Liberalismi

Teksti:

Heta Alexandra Gylling

Ajatus ihmisistä, yhteisöjen jäsenistä, tahtovina, valitsevina ja omien valintojensa mukaan toimivina yksilöinä on yksi liberalismin keskeisistä opinkappaleista. Ennen vapauden aatteen syntyä ja nousua 1600- ja 1700-luvuilla ihmiset oli nähty ensisijaisesti sukunsa tai heimonsa jäseninä, luokkansa edustajina, hallitsijoina tai alamaisina, joiden tuli elää elämänsä siinä asemassa ja roolissa johon he syntyivät. Liberalismin ja valistuksen hengen myötä poliittisen ja taloudellisen toiminnan keskipisteeseen nousivat vähitellen entisten yhteisöllisten roolihahmojen sijasta itsenäiset ja omalakiset, järjellä ja luovuttamattomilla oikeuksilla varustetut yksilöt. Aluksi vapauden ala laajeni aatelistosta ja papistosta porvareihin ja itsellisiin käsityöläisiin. Tänä päivän perustavat yhtäläiset vapaudet ja oikeudet, niin sanotut ensimmäisen sukupolven oikeudet ovat laajentuneet koskemaan kaikkia ammatista, koulutustasosta tai sukupuolesta riippumatta. Näitä oikeuksia kutsutaan yleensä kansalaisoikeuksiksi tai poliittisiksi oikeuksiksi ja niihin kuuluvat oikeus elämään, tasa-arvoisuus lain edessä, oikeus osallistua poliittiseen elämään, uskonnonvapaus ja sananvapaus.

Erityisesti sananvapaus ja se rajat on demokraattisissakin yhteiskunnissa kyseenalaistettu viime vuosina, yhtäältä konservatististen ja traditionalististen maailmankatsomusten vaatimuksesta ja toisaalta populististen liikkeiden ja vihapuheiden tähden. Klassisen liberalismin hyväksymien vapauksien ja oikeuksien l­­isäksi hyvinvointiliberalismi (welfare liberalism) on tuonut mukanaan vaatimuksen toisen ja kolmannen sukupolven oikeuksista. Toisen sukupolven oikeudet korostavat taloudellista ja sosiaalista hyvinvointia ja kolmannen sukupolven oikeudet korostavat yksilön itsemääräämisoikeutta ja kulttuurisia ryhmäoikeuksia. Keskustelu ryhmäoikeuksista, niiden luonteesta ja niiden oikeutuksesta on olennainen osa nykyistä multikulturalismikeskustelua.i Erityisesti toisen ja kolmannen sukupolven oikeudet ovat toteutuneet hyvin eri tavoin läntisissäkin demokratioissa ja ovat siksi liberalistien ja konservatiivien keskinäisten erimielisyyksien ytimessä.

Liberalismin klassisessa, yksityisen omistuksen koskemattomuutta ja kaupan vapautta korostaneessa muodossa päätöksiä tekeviksi yksilöiksi laskettiin lähinnä keski-ikäiset, keskiluokkaiset, eurooppalaista syntyperää olevat miehet, joiden keskinäisen kilpailun uskottiin johtavan heidän itsensä, heidän perheidensä ja koko yhteiskunnan suurimpaan hyvinvointiin. Tämän klassisen liberalismin isänä on pidetty oikeutetusti John Lockea (1632-1704).ii Vaikka moni muukin esitti vastaavanlaisia ajatuksia, Locke puki vapauden periaatteet omistusoikeutta korostavaan yhteiskuntasopimusteorian muotoon. Valtion rooliin kansalaisten elämän säätelijänä suhtauduttiin epäillen, ja valtion puuttumista yksilöiden asioihin haluttiin rajoittaa niin paljon kuin mahdollista. Tämän klassisen liberalismin äärimmilleen vietynä perillisenä voidaan pitää libertarismia, jonka tunnetuimmat edustajat ovat Robert Nozick ja Jan Narveson.iiiJulkisen vallan tehtäviksi jäivät pisimmälle viedyissä malleissa vain kansakunnan ulkoisesta turvallisuudesta huolehtiminen ja sisäisen järjestyksen ylläpito.

Liberalismin vapauden puolustukseen liittyy oleellisesti fyysisen vapauden ohella ilmaisunvapaus, jonka juuret ovat Locken kirjoituksessa uskonnonvapaudesta. Uskonnollisen valtataistelun riivaamassa Englannissa hän ymmärsi miksi uskonnollinen suvaitsevaisuus on välttämätöntä yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi. Koska uskonnollisesta totuudesta ei vallitse yksimielisyyttä, valtion ja kirkon tulisi pysyä toisistaan erillään. Kirjoituksessaan A Letter Concerning Toleration vuodelta 1689 Locke esitti, ettei tiettyyn uskonnolliseen tulkintaan voi ketään pakottaa. Yritykset siihen vain johtavat kapinaan ja pahimmillaan sisällissotaan. Locken argumentti perustui siihen, että uskominen ei perustu tietoon eikä järkeen eikä oikeaoppisuudesta siksi päästä yksimielisyyteen. Uskominen ei, kuten tunteetkaan, ole väkisin omaksuttavissa. Ihminen voi rangaistuksen tai sosiaalisen sanktion uhalla tietysti teeskennellä uskovansa tiettyjä opinkappaleita käyttäytymällä ikään kuin uskoisi, mutta se ei ole samaa kuin että ihminen "uskoisi oikein". Kyse on samanlaisesta tilanteesta kuin tunteissa. Emme voi pakottaa ketään rakastamaan tai vihaamaan. Voimme vain yrittää muuten tuottaa tunteita toisessa. Kukaan meistä ei myöskään ole kaikkitietävä eikä siten voi tietää varmasti mikä tulkinta on tosi. Tulkinta on aina vain tulkinta, missä tahansa asiassa. Locke ei aikansa hengessä kuitenkaan kyseenalaistanut kristinuskon pätevyyttä eikä myöskään puhunut suvaitsevaisuuden merkityksestä muissa konteksteissa. Uskonnonvapauskeskustelu oli vasta alkua nykyiselle väittelylle mielipiteen- ja ilmaisunvapauden rajoitusten oikeutuksesta.

Hyvinvointiliberalismin synty

Viime vuosisadan loppupuolesta alkaen liberalismi on kuitenkin, ilmeisesti sosialismin ja sosiaalidemokratian aatteiden vaikutuksesta, suhtautunut myötämielisemmin valtion yrityksiin edistää yksilön vapautta ja onnellisuutta. Vapaiden markkinoiden ja klassisen, omistusoikeutta korostavan taloudellisen liberalismin tilalle erityisesti Euroopassa ihanteeksi on noussut maailmansotien jälkeisenä aikana hyvinvointivaltio. Filosofisessa keskustelussa keskeiseksi on noussut hyvinvointiliberalismi (welfare liberalism). Tässä liberalismin muodossa korostetaan toisen sukupolven vapauksia ja oikeuksia ja valtion tehtävänä nähdään velvollisuus turvata kaikille yhtäläinen mahdollisuuksien tasa-arvo, ensisijaisesti koulutuksen ja sosiaaliturvan avulla. Yksilöiden keskinäinen tasa-arvo vaatii, että kaikilla tulisi on olla aito mahdollisuus kehittyä kykyjensä mukaan ja siten turvata toimeentulonsa niin työelämässä kuin sen ulkopuolellakin.iv

Hyvinvointivaltiolla on luonnollisesti ollut myös arvostelijansa, myös liberalistien joukossa. Mutta näiden arvostelijoiden omat ehdotukset, joiden toteuttaminen merkitsisi sosiaaliturvan puuttumista ja korvaamista vapaaehtoisella hyväntekeväisyydellä, eivät ole Yhdysvaltain ulkopuolella saavuttaneet liberalismin perinteisten kannattajien keskuudessa suosiota. Ehdotuksia ovat käytännössä useimmiten tukeneet konservatiivit, jotka ovat talouden vapauttamisen vastapainoksi olleet valmiita myös ilmaisunvapauden rajoituksiin ja kansalaisten perustavien oikeuksien loukkauksiin. Viimeaikaisessa keskustelussa ilmaisunvapaudesta monet, myös suomalaiset, ovat mielipideosastoilla syyttäneet sananvapauttaan käyttäneitä ja väkivallan kohteeksi joutuneita taiteilijoita siitä, että ovat saaneet mitä ovat ansainneet loukattuaan uskovaisten moraalisia tuntoja. Tämä on ollut niin Salman Rushdien kuin tanskalaisten sarjakuvapiirtäjien tuomitsijoiden kanta. Siinä missä liberalismia voidaan pitää Valistuksen aatteen perillisenä, konservatismin taustalla on Romantiikka. Siinä missä Valistus katsoi tulevaisuuteen, korosti optimistisesti yksilön, tieteen ja tulevaisuudenuskon merkitystä, Romantiikka ihannoi menneisyyttä, perinteitä, historiaa ja yksilön sijasta perhettä ja yhteisöä yhteiskunnan perusyksikkönä.v Koska liberalismin variaatioita on valtaisasti, tämän kirjoituksen loppupuolella käsittelemäni liberalismin kritiikki valaissee parhaiten liberalismin ydintä.

Teoreettiset perusteet

Tarkastelen seuraavassa niitä teoreettisia oletuksia, joiden varaan 1900 -luvun liberalistiset ajatukset hyvinvointivaltion oikeutuksesta ja valinnanvapauden siunauksellisuudesta voidaan luontevimmin perustaa. Lähtökohtana ovat klassisen liberalismin käsitykset ihmisyksilöiden vapaudesta ja vapauden arvosta, mutta ulotan tarkasteluni myös hyvinvoinnin, onnellisuuden ja oikeudenmukaisuuden periaatteisiin. Koska heikoimpien kansalaistensa hyvinvointia edistävä valtio aika ajoin väistämättä rajoittaa voimakkaimpien kansalaistensa vapautta, keskeiseksi kysymykseksi nousee, millä perusteella tai perusteilla yksilöiden valintoihin ja toimintaan voidaan oikeutetusti puuttua.

Liberalismin opeissa on tavallisesti hyväksytty vapauden rajoitukset yksilön toiminnasta muille yksilöille aiheutuvan vahingon nimissä. Ongelmallisempia rajoitusten perusteita ovat itselle aiheutettu vahinko sekä yleisesti järjettöminä tai moraalittomina pidetyt valinnat. Parhaiten liberalismin henkeen sopii kanta, jonka mukaan jokaisen järkevän ja suhteellisen hyvin asioista perillä olevan yksilön pitäisi saada itse päättää itseään koskevista asioista. Vaikka perinteisten moraalikäsitysten puolustajat eivät aina pidä tätä vaihtoehtoa parhaana mahdollisena, jopa heidän kannattaisi hyväksyä se välttääkseen muiden, omille käsityksilleen vastakkaisten näkemysten pakkovalta. Liberalismi on ainoa oppi, joka sallii yksilöiden edustaa omia arvojaan kunhan eivät estä muita toimimasta samalla tavalla. Liberalismin vaatimaa yksityisyyden suojaa voidaan puolustaa sillä perusteella, että se on sallivuudessaan kaikille järkeville päätöksentekijöille paras vaihtoehto.

Mitä vapaus on?

Vapaudella on liberalistisissa opeissa tavallisesti tarkoitettu joko rajoitusten puutetta tai yksilöiden kykyä päättää itse omista asioistaan. Klassisessa liberalismissa yksilön sanominen vapaaksi tarkoitti ensisijaisesti sitä, että häntä ei pakkokeinoin tai muin rajoituksin estetty toimimasta omien halujensa ja suunnitelmiensa mukaisesti. Tämä määritelmä on kuitenkin ongelmallinen kahdestakin syystä. Yhtäältä yksilö ei aina ole arkijärjellä ajateltuna vapaa, vaikka häntä ei estettäisikään toimimasta halujensa mukaan. Sosiaalinen vapautemme on riippuvainen kulttuurista, perinteistä, tavoista ja sosiaalisesta kontekstista jossa, vaikka haluaisimme toimia halumme mukaan, emme kuitenkaan toimi siten, sillä toisen asteen halumme, halu toimia sosiaalisesti odotetulla ja hyväksyttävällä tavalla, saa meidät luopumaan alkuperäisesti halusta. Sosiaalinen vapaus täytyykin erottaa fyysisestä vapaudesta, kyvystä ja mahdollisuudesta toimia haluamallamme tavalla. Emme ole kykeneviä, vapaita lentämään ilman apuvälineitä mutta olisi hupsua kuvitella että olemme kyvyttömyydessämme vapauden loukkauksen uhreja. Luonnon esteet voivat rajoittaa vapauttamme mutta nämä vapaudenrajoitukset eivät ole olennaisia liberalismin kannalta. Ratkaisevia ovat vapaudenrajoitukset joita muut moraaliagentit meille mahdollisesti asettavat. Toisaalta täytyy muistaa, että ihminen, jolla ei ole taloudellisista tai muista syistä mahdollisuutta hankkia koulutusta, työtä ja siten elantoaan, tuskin tuntee itseään kovin vapaaksi, vaikkei kukaan teoillaan tai valtio laeillaan häntä estä.vi

Halujen ja niiden tyydyttämisen sijasta uudemmissa vapauden määritelmissä viitataan usein valintamahdollisuuksiin ja niiden rajoittamattomuuteen. Yksilö on vapaa toimimaan tietyllä tavalla, mikäli hän voi esteettä valita haluamansa toimintatavan. Vapauden rajoituksia voi tämän määritelmän mukaan syntyä joko luonnollisesti tai inhimillisen toiminnan tuloksena. Fyysiseen olemukseensa sidotut ihmiset eivät noin vain lentää eivätkä rangaistustaan kärsivät, selliinsä lukitut vangit voi poistua sellistään. He eivät pysty ylittämään konkreettisia esteitä, joita heidän vapautensa tiellä on. Inhimillinen toiminta voi kuitenkin tuottaa toisenlaisia rajoitteita. Pakottaminen, joka perustuu uhkausten käyttöön, ei varsinaisesti estä yksilöitä toimimasta suunnittelemallaan tavalla, mutta ne rajoittavat heidän valintamahdollisuuksiaan. Henkilö, jolle sanotaan "Askel vielä ja ammun!" on halutessaan vapaa ottamaan suunnittelemansa askelen, mutta vain sillä uhalla, että tulee ammutuksi. Uhkauksen jälkeistä tilannetta on vapautta arvioitaessa verrattava sitä edeltäneeseen tilaan, jossa uhattu olisi voinut ottaa askeleen pelkäämättä henkensä puolesta. Uhkausten vapautta rajoittava vaikutus perustuu juuri tämän vaihtoehdon poissulkemiseen. Ilmaisunvapaus on vakavasti uhattuna jos vankilatuomio uhkaa puhujaa. Ilmaisunvapauden rajoitusten puolesta on viime vuosina puhuttu vetoamalla siihen, ettei meillä ole oikeutta loukata toisten moraalisia tuntoja tai muita uskomuksia. Tällaista vaatimusta on liberalistisessa yhteiskunnassa mahdoton oikeuttaa, sillä mikä tahansa mielipide saattaa loukata jotakuta. Vaatimus johtaisi totalitaristiseen yhteiskuntaan jossa kukaan ei voisi lausua muuta kuin diktaattorin hyväksymiä "totuuksia".

Läsnäolollaan vaikuttavien, positiivisten rajoitusten kuten fyysisten esteiden ja väkivaltaisten uhkauksien lisäksi on olemassa myös poissaolollaan vaikuttavia, negatiivisia rajoituksia. Vaikka kukaan ei tietoisesti estäisi varatonta sairasta saamasta terveyden palauttavaa hoitoa, julkisen terveydenhuollon täydellinen puuttuminen rajoittaa hänen vapauttaan. Tätä negatiivisten vapauden rajoitusten merkitystä eivät kuitenkaan hyväksy sen enempää jyrkät klassiset liberalistit kuin libertaristitkaan. Heidän mielestään toisille yksilöille ei voida asettaa velvollisuutta osallistua muiden auttamiseen. Sekä läsnäolollaan vaikuttavat eli positiiviset että negatiiviset vapauden rajoitukset voidaan edelleen jakaa ulkoisiin ja sisäisiin. Vankiloiden muurit, uhkaukset ja rahan puute ovat kaikki ulkoisia, ruumiimme ja mielemme ulkopuolisia esteitä. Sisäisiä vapauden rajoituksia ovat esimerkiksi kivut ja pakkomielteet tai vaikkapa tiedon puute. Ne voivat ehkäistä toimintaamme.

Liberalismin vastustajat ovat usein väittäneet, että jotkut sisäiset vapaudenrajoitukset ovat itse asiassa merkki yksilön suuremmasta, positiivisesta vapaudesta. Esimerkiksi henkilö, jonka korkeat moraaliset ihanteet estävät häntä vahingoittamasta muita ihmisiä, ei liberalismin vastustajien mielestä välttämättä ole epävapaa, pikemminkin päinvastoin. Se, että hän on oivaltanut inhimillisen yhteiselämän perusedellytykset ja toimii niiden mukaisesti, tekee hänestä vapaan, ja epävapaiksi voidaan katsoa ne yksilöt jotka voivat ajatella toisten vahingoittamista mahdollisena toimintavaihtoehtona. Tällaista näkemystä ovat aikanaan kannattaneet Jean-Jacques Rousseau ja Immanuel Kant.

Rousseaulaisen ja kantilaisen ajattelun edustama näkemys vapaudesta rajoitusten mahdollistamasta vapaudesta on selvästi liberalismin vastainen. Positiivisen vapauden puolestapuhujat uskovat muun muassa, että yksilöt voidaan pakottaa vapauteen vastoin omaa tahtoaan, ja tämä ajatus on liberalismin periaatteiden kannalta sisäisesti ristiriitainen. Mutta huomautusta siitä, että kaikkia sisäisiä esteitä ei aina voida pitää vapautta rajoittavina tekijöinä, ei välttämättä tarvitse hylätä tai vastustaa. Ainakin niitä moraalikäsityksiä ja toimintamalleja, jotka yksilö on itse tietoisesti omaksunut, voidaan pitää hänen vapauttaan määrittelevinä ennemmin kuin sitä rajoittavina tekijöinä. Ihmiselle autonomisena, omalakisena olentona on liberalismin mukaan jätettävä mahdollisuus itse määrätä oman sisäisen vapautensa rajat omien kokemustensa ja tietojensa perusteella. Henkilö, joka pidättäytyy muiden vahingoittamisesta eettisten periaatteidensa vuoksi, ei ole vapaa vahingoittamaan muita, mutta hän voi silti olla vapaa tekemään päätöksensä autonomisesti, omalakisesti, omien käsitystensä ja uskomustensa mukaisesti.

Vapauden arvo

Sekä rajoitusten puutetta että yksilöiden kykyä päättää itse omista asioistaan on liberalismin perinteessä pidetty niin itsessään kuin välineellisestikin arvokkaina asioina. Monet liberalistit ovat ajatelleet, että valinnan vapaus on sellainen itseisarvo, jonka olemassaolon jokainen ihminen pystyy kokemaan välittömästi. Heidän käsityksenä mukaan yksilöille on symbolisesti tärkeää, että heillä on kirjasto, jossa on useampia kirjoja kuin he koskaan välttämättä haluavat lukea ja että he voivat mennä ravintolaan jossa on valittavana useampia ruokalajeja mitä he voivat kerralla syödä. Tällainen yksilöiden sen hetkiset eli okkurentit halut ja tarpeet ylittävä valinnanvapaus on joidenkin liberalismin puolestapuhujien mielestä itsessään arvokas asia, johon puuttuminen on ilman muuta tuomittavaa. Väite siitä, ettei ihminen tarvitse kuin yhdet kengän, yhden aterian ja yhden kirjan kerrallaan, ei vetoa liberalistiin.

Mutta tässä vapauden ja sen arvon puolustuksessa on ongelmansa. Monien vaihtoehtojen olemassaolo on kieltämättä houkuttelevaa koska se laajentaa valintojemme kirjoa, ainakin jos pidämme valintojen tekemistä arvokkaana. Näiden ansioiden varaan voidaan tuskin rakentaa kovin laajaa suojattujen vapauksien järjestelmää. Konemusiikki voi jostakusta olla miellyttävää ja sotilasmarssien kuunteleminen ylentävää, mutta liberalismin kannattaja ei varmaankaan haluaisi verrata näiden arvoa vapauden arvoon. Toiset vapauden puolestapuhujat ovat olleet sitä mieltä, että valinnan ja toiminnan rajoittamattomuus on välineellisesti, paremminkin kuin itsessään arvokas asia. Heidän käsityksensä mukaan yhteiskuntajärjestelmä, jossa ihmisten tekemisiin ei tarpeettomasti puututa, kannustaa yksilöitä luovuuteen ja yritteliäisyyteen. Luovat ja yritteliäät yksilöt puolestaan laskevat perustan aineelliselle hyvinvoinnille ja henkiselle kukoistukselle, josta koko kansakunta hyötyy.

Vapauden arvoa voidaan kenties parhaiten perustella jakamalla tarkastelu kahdelle tasolle. Ensinnäkin toiminnan- ja valinnanvapauden arvo on ensisijaisesti välineellisestä ja perustuu siihen, että vaihtoehtojen tietynasteinen rajoittamattomuus on yksilöiden autonomian, oman päätöksenteon välttämätön edellytys.. Toiseksi, yksilöiden omalakisuus on itsessään arvokasta, koska se on yksi inhimillisen onnellisuuden ja hyvän elämän perustekijöistä. Aineellinen hyvinvointi on epäilemättä mahdollista ilman vapautta ja autonomiaakin, mutta on kyseenalaista, kannattaako sellaista hyvinvointia tavoitella kovinkaan vakavasti. Miltä kuulostaisi orjan elämä yhteiskunnassa missä aineellista hyvää olisi tarjolla yllin kyllin, mutta jossa orjan asemasta ei voisi vapautua? Moraalisen toiminnan päämääräksi useissa etiikan teorioissa määritelty inhimillinen onnellisuus edellyttää käsitteellisesti sitä, että yksilöt ovat vapaita päättämään elämänsä suunnasta ja toimintansa perusteista.

Mikäli edellinen analyysi voidaan hyväksyä, autonomian itseisarvo takaa sen, että toiminnan ja valintojen vapaus on välineellisesti arvokasta autonomiseen päätöksentekoon pyrkiville yksilöille. Tästä puolestaan seuraa, että moraalisten agenttien tulee kaikissa toimissaan pyrkiä välttämään toisten yksilöiden vapauden ja autonomian loukkauksia, ellei siihen ole erityisiä perusteita. Mutta toisaalta, koska vapaus ja autonomia eivät suinkaan ole ainoita arvokkaita asioita maailmassa, on oletettavissa, että joissakin olosuhteissa niihin puuttuminen voidaan oikeuttaa vetoamalla muihin arvoihin. Yksi liberalististen teorioiden tärkeimmistä tehtävistä onkin määritellä nämä muut arvot ja niiden suhde yksilöiden vapauteen ja itsemääräämisoikeuteen. Liberalismin kriitikot usein unohtavat että vapauden ja autonomian korostaminen ei tarkoita sitä, että niin olisi pakko käyttää. Yksilö voi hyvin tehdä autonomisen valinnan olla tilapäisesti käyttämättä päätöksenteko-oikeuttaan ja esimerkiksi siirtää sen hoitavalla lääkärilleen, koska uskoo tämän olevan tiedollisesti ja taidollisesti pätevämpi päättämään mikä on paras vaihtoehto.

Muille aiheutettu vahinko

John Stuart Mill muotoili kirjassaan On Liberty (1859) hyvin tunnetun ja laajalti omaksutun kantansa vapauden ja muiden arvojen suhteesta seuraavasti:

Ainoa oikeutus vallankäytölle sivistyneen yhteisön jäsentä kohtaan vastoin hänen omaa tahtoaan on muille ihmisille aiheutuvan vahingon estäminen. Hänen oma hyvänsä, sen paremmin fyysinen kuin moraalinenkaan, ei riitä pakon perusteeksi. Häntä ei saa pakottaa tekemään jotakin tai jättämään jotakin tekemättä vain siksi, että se olisi hänen omaksi hyväkseen tai että se olisi muiden mielestä järkevää tai oikein. Nämä ovat hyviä syitä varoittaa häntä, yrittää järkisyillä saada häntä muuttamaan mieltään, suostutella häntä tai pyytää vakavasti häntä luopumaan päätöksistään, mutta ne eivät tarjoa riittäviä perusteita hänen pakottamiselleen eivätkä hänen rankaisemiselleen. Pakkovallan ja rangaistuksen oikeutus edellyttää sitä, että ehkäistäväksi haluttu toiminta tuottaisi pahaa todennäköisesti jollekulle muulle. Ainoa osa yksilön käyttäytymistä, josta hänen on vastattava yhteiskunnalle, on se osa, joka koskee muita. Siinä käyttäytymisen osassa, joka koskee vain yksilöä itseään, hänen riippumattomuutensa on, synnyinoikeutena, ehdoton. Itsensä suhteen, oman ruumiinsa ja sielunsa suhteen, yksilö on suvereeni.vii

Tämä liberalistien usein lainaaman vapauden puolustuksen mukaan ainoa riittävä peruste pysyville vapauden rajoituksille voimakeinoin tai rangaistuksen uhalla on muille aiheutettu vahinko. Vaikka vapauden ja autonomian loukkaukset vahingoittavat yksilöä eivätkä siten ole ilman muuta hyväksyttävissä, ne voidaan silti usein oikeuttaa vetoamalla siihen suurempaan vahinkoon, joka aiheutuisi liiallisesta vapauden kunnioituksesta. Millin tarkoittama muille aiheutettu vahinko saattaa olla luonteeltaan fyysistä tai psyykkistä, se voidaan aiheuttaa suoraan tai epäsuorasti, ja se voi vaikuttaa uhriensa elämäntilanteeseen äkillisesti tai vähitellen. Mill oikeutti yksilöiden vapauden rajoitukset vahingon perusteella vedoten siihen, että niin yksilöillä kuin yhteisöilläkin on lupa puolustaa itseään ulkoisia ja sisäisiä uhkatekijöitä vastaan.viii Hän ei tosin väittänyt, kuten monet jyrkemmät liberalistit ennen häntä ja hänen jälkeensä, että jokaisella yksilöllä ja yhteisöllä on kaikissa olosuhteissa oltava ehdoton ja luovuttamaton oikeus puolustaa itseään, olivatpa muihin kohdistuvat seuraukset mitkä tahansa.

Järjettömyys ja moraalittomuus

Liberalismin periaatteiden mukaan täysivaltaiset yksilöt ovat itseään koskevissa asioissa oikeutettuja tekemään valintoja, jotka ovat heidän omasta mielestään tai muiden ihmisten mielestä järjettömiä tai irrationaalisia. Valintojen ja tekojen rationaalisuus voidaan määritellä lukemattomilla eri tavoilla, mutta yksikään moraalisesti neutraali luonnehdinta ei oikeuta voimakeinojen eikä uhkausten käyttöä niitä yksilöitä kohtaan, jotka toimivat järjen vastaisesti. Useimmat rationaalisuuden muodot ovat itse asiassa sellaisia, että yksilöitä ei edes periaatteessa voida pakottaa niihin. Jos järkevyydellä tarkoitetaan esimerkiksi sitä, että yksilön uskomukset ovat keskenään yhteensopivia ja perustuvat suurimmaksi osaksi tosiasioihin, koulutus ja kasvatus ovat selvästi parempia keinoja järkevyyden edistämiseksi kuin pakottaminen tai muut vapauden rajoitukset.

Tätä varsin jyrkkää liberalistista näkemystä vastaan on esitetty monia teoreettisia ja käytännöllisiä vastaväitteitä. Maltillisemman liberalismin kannattajat ovat usein pyrkineet osoittamaan, että irrationaalinen päätöksenteko ei voi koskaan olla autonomista eikä siksi myöskään voi kuulua yksilön suvereniteetin alaan. Jatkuvasti järjettömiä päätöksiä tekevä yksilö on verrattavissa mielisairaaseen ja yksittäisiä järjettömyyksiä harrastava tunnekuohun vallassa tai tilapäisessä mielenh­­äiriössä olevaan. Kummassakin tapauksessa irrationaalisia valintoja voidaan oikeutetusti rajoittaa vetoamalla yksilön itsenäisyyden ja omalakisuuden puutteeseen.

Maltillisen kannan ongelmana on kuitenkin se, että liberalistisessa opissa autonomia pitäisi määritellä empiirisenä ilmiönä, ei teoreettisena rakennelmana. Aikuisten ihmisten teot ovat autonomisia silloin, kun ne on tehty tyynessä mielentilassa, ilman pakkoa ja painostusta, ja kun tekojen tekijät ovat tietoisia niiden seurauksista ja ymmärtävät niiden merkityksen itselleen ja muille. Se, että jotkut teot näyttävät muista ihmisistä itsetuhoisilta tai muuten järjenvastaisilta, ei saa vaikuttaa siihen, pidetäänkö niitä moraalisessa mielessä autonomisina vai ei. Jos nimittäin yhteiskunnan annettaisiin voimakeinoin puuttua yksilöiden valintoihin aina, kun he näyttävät jonkin vallitsevan näkemyksen mukaan toimivan järjettömästi, vapauden kunnioituksesta ei jäisi paljonkaan jäljelle. Vapaassa yhteiskunnassa yksilöiden on oltava vapaita tekemään järjettömiäkin tekoja, kunhan he eivät niitä tehdessään vahingoita muita. Muut voivat toki varoituksin ja suostuttelemalla yrittää saada heidät muuttamaan mielensä, mutta mikäli he näyttävät ymmärtävän mitä ovat tekemässä, heillä on oikeus päättää omasta toiminnastaan ja elämänsä suunnasta.

Periaatteeseen, jonka mukaan itselle aiheutettu vahinko ei pyhitä pakottamista tai rangaistuksia, vahvan paternalismin mukaisia tekoja, on olemassa joitakin selviä poikkeuksia. Ensinnäkin, tilapäinen voimankäyttö on usein oikeutettua tilanteissa, joissa yksilö on oletetusti tietämätön vaaratekijöistä tai on tilapäisen tunnekuohun vallassa. Emme voi päästää kulkijaa vaaralliselle sillalle ennen kuin olemme varmistaneet, että hän on tietoinen vaarasta. Toiseksi, vaikka asioista perillä olevia, itsenäiseen päätöksentekoon kykeneviä aikuisia ei pitäisi estää vahingoittamasta itseään, on olemassa yksilöitä ja ryhmiä, joiden suojeleminen heidän omilta päätöksiltään on eettisesti hyväksyttävää ja täyttää oikeutetun paternalismin tunnusmerkit. Pienet lapset, muistisairaat vanhukset ja vakavasti mielisairaat eivät kaikissa asioissa pysty tekemään autonomisia päätöksiä. Heidän toimintaansa kohdistuvat vapauden rajoitukset voidaan oikeuttaa arvioimalla, mitä he itse haluaisivat tehdä, mikäli pystyisivät autonomiseen päätöksentekoon.

Liberalismin vastustajat ovat usein halunneet rajoittaa irrationaalisina pitämiään valintoja vetoamalla niiden moraalittomuuteen. Jotkut järjettömät teot ovatkin moraalittomia siinä vakavassa mielessä, että ne vahingoittavat fyysisesti ja psyykkisesti muita kuin tekijää itseään. Tällaiset teot ovat luonnollisesti tuomittavia. Mutta liberalismin vastustajat eivät yleensä tyydy tähän vaan haluavat rajoittaa sellaistakin toimintaa, josta ei aiheudu sen paremmin suoranaista kuin epäsuoraakaan haittaa muille. Heidän perustelunsa vapauden ja autonomian rajoituksille on näissä tapauksissa moraalittomuus sinänsä.

Kun tekoja, jotka eivät aiheuta vahinkoa muille kuin korkeintaan tekijälle itselleen, kutsutaan sinänsä moraalittomiksi, tarkoitetaan tavallisesti joko sitä, että kyseiset teot ovat jonkin deontologisen moraaliteorian vastaisia, tai sitä, että ne loukkaavat yhteisössä vallitsevia eettisiä käsityksiä tai yhteisön jäsenten syviä tuntoja. Liberalistisen opin mukaan kumpikaan näistä epäeettisyyden muodoista ei oikeuta vapauden tai autonomian rajoituksia voimakeinoin eikä uhkauksin. Tärkeimmät deontologiset moraaliteoriat yhdistävät tekojen hyväksyttävyyden yksilöiden oikeuksiin ja velvollisuuksiin, heidän keskinäisiin sopimuksiinsa ja lupauksiinsa, jumalan tahtoon, hyveisiin ja säädyllisyyteen. Seurauseettiset teoriat nimensä mukaisesti ovat kiinnostuneita tekojen suorista tai epäsuorista seurauksista.

Liberalismin arvo yksilöille ja yhteisöille

Liberalismin oppiin läheisesti kuuluvaa moralismin vastaisuutta on joskus arvosteltu siitä, että ajatus on sisäisesti ristiriitainen. Vapauden aatteen pitäisi omien lähtökohtiensa mukaan olla moraalisesti neutraali teoria, mutta käytännössä se onkin muodostunut eettiseksi ohjeistukseksi, joka tuomitsee muun muassa uskonnollisen fundamentalismin erilaiset ilmenemismuodot sekä sellaisen konservatismin, joka pyrkii oikeuttamaan yhteisöllisen säätelyn vetoamalla vallitseviin tapoihin ja tuntemuksiin. Liberalismin vastustajat ovatkin väittäneet, että vapauden puolestapuhujat ovat itse asiassa samanlaisia moralisteja kuin esimerkiksi katolisen etiikan tai islamilaisen imaamivallan kannattajat, eivätkä he siten voi legitiimisti esiintyä kaikkien yksilöiden ja ryhmien puolueettomina edustajina. Moralistit ovat kuitenkin väärässä rinnastaessaan liberalismin jäännöksettömästi omiin moralistisiin oppeihinsa. Vaikka vapauden aate kieltämättä edellyttää omilta kannattajiltaan sitoutumista yksilöiden autonomian kunnioittamiseen, se ei kuitenkaan kiellä muiden näkemysten puolustajilta heidän oikeuttaan käyttäytyä oman katsantonsa mukaisesti itseään koskevissa asioissa. Liberalismia ei pitäisikään verrata kristilliseen tai islamilaiseen fundamentalismiin, jotka kumpikin vaativat kaikilta ihmisiltä kuuliaisuutta niin julkisissa kuin yksityiselämäänkin liittyvissä toimissa. Liberalismin vastakohta on pikemminkin totalitarismi, yhteiskunnallisen sääntelyn malli, joka ei salli minkäänlaista poikkeamista sääntöjen noudattamisesta edes yksityisasioissa ja jonka muunnelmia uskonnolliset ideologiat voivat olla.

Kun vertaillaan toisiinsa liberalistista ja totalitaristista mallia, useimmat järkevät ihmiset pystyvät näkemään ne edut, joita vapautta kunnioittava vaihtoehto tarjoaa. Vaikka yksilö voi ensisijaisesti toivoa, että yhteiskunta olisi järjestetty hänen itse valitsemansa totalitaristisen etiikan mukaisesti, pahin mahdollisuus olisi jonkin vastakkaisen opin mukaan luotu järjestelmä. Fundamentalistisessa katolisessa yhteiskunnassa, muslimi ei voisi harjoittaa uskontoaan edes omassa yksityisyydessään ja päinvastoin. Liberalismi on kunkin yksilön ainakin toiseksi paras vaihtoehto, koska se sallii omien näkemysten mukaisen toiminnan itseä koskevissa asioissa. Sitä paitsi, koska mielipiteiden ja niiden ilmaisun vapaus on liberalistisessa mallissa taattu, jokainen omaan oppiinsa uskova saa vapaassa yhteiskunnassa yrittää käännyttää muut omalle kannalleen suostuttelulla ja tietoa tarjoamalla.

Liberalismin kritiikki

Rawlsin hyvinvointiliberalismia puolustavan teoksen A Theory of Justice ilmestymisen jälkeen, 1980 -luvulla alettiin kritisoida, ei vain Rawlsin teoriaa sinänsä vaan myös liberalistisen ajattelun perusoletuksia. Keskeisiksi ns. kommunitaristeiksi kutsuttuja filosofeja olivat Michael Sandel, Alasdair MacIntyre, Charles Taylor ja Michael Walzer.ix Vaikka kaikki eroavatkin toisistaan, yhteistä heille oli yhteisön merkityksen korostaminen yksilön identiteetin ja arvojen lähteenä - tämä sai muut kutsumaan heitä kommunitaristeiksi. He hylkäsivät rawlsilaisen deontologisen liberalismin ja ajatuksen abstraktista, rationaalisesta valitsijasta, joka voi vapaasti, tuntematta paikkaansa maailmassa, valita mielivaltaisesti joukon HYVIÄ periaatteita inhimillisen elämän säätelemiseksi ja yhteiskunnan rakentamiseksi.

Kommunitaristeja kiusaa liberalismille keskeinen universaalisuuden vaatimus, sillä heidän mielestään kulttuurisia eroja ei pystytä ottamaan huomioon, jos yritetään lähteä liikkeelle ominaisuuksistaan puhdistetusta, abstraktista ihmiskäsityksestä. Liberalistit ovat vakavasti erehtyneet kuvitellessaan, että valtio kykenisi ja sen pitäisi hyväksyä kaikki erilaiset käsitykset hyvästä, joita ihmisillä sattuu olemaan. Yksilöt eivät ole identiteetittömiä rationaalisia agentteja arvoneutraalissa valtiossa. Todellisuudessa heidän valintansa ovat seurausta heidän yhteisöllisestä taustastaan ja asemastaan. Kommunitaristit uskovat, toisin kuin liberalistit, että yhteisön arvot, uskomukset ja traditiot määrittävät oikeudenmukaisuusnäkemykset. Kommunitaristit eivät näe valintojen tekemistä itsessään arvokkaana, vaan ovat valmiita sanomaan, että valitseminen on vain niin arvokasta kuin mitä valinnat sisällöllisesti ovat.

Ongelmallisen kysymyksen kommunitaristeille herättää yhteisön määrittely. Onko yhteisö synonyymi yhteiskunnalle vai onko kyse pienimuotoisista ryhmittymistä, jolloin ihminen voi kuulua samanaikaisesti hyvinkin monenlaisiin yhteisöihin. Yhteisön merkitys näkyy kuitenkin siinä, että kommunitaristien mukaan poliittiset ja moraaliset valinnat ovat sitä mitä ovat, taustastaan johtuen. Identiteetti on erottamaton rooleistamme perheessä, luokassa, yhteisössä, tietyn historian, traditioiden ja tapojen kantajina. Näille liberalismin kriitikoille ajatus yksilön autonomian ja omien valintojen tekemisen tärkeydestä on käsittämätön.

Oman lisänsä liberalismin ja kommunitarismin väliseen kiistaan toi Joseph Razx, jota jotkut pitävät jonkinlaisena oppisuuntien yhdistäjänä. Liberalismista Raz eroaa siinä, että hän sallii, jopa vaatii valtion edistävän hyvinä pitämiään asioita ja poistavan pahoja. Perfektionistina Raz uskoo, että on välttämätöntä käydä kansalaiskeskustelua siitä, mitkä asiat ovat hyviä ja mitkä pahoja. Hän kuitenkin huomauttaa, ettei ketään tule pakottaa valitsemaan tiettyä elämäntapaa vaikka tiedettäisiinkin, mitkä elämäntavat ovat huonompia ja mitkä parempia. Perfektionismia vastustavia liberalisteja yhdistää vaatimus yksilön autonomian kunnioituksesta ja siitä, ettei kukaan saa pakottaa omaa käsitystään hyvästä toisille. Raz kuitenkin torjuu ajatuksen, sillä hänelle autonomia on arvokasta vain, jos sitä käytetään hyväksyttävien ja arvokkaiden suunnitelmien ja ihmissuhteiden edistämiseen. Itse asiassa autonomiankin arvo on sidoksissa kulttuuriin, jossa eletään. Länsimaisessa perinteessä autonomia on nähty arvokkaana asiana. Se on Razin mukaan kuitenkin kulttuurinen traditio eikä siten oikeuta liberalistien vaatimusta yksilön autonomian kunnioituksesta kaikissa kulttuureissa. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että meidän ei pitäisi kiinnittää mitään huomiota muissa kulttuureissa mahdollisesti tapahtuvaan pakottamiseen, oli kyse sitten pakkoavioliitosta tai pakottamisesta uskonnollisen vähemmistön jäseneksi. Razin mukaan valtion tehtävä on, kulttuurista traditiota kunnioittaen, antaa kansalaisille moraalisesti arvokkaita, oikeita vaihtoehtoja. Ongelmallista tässä ajatuksessa on se, miten valtio voisi yksilöitä paremmin tietää, mikä on kaikille kansalaisille hyvää ja mikä pahaa. Ajatus kyseenalaistaa koko demokraattisen yhteiskunnan ideaalin.

Kolmannen vaihtoehdon erityisesti liberalismin ja kommunitarismin väliseen keskusteluun on tarjonnut konservatismi erilaisine variaatioineen. Kaikkia muotoja yhdistää usko yhteisiin, kansakuntaa, yhteiskuntaa ja yhteisöä sitoviin, hyväksi koeteltuihin traditionaalisiin arvoihin samoin kuin usko taloudelliseen vapauteen siten, että kaikkein huono-osaisimmille kuitenkin turvataan mahdollisuus elämään mikäli he ansaitsevat tulla autetuiksi. Konservatiivit eivät voi hyväksyä ajatusta yrityksestä keinotekoisesti muuttaa ja kehittää yhteiskuntaa idealististen periaatteiden pohjalta, sillä heille universaali, rationalistinen politiikka on illuusiota. Osittain tästä syystä valtion roolin tulee olla pieni. Konservatiivinen suhtautuminen maailmaan on traditionalismiin nojaavaa, pessimististä uskoa ihmisten pahuuteen.

Vaikka konservatiivit haluavatkin rajoittaa valtion roolia, he eivät jaa libertaristien ihannetta laissez-faire politiikkaa ajavasta minimalistisesta valtiosta, jota niin Nozick kuin Narvesonkin kannattivat. Valtion tehtävänä on yksilönvapauden turvaamisen ohella huolehtia kaikkien yhteisten perinteiden turvaamisesta. Niinpä heidän tuleekin vastustaa liberalistien pyrkimyksiä pitää yksilömoraali erillään politiikasta. Esimerkiksi Roger Scrutonxi kannattaa kansallismielisen, historiallisen yhteenkuuluvuuden ja moraalin elvyttämistä, jota puolestaan vapaamielisemmät konservatiivit kuten John Grayxii vastustavat keinotekoisena ja mahdottomana yrityksenä palauttaa menneisyys nykyaikaan. Paljolti toisenlaista ajattelua edustaa John Kekes, jolle jokseenkin kaikki erilaisten liberalistien kannattamat ajatukset ovat kauhistus ja esimerkkejä ajattelun vääristymistä. Hänen mukaansa liberalistit ovat hyvän uudelleenjaossa kiinnostuneempia saajien tarpeista kuin antajien oikeuksista, syyttömien rankaisemattomuus on heille tärkeämpää kuin syyllisten rankaiseminen ja he ovat kiinnostuneempia vähälahjaisten kuin lahjakkaiden opettamisesta. Samoin liberalistit ja heidän hengenheimolaisensa suosivat ilmaisunvapautta moraalisten tuntojen suojelun sijasta, korostavat uskonnon harjoittamattomuuden vapautta ensisijaisena uskonnonvapautena ja keskittyvät mieluummin siihen mitä ihmiset tarvitsevat kuin siihen mitä he ansaitsevat. Kekesin kaltaiset konservatiivit haluaisivat soveltaa retributiivisen rangaistusteorian periaatteita distributiiviiseen oikeudenmukaisuuden. Ennen kuin jollekulle apua annetaan, tulisi arvioida minkä verran apua hän ansaitsee - jos lainkaan. Liberalistille tämä on tietysti kauhistus samoin kuin vaatimus siitä, että ihmisten tulisi kuunnella yhteisönsä moraalisia auktoriteetteja, jotka tiedoillaan, taidoillaan ja esimerkillään ohjaavat heikompia yksilöitä moraaliseen toimintaan. Kekesin mainitsemiin liberalismin synteihin kuuluvat myös nyky-yhteiskuntien rappeutuminen ja rikollisuuden kasvu. Maailmanparannusyrityksissään vapaamieliset liberalistit ovat luoneet yhteiskunnan jossa yksilöt ovat hukanneet perinteiset roolinsa ja traditionsa.

Kuten olen aiemmin todennut liberalismi on monitulkintainen vapautta ja vapaamielisyyttä puolustava oppi. Koska ainakin jonkinasteista hyvinvointivaltiota puolustavat versiot ovat nykyään teoreettisesti keskeisiä, on syynä sanoa muutama sana libertarismista joka kritisoi valtion roolia julkisten palvelujen tuottajana. Libertaristien näkemys oikeudenmukaisuuden historiallis-proseduraalisesta luonteesta sallii vain heikon valtion olemassaolon. Kirjassaan Anarchy, State, and Utopia Nozick puhuu kahdesta valtiotyypistä: yövartijavaltiosta ja ultraminimaalisesta valtiosta. Yövartijavaltio eli minimaalinen valtio suojelee kansalaisia väkivallalta, varkauksilta ja petoksilta ja valvoo, että sopimukset pidetään. Ultraminimaalinen valtio takaa suojelun vain niille, jotka ovat siitä maksaneet. Tämä mallin kannattajat pitävät minimaalista valtiota epäoikeudenmukaisina koska suojelu ei kuitenkaan jakaudu tasaisesti ja jotkut joutuvat maksamaan toisten suojelusta. Sekä oikeudenmukaisuuteen että valtion minimaalisuuteen liittyvät libertarismin juuret löytyvät sekä lockelaisesta liberalismista että klassisen liberalismin talousajattelusta. Kuriositeettina on Pietarissa syntynyt mutta sittemmin amerikkalaistunut omatekoinen filosofi ja vapaa kirjailija Ayn Rand (1905-1982), joka 1930 -luvulta lähtien kirjoitti kapitalismin erinomaisuudesta ja siitä, miten sitä ei koskaan ole missään toteutettu. Yhdysvallat edusti hänelle täydellisestä valtion kontrollia. Randilaisen ajattelun ytimen muodosti egoismin puolustus ja altruismin vastustus. Hän uskoi, että ihminen voi olla onnellinen vain edistäessään omaa etuaan. Yhteisöllisyyttä ja keskinäistä hyvätahtoisuutta Rand piti länsimaiden pahimpana uhkana. Ihmisiä ei saa vaatia auttamaan toisiaan, erityisestikään tuntemattomia, sillä heillä ei ole velvollisuuksia toisiaan kohtaan. Ja koska ihmisillä ei ole velvollisuuksia toisiaan kohtaan, valtion pakkokeinot huono-osaisten auttamiseksi olisivat hyväonnisten rankaisemista huono-osaisten onnettomuudesta. Nykyisessä egalitarismikeskustelussa on Randin näkemysten vastaisesti puhuttu siitä missä määrin ihmisten hyvä- tai huono-onnisuus tulisi huomioida distributiivisessa oikeudenmukaisuudessa. Luck egalitarianism - nimiselle oikeudenmukaisuusajattelulle ei ole vielä vakiintunutta suomenkielistä nimeä, jotkut puhuvat esimerkiksi tuuriegalitarismista. Kyse on joka tapauksessa siitä, että distributiivisessa oikeudenmukaisuudessa tulisi huomioida itsestä riippumattomat tekijät kuten syntymässä saatu onnekkuus tai huono-onnisuus.

Vuonna 1988 Jan Narvesonin teos The Libertarian Idea ilmestyi puolustamaan Nozickin luomaa libertaristista ajattelua ja kuvaamaan miltä libertaristinen yhteiskunta näyttäisi. Koska libertaristisessa yhteiskunnassa ei ole julkista sektoria, kaiken avun täytyy perustua joko hyväntekeväisyyteen tai ihmisten yritykseen tavalla tai toisella ennakoida tulevat tarpeensa, oli sitten kyseessä kallis sairaus tai lasten koulutus. Kehuessaan Nozickia siitä, että tämä ensimmäistä kertaa rinnasti verotuksen ja varkaudenxiii, Narveson huomauttaa, miten verotuksen kannattajatkin olisivat valmiita myöntämään, että yhdenkin ihmisten ryöstäminen kadulla, köyhien auttamiseksi, olisi väärin ja epäoikeudenmukaista. Libertarismin yksityisomaisuuden pyhyys tekee monissa kysymyksissä keskustelun sallitun ja kielletyn toiminnan rajoista tarpeettomaksi. Kun julkisia tiloja ei ole, kun joku omistaa kadut, tiet ja puistot, omistaja voi vapaasti päättää mitä alueellaan sallii. Miten kaiken julkisen yksityistäminen sitten käytännössä hoidettaisiin, on liberalisteilta jäänyt selittämättä.

Lopuksi

Erilaisia variaatioita yksilöiden ja yhteisön suhteista ja arvosta, vapauden käsitteen tulkinnoista ja oikeuksien ja velvollisuuksien sisällöistä on mitä moninaisempia, eikä jaotteluita liberalismin sisällä ole helppo tehdä. On myös paljon filosofeja, jotka ovat osallistuneet keskusteluun ei niin teorian luonnon vaan peruskäsitteiden analyysin kautta. Heistä ehkä merkittävimpänä on mainittava Joel Feinbergxiv, jonka teokset itselle tai muille aiheutetun vahingon käsitteestä ja sen eroista esimerkiksi moraalisten tuntojen loukkauksiin ovat jo klassikkoja. Pitää myöskin muistaa että ns. yhteiskuntafilosofisten kysymysten (vapaudesta, vallasta, oikeudenmukaisuudesta, oikeuksista, velvollisuuksista jne.) erottaminen etiikasta, poliittisesta filosofiasta ja oikeusfilosofiasta on usein vaikeaa, mahdotonta tai yksinkertaisesti tarpeetonta.

i A. Vitikainen, The Limits of Liberal Multiculturalism. Palgrave 1915.

ii Locke, J., Two Treatises on Government (1689). P. Laslett (toim.), Cambridge University Press, 1960.

iii R. Nozick, Anarchy, State, and Utopia. Basic Books, 1974, J. Narveson, The Libertarian Idea, Temple Press 1988.

iv J. Rawls, A Theory of Justice, revised edition. Harvard University Press, 1996; J. Rawls, Political Liberalism, Columbia University Press; J. Rawls, Justice as Fairness: A Restatement, E. Kelly (toim.), Columbia University Press, 2001; R. Dworkin, Taking Rigts Seriously, Cambridge University Press, 1977; J. Feinberg, Harm to Others, Clarendon Press 1984; C. Kukathas, The Liberal Archipelago, Oxford University Press, 2003; W. Kymlicka, Liberalism, Community and Culture, Oxford University Press, 1989.

v Nykykonservatismiin voi tutustua J. Kekesin teoksissa Against Liberalism, Cornell University Press ja A Case for Conservatism, Cornell Universtiy Press, 1988.

vi Erinomainen historiallinen katsaus siihen, miten kuvitteellinen amerikkalainen unelma kaikki mahdollisuudesta menestyä kunhan vain ahkeroi on Nancy Isenbergin teor White Trash. The 400 -year Untold History of Class in Americs. Viking Random House 2016.

vii J.S. Mill, Three Essays: On Liberty, Representative Government, The Subjection of Women. Toim. R. Wollheim, Oxford University Press, 1975, ss. 14-15.

viii Mts. 16.

ix M. Sandel, Liberalism and the Limits of Justice, Cambridge University Press 1982; A. MacIntyre, After Virtue: A Study in Moral Theory, Duckworth 1981, C. Taylor, Philosophical Papers, Cambridge University Press 1985; A. MacIntyre, Sources of Self. The Making of Modern Identity, Cambridge University Press 1989.

x J. Raz, Morality of Freedom, Oxford University Press, 1986.

xi R. Scruton, The Meaning of Conservatism, Penguin 1986.

xii Beyond the New Right. Markets, Government and the Common Environments, Routledge 1993.

xiii Tosiasiassa vanha klassisten anarkistien käyttämä vertaus.

xiv J. Feinbergin kirjasarja The Moral Limits of Crimal Law, Oxford University Press, 1984-1988.