikollisten itsensä, itsensä suojelemiseksi tekemä laki niin sanoo, eikä sitä kukaan halua tai voi muuttaa juuri tältä kohdalta, sillä silloin lähtisi puolet lainsäätäjien n. "hyvistä kavereista" (marjatiuramaisista vaalirahoittajista kirnattuine pesukoineineen) samalla rytinällä kaltereiden taakse hyvällä lykyllä loppuelämäkseen, jos oikeus ei olisi sokea, tajuton ja väärämielinen, kuten se nyt tuppaa itseään itseironisesti oikeusvaltioksi kutsumassaan kusettajien ja vilunkipellejen kultamaassa olemaan.

Maija-Liisa on voinut käydä Suomessa ihan rauhassa milloin huvittaa jonkun kumman "asianomistajansyytesuojan nimissä (never heard before)", ilman että poliisi on muka voinut asiaan puuttua, ja vieläpä suurella kohulla jaellut mustat aurinkolasit päässään lausuntoja ystävällismielisiksi kokemilleen medioille. Maija-Liisan ystävättäret, mm. sellaisena mielellään julkisuudessa esiintyvä Laila Halme kertoi Iltalehdelle Maija-Liisan viimeisen vierailun yhteydessä tarjonneensa Maija-Liisalle hänen lempikeittoaan, siskonmakarasoppaa, ja miten hän oli siinä sitten kumaa soppaa suupielissään valuen avautunut, ja kertonut miten huolissaan hän oli vanhan äitinsä kunnosta, ja miten hän muka kaiken tämän jälkeen vielä muka kaipasi Urpoa. Kaiken tämän söpön lässynlässypaskan jälkeen unohtui vain se pikkujuttu, ettei meillä pitäisi vielä olla lakia rikollisten uudelleensijoittelusta- ja syyteohjelmasta, ei vaikka Pekka Paavola on hyvä syy piipahtaa oikeudessa, ja palata sitten miljooniensa pariin kärsimään, vaikka hän vain haluaisi palata kotimaahansa nähdäkseen tyttärensä lopullisen romahduksen ja äitinsä kivuliaan kuoleman.