Liian myöhään arkkipiispa Leo
Teksti Harald Olausen
Suomen ortodoksikirjon päämies, arkkipiispa Leo on vedonnut Moskavan patriarkka Kirilliin, jotta tämä tuomitsisi Venäjän sodan Ukrainaa vastaan: "Nyt kirkon on korkea aika huomata, että se on kulkenut harhaan. Vetoan suoraan Moskovan patriarkka Kirilliin: muistakaa Jumalan edessä piispana ja patriarkkana antamanne lupaukset ja se, että niistä on kerran tehtävä tiliä Kaikkivaltiaan edessä. Kristuksen tähden: herätkää ja tuomitkaa tämä pahuus! Käyttäkää vaikutusvaltaanne rauhan edistämiseksi ja tehkää kaikkenne, että tämä sota päättyisi. Siihen rukoilen teille Jumalalta nöyryyttä ja viisautta."
Puheet ovat puheita ja sanat sanoja. Ne eivät lämmitä sodan viattomia uhreja. Venäjän ortodoksisen kirkon militarisoituminen ja Putinin apulaisena häärääminen isänmaallista kiihkoa ravittaessa on ollut niin massiivinen viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana, ettei se ole voinut jäädä Suomen ortodokseilta huomaamatta. Mitä silloin tehtiin? Varoittiko Leo asiasta etukäteen? Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa olisi voinut puhua aikaisemmin asiasta, jos ne nyt puheilla mihinkään muuttuvat. Miten on, onko kirkko edes keskustellut Venäjän kirkon ja Suomen kirkon suhteiden jäädyttämisestä ennen kuin Kirill tulee järkiinsä?
Ortodoksiselle maailmalle on huomionarvoista, että ortodoksinen Venäjä aloitti ortodoksisen Ukrainan hyökkäyksen ortodoksien suurimpaan pyhään valmistautumisen eli suuren paaston aikana. Silläkin on merkityksensä, sillä alkuperäisten Putinin suunnitelmien mukaan sodan olisi pitänyt päättyä Venäjälle voitollisesti. Kirill olisi puhunut silloin ihan samoin. Sota on kestänyt yhtä pitkään kuin paasto. Kirill piti puheensa Venäjän armeijan isosta kirkosta eturivissään siloposkista tykinruokaa, joiden epäilevistä ilmeisestä saattoi päätellä jotain ihan muuta, kuin Kirillin puheista. Nuorten sotilaiden silmistä paistoi läpi pelko, hämmennys ja epäily. Samat tunteet, kuin mitä koko Venäjällä ilman omaa ääntään olevilla kansalaisten enemmistölläkin.
Ortodoksit.fi-sivulla isä Rauno Pietarinen kirjoittaa 26.3. paastosta. Pietarisen mukaan hengellisessä suursiivouksessa voi ajautua myös harhaan: "Kristus sanoi, että pois ajettu saastainen henki voi tulla takaisin ihmiseen ja löytää entisen asumuksensa siivottuna. Sinne se asettuu ja tuo mukanaan seitsemän vielä pahempaa henkeä (Matt 12:45). Voi siis elää niin kuin muka olisi valon lapsi, ja suistua silti pimeyteen. Juudas Iskariot kulki Jeesuksen ja opetuslasten seurassa kolme vuotta, kuunteli Herran opetusta, todisti suurista ihmeistä ja syöksyi pimeyteen. Samoin omana aikanamme joku voi käydä usein kirkossa, paastota ja puhua Jumalasta, vaikka hänen sielunsa huone on tyhjä. Se on näennäisesti puhdas, mutta tyhjä. Se ei olekaan Pyhän, vaan pahan hengen asunto, ei Jumalan, vaan itsekkyyden temppeli (1 Kor. 3:16-19)."
Myös papiston on hänen mielestään aloitettava parannuksen teko joka päivä uudelleen. Se alkaa hengellisten hienouksien asemesta rehellisellä pohdinnalla noudatammeko edes normaaleja käytöstapoja, Pietarinen pohtii: "Olemmeko kohteliaita, kunnioitammeko toisia ja kuuntelemmeko aidosti vai olemmeko vain kuuntelevinamme? Entä luulemmeko meitä kunnioitettavan itsemme vai asemamme takia, noudatammeko niitä työelämän sääntöjä, joita kirkon ulkopuolella pidetään itsestään selvyyksinä, olemmeko tasapuolisia, pyrimmekö palvelemaan vai asetummeko palveltaviksi?"
Näitä kuuluu hänen mukaansa miettiä suuren paaston aikana. Maahankumarrukset ja paaston ruokavalio voivat kyllä viedä oikeaan suuntaan, mutta ne eivät voi koskaan olla hengellinen oikotie ohi tolkun ihmisyyden: "Pelkkä asema ei armahda ketään. Kirkon historia tuntee jopa patriarkkoja, joilla hengellisten korkeuksien tavoittelu on epäonnistunut. On hirvittävän surullista, jos oman sielun pelto näyttää tuottavan kauniita hedelmiä, mutta tosielämän testi osoittaakin ne myrkyllisiksi ja tappaviksi. Miettikäämme, olemmeko tolkun ihmisiä eikä niinkään olemmeko enkeleitä. Silloin Kristus itse lahjoittaa elämäämme Pyhän Hengen, joka on elämää tuottava ja ylläpitävä rakkauden persoonallinen läsnäolo. Vaikka emme vielä olekaan enkeleitä, ovat enkelit jo kanssamme."
Vetoamiset eivät enää tässä vaiheessa auta, varsinkin kun sen tekee huonossa huudossa oman jyrkkyytensä ja konservatiivisuutensa takia oleva ortodoksiarkkipiispa, jolla ei ole enää omassa kirkossa arvovaltaa eikä tukijoita kourallista vanhoja huivipäisiä karjalaismummoja, ikä 90+, enempää. Sen sijaan se tulee huonoon aikaan ja liian myöhään, herättäen samalla ikävän kysymyksen, miksi vasta nyt arkkipiispa herää sodan kuudennella viikolla puolustamaan ukrainalaisia? Nuikkuiko hän vai missä maailmassa hän oikein elää tai kuvittelee elävänsä?
Kirillin puhe ei koskenutkaan tarkasti ottaen Ukrainan sotaa, vaan Suurta Isänmaallista sotaa, joksi venäläiset II maailmansotaa kutsuvat ja kaiken sen jälkeen tekemänsä sen kamalalla muistolla oikeuttaen. Sen ympärille rakennettu mytologia hallitsee venäläistä sielua ihan samalla tavalla, kuin mitä Kirill tahallisesti sekoitti kaksi eri asiaa yhteen ja samaan tunteeseen venäläisestä uhrautuvaisuudesta ja rauhantahdosta, uhrasihan se itse puolustaessaan maataan saksalaishyökkääjiä vastaan, eri laskentatapojen mukaan, ainakin yli 20 miljoona kansalaistaan.
Suomen ortodoksit eivät ole Ukrainan hätää kärsivä ortodokseja tukeneet muutamaa pikkulahjoitusta, ja nekin suurella äänellä koilottaen, lukuun ottamatta. Sen sijaan kirkko osaa kyllä pistää rahaksi. Valamon luostarissa järjestetään kallis kurssin Venäjän uskonnollinen resessanssi (eivät osaa - eivät ehkä halua - tietenkään kirjoittaa sanaa renessanssi oikein, koska sen aloittama epäily ja aistivoimainen taide kumosi uskollisen jäykkyyden ja typeryyden) - nousu ja tuho. Ehkä hinta johtuu maineikkaista esiintyjistä. Saa nähdä onko paikalle kutsuttu alustamaan itse Kirill ja Leo aiheesta. Molemmat suuria herkkusuita, vyötärön ympärysmitatkin lähes kolme metriä, joten Valamon seisovaan pöytään pitää satsata triplasti, millä se sinnittelee tavallisen arkipyhän,