Liian paljon liian nuorena ja mikä nyt eteen Pinneberg?

03.04.2021

Teksti:

Harald Olausen

Hesarissa oli eilen pitkäperjantaina 2.huhtikuuta pääkirjoitus otsikolla "Otaniemen Sokrates piti viimeisen luennon". Pääkirjoituksessa kerrottiin Esa Saarisen Aalto-yliopiston jäähyväisluennon olleen merkkitapaus akateemisessa maailmassa, mitä se ei ollut, kuten eivät myöskään Saarisen tieteelliset näytöt, jotka jäivät kovin vähäisiksi 24-vuotiaana tehdyn väitöskirjan jälkeen. Syynä se sama vanha tauti: liian paljon liian nuorena ja kusen nouseminen päähän.

Kovin on Hesari muuttanut sekä tyyliään kirjoittaessaan Saarisesta näinkin nostalgisen myönteisesti, kun ottaa huomioon, että sama lehti - eri tekijät tosi - teilasivat Saarisen yli kolmekymmentä vuotta niin, että se johti Saarisen lopulliseen ajautumiseen yliopiston ulkopuolelle puuhastelemaan mitättömyyksien kanssa mitättömiä asioita filosofiaksi kutsumansa pseudotieteellisen symposiumin nimissä välillä pitkiksi ajoiksi jopa Kreikkaan naistenlehtijulkisuuden siivillä keski-ikäisiä ja hyvin maksaneita naisia naurattamaan.

Ainoa asia, mitä Saarinen tuntuu kuulemma pelkäävän (Asterixin pienessä ja urheassa gallialaiskylässä pelättiin vain yhtä asiaa: että taivas tippuu niskaan) on se, että NAISET NAURAISIVAT HÄNELLE! Ja tietenkin he nauravat luentojen jälkeen viinilasi käsissään miettiessään mitä miettiessään värikkään riikinkukon, kuin Casanovan aikoinaan, pöyrähdellessä keimaillen heidän edessään tanssiin kutsuen.

Taas jälleen yksi erinomaisuus pitää itselleen synttäreitä menneiden pävien sulavissa lumissa
Taas jälleen yksi erinomaisuus pitää itselleen synttäreitä menneiden pävien sulavissa lumissa

Tässä ovat Saarisen vähäiset näytöt - ei paljon muuta. Ja se ei ole paljon, vaan paljon porua ja vähän villoja-osastolta. Se on ollut hänen pettämätön tavaramerkkinsä: julkisuuden liehittelyä mitä missäkin kissanristiäisissä rahankiilto silmissään ja lähes aina samat kertomukset (oman) minän suurista mahdollisuuksista, kunhan vain on varaa maksaa sikakalliit osallistumismaksut hänen höpsismikursseilleen.

Hesarin pääkirjoituksessakin kerrottu vuodesta 2001 lähtien järjestetty Filosofia ja systeemiajattelu-kurssi kuulostaa juuri tältä samalta; siltä, mihin Saarinen epäonnistuneen tieteellisen uransa jälkeen rahattomana ajautui; rahastamaan täystoimisesti itse keksimillään uudissanoilla, kuten "nykyhetkisyys" ja "merkitykset" hyväuskoisia pelkillä sanoilla ja kuuluisuuden kosketuksella muka fiksuilla filosofiatempuillaan, vaikka tiesi hyvin ettei mikään ollut muuttunut, tai muuttumassa eikä siksi osannut itse ihastella aidosti vanhaa uutena. Nyt kun Hesarin ylisanoin kuorruttamaa Saarista kuuntelee netistä, ei hän eroa juurikaan Kotipizzan yrittäjiä sparranneen Trainer`s Housen Jari Sarasvuosta, jota katsellessa ja kuunnellessa pääsylippuun pitäisi kuulua sekä pleksilasia räiskeitä vastaan että 20-litran oksennusämpärit.

Saarisen kohdalla on vaikea sanoa, onko kyse koomillisuudesta vai huumorista. Hän näyttää itse pellenaamaiselta vitsiltä kuten eduskunnasta vihdoinkin monen iloksi luopuva migrenisti Ben Zyzsckovits. Hesari mainostaa häntä jutussaan Sokrateen kaltaiseksi, mitä hän ei tietenkään ole. Vai missä hänen sanomisissaan ja teksteissään muka vilahtaa sokraattinen ironia? Ei missään. Saarista ei siksi arvosteta filosofipiireissä. Mutta hän on itse syypää omaan ongelmaansa: liian paljon nokka pystyssä muita terävillä kyynärpäillään tönien liian nuorena kusipäänä, sillä hänet nostettiin eturiviin ja hän luuli sitä pysyväksi kiinnitykseksi.

Näin ei tietenkään ollut ja siksi oli kiinnostava katsoa, miten eilisen tähti hiipui ja lähes sammui yrittäessään väkisin pitää itsensä ihmisten mielissä. Siksi voi hyvin kysyä: mikä nyt eteen Pinneberg? Samanniminen kirja on paljon parempaa luettavaa kuin Saarisen lässyttävät markkinointipuheet minän kaikkivoipaisuudesta menestyksen ihmeitä tekevässä maailmassa, sillä toisin kuin Saarisessa ja hänen jutuissaan, kirjassa ei ole tilaa millekään teennäisille ongelmille eikä sitä yritetä kepulikonstein myydä sikamaiseen hintaan hyväuskoisille hölmöille.

Hesarin mukaan kuulijat vakuuttelevat Saarisen luennoissa olleen jotain taianomaista, jota on vaikea pukea sanoiksi siksi, että puhevammasta kärsivä ja sekavasti puhuvasta Saarisesta ei aina saanut selvää, vaikka kuinka yritti. Eivätkä kaikki ne miljoonat Hesarin mainostamasta (lähde on ilmaisesti itse Saarinen eli uskokoot, ken uskoo, minä en ainakaan). Pääkirjoituksessa lyödään turhan höpöttämisen ja selfmaidemanien itsehypettämisen alttarille vielä lisää selvästi Saarisen itsensä vuorossa olleelle toimittajille tarjoilemia mainesanoja itsestään ja työtavoistaan: Saariselle ei kuulemma ole tärkeintä ajatukset vaan itse ajattelun prosessi. Sen hän kuitenkin pitää piilossa ylisanoillaan, jotka eksyttävät ja tekevät lopuksi kuulijan immuuniksi totuudelle, jos nyt sellaisesta voi edes puhua tämän hölisevän marakatin kohdalla. Filosofi on kehittänyt ilmaisumuodokseen "dialogisen monologin", jossa kuulijat ovat läsnä puhujan hapuilussa ja hiljaisuuksissa.

Haloo herätkää! Dialoginen monologi on samaa improvisoitua sanahelinää, kuin mitä hän netissäkin suoltaa uuvuttavia jorinoita tuntikaupalla itsestään selvyyksistä puhumatta kertaakaan asiaa tai pääsemättä ylitse pääsemättömästä eli itsestään, jota hän yhtä ehdoin tahdoin rakastaa ylitse muiden samalla tavalla, kuin hän omia sikakalliita luentojaan mainostaa peruutusturvalla. Nyt on kyllä toimittaja joko syönyt, tajuamatta itsekään, paksua pajunköyttä yhdeltä sanoilla julkisuutta ovelasti harhauttamismielessä rahan vuoksi ammatikseen kohta viisikymmentä vuotta tehneeltä alan kruunaamattomalta kuninkaalta, jonka on täytynyt tällaista soopaa ilmoille päästessään tarkoittaneen jutun sokraattisen ironian hengissä tarjoiltavaksi itsensä pilkkaamiseksi eikä vakavasti otettavaksi ja maan päälehdessä sanasta sanaan julkaistavaksi.

Ellei sitten kyseessä ole Platonin Laeissa heittämä kysymys: Onko meidän hyväksyttävä huvinäytelmien kirjoittajien taipumus tehdä ihmisiä naurunalaisiksi, jos he ilman mitään vihan tunnetta pilailevat komedioissaan kansalaistemme kustannuksella? Siitähän tässä on kysymys. Hän tekee komediaa kaikesta mutta syvällä sisimmissään inhoaa itseensä ja omaa valheellisuuttaan ja siksi yrittää kertoa sen hauskasti unohtaen, että Platonin mielestä harmitonta leikkiä sai laskea mutta ei vihaisena tai vakavissaan. Nauru onkin se, joka ilmiselvästi puuttuu Saarisen muuten niin täydelliseksi julistetusta sananlevittämisestä.

Toki hän hymyilee ja hymistelee itselleen, vaikka irvistyksiltä ne näyttävät. Kaikki hänen puheensa on suunnattu hänelle itselleen. Hän puhuu itsestään itselleen aina samalla tavalla ja ilmeellä. Se on ihme. Ei mikään muu hänessä. Mutta aitoa huumoria tai älyä siellä ei ole. Sellaiseksi ei voi laskea huumoriksi naamioitua tyhmyyttä eli maksettujen puujalkavitsien kertomista ja ironista rautalangasta vääntelyä, jota hän yksioikoisille insinööreille ammatikseen sananselittäjänä korkealla palkalla harrasti ennen eläköitymistään. Huumori puuttui silti traagisella tavalla Erasmus Rotterdamilaisen sanoin siksi lähes kokonaan Saarisen elämästä, tehden hänet tahtomattaan oman elämänsä pelleksi. Erasmuksen mukaan maineikas puhetaidon opettaja Quintilianus on kirjoittanut naurusta kokonaisen luvun, joka on Iliastakin laajempi. Näiden asiantuntijoiden mielipiteen mukaan Tyhmyydellä on niin suuri valta, että useasti pelkkä naurahdus riittää syöksemään nurin järjen vankimmatkin rakennelmat.

Eikö kukaan taaskaan huomaa, ettei keisarilla ole lainkaan vaatteita? Se, että toimittaja on kirjoittanut Saarisen toivomalla tavalla, kertoo vakavasta kriisistä journalismissa. Samalla se kertoo asiantuntemuksen puutteesta. Jo ensimmäisen vuoden filosofian opiskelija olisi nauraen sanonut toimittajalle, että Saarisen väite luennosta pitkänä harharetkenä, joka ei ole kuitenkaan harharetki vaan johtaa johonkin, on lajissaan täyttä puppua ja vitsiksi tarkoitettu. Tai jos ei ole, se on sitä samaa, mistä Platon varoitteli astrologisen fatalismin valtaan joutuneita oman aikansa helposti höynäytettäviä ihmisiä, jotka omaksi turmiokseen pitivät itseään sen verran fiksuina, etteivät osanneet epäillä mitään, mikä fiksuna heille esitettiin.

Pääkirjoituksen lopuksi jutussa väitetään Saarisen olevan kuin Sokrates, mikä ei enää naurata siksi, että sekä itseään toimittajalle vuolaasti kehunut Saarinen ja toimittaja mitä todennäköisimmän itsekin uskovat niin. Ainakin he tuntuvat uskottelevan sitä meille tyhminä pitämilleen tämän ajan pinnallisille ihmisille, jota kiinnostaa tällainen sekava tunnejournalismi. Onneksi itse jutussa oli vähän kirjaimia ja isot kuvat vähentäen kärsimystä. Ei tämä älyllisesteettinen rimanalitus jää valitettavasti tähän.

Lopussa viljellään vielä paradoksi, mikä on niin mieletön, että siitä paljastuu toimittajan vain prameilevan itsekin Saarisen tapaan tyhjillä ja ulkokullatuilla sanoilla vain tavan vuoksi, eikä tarkoittavan mitä kirjoittaa; viisaus ei ole jutun kirjoittaneen toimittajan mielestä sen enempää Saarisen kuin kuulijankaan päässä vaan jossain siinä välissä, kohtaamisessa. Ilmeisesti hän ei itsekään tiedä mistä hän kirjoittaa, sillä aiemmin hän antanut ymmärtää Saarisen luontojen olevan harharetkiä. Missä välissä tapahtuu sitten se kohtaaminen? Toimittajan mielestä kyse on universaalista tahdosta, jossa kuulijat ovat läsnä puhujan hapuilussa ja hiljaisuuksissa.

Mitä helvettiä? Tämän menee uneksimisen puolelle. Asiat siis ovat vain olemassa ilman mitään yhteyttä mihinkään tai syyhyn. Se vaikuttaakin ihan uudelta totuuden ja olevaisen maailman tulkinnalta vaikkei ole: se on yhtä humbuukia kuin koko mies ja lähes kaikki, mitä hän suustaan ulos suoltaa. Fiksu ja mukava mies kuulemma ja juttukin hyvin luistaa, silloin kun puhutaan hänelle tärkeimmästä asiasta eli hänestä itsestään, muulloin kuulemma vähemmän hyvin.

Mutta ei tällaista jaksa lukea, saati sitten kuunnella videolta ja vielä maksaa siitä itsensä kipeästi. Nyt kyllä hävettää sekä lankaan menneen toimittajan että aina yhtä helposti muita höplästä vetävän Saarisen puolesta. Miten tämä muka eroaa muuten Saravuosta, joka on Saarisen halvempi versio tarkoitettuna myyntitykeille, kuin ettei sylki lennä päin naamaa? Ei mitenkään. Sössöjä kummatkin S:t! No, sokeiden maassa yksisilmäinenkin on kuningas. Sössöt pääsevät pitkälle ja ihme kyllä nimeomaan puheammateissa. Kun tein Ylen Aikainen nimiseen Ylen pääkaupunkiseudun kanavaan ohjelmia  vuonna 1990, ihmettelin aina erästä nukkuavierua pitkillä puheillaan muiden töitä häirinnyttä puhevikaista tyyppiä. Luulin sitä ensin vahtimestariksi. Joku väitti sen kuitenkin olevan toimittaja. Koskaan en sen puolen vuoden aikana, mitä juttujani heille tein, kuullut tämän toimittajan tekemiä ohjelmia ehkä siksi, ettei hänen puheestaan saanut mitään selvää eikä häntä uskallettu siksi päästää ääneen "eetteriin" kuten silloin sanottiin. Usein hän oli vahvasti maistiaisissa tai haisi vanhalle viinalle kun istui kopissaan yksin mököttömässä ja paperiliidokkeja taittamassa.

Viinan kanssa läträäminen työaikana ei sopinut Ylen moraalikoodistossa siihen aikaan muille, kuin samassa talossa, Kesäkadulla, kerrosta ylempänä seitsemännessä kerroksessa majailleille demarijohtajille, joilla oli omassa kerroksessaan oman ravintolan lisäksi kuulemma upeat näköalasauna- ja baaritilat. SDP:n ylintä johtoa nähtiin aina silloin tällöin mustien autojen tuovan itsensä herra demaripääjohtajan seistessä käsi ojossa vastaanottamassa korkeita vieraitaan talon suuressa aulassa kuten Sorsaa, Koivistoa, Sundqvistia, Liikasta, Ahdetta jne....sekä muita pulleita ja persjalkaisia maakuntien ilmaiselle viinalle persoja työläisruhtinaita. En osaa sanoa millainen paikka se oli. Sitä kutsuttiin DEMARITAIVAAKSI, sillä jos sinne pääsi, oli onni potkaissut toveria hyvän palkan ja vielä parempien etujen kultaisena kädenpuristuksena. Sanottiin, että silloin piti tuntea vähintään SDP:n III puheenjohtaja, nussia silloista salskeista nuorukaisista Katariina Suuren tavoin pitänyttä puoluesihteeri Ulpu Iiivaria tai olla vähintään SDP:n suurimman piirin puheenjohtajan tai vaikutusvaltaisen kansanedustajan lähisukulainen. Silloin pääsi osastopäälliköksi, toimituspäälliköksi, uutispäälliköksi jne... Moni olikin onnistunut ja majaili Demaritaivaassa, jonne meiltä tavallisilta toimittajilta oli pääsy kielletty. Hienostunut ranskalaisen konjakin tuoksu leijaili aina silloin tällöin neniimme hississä, kun se oli tullut ylemmästä kerroksesta.

Mutta miksi tämä ei ohjelmia tehnyt pultsarin näköinen toimittaja sitten oli Ylen radiossa toimittajana? Hän oli demari sen ajan demariradioksi kutustussa "Raatikaisen tuutissa" (Junnu Vainion nimitys sosialidemokratisoituneelle Ylelle eräässä laulussaan). Hän oli päässyt hänen ystävänsä Bo Ahlforsin suosittelemana, puhevikainen hänkin, jopa niin pahasti, ettei häntä kehdattu nimittää toimittajaksi vaan suunnittelijaksi katto korkealla ja seinät leveällä SDP:n silloisen sloganin mukaisesti tekemässä mitä ikinä halusi ja niin hän tekikin, mutta harvoin Ylessä. Ylellä ei siihen aikaan julistettu avoimeksi vapaita toimittajanvirkoja muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Tässä tapauksessa ei olisi tarivinutkaan. Hänellä oli kuusi pomoa, jotka kaikki olivat kaikki päässeet samalla tavalla sisään demareina ja jopa SDP:n jäsenkirjallisina puolueaktivisteina, jotka tilasivat Suomen Sosiaalidemokraatti-lehteä ja johtivat oman toimituskuntansa ay-kerhoa. Lomailivat Neuvostoliitossa paikallisen toimittajaliiton lomakeskuksissa tai urheilulomilla Bulgarian viikseikkäiden naisurheilijoiden täyttämissä halvemman luokan urheiluhotelleissa.

Sössöttävistä Saarisesta ja Sarasvuosta tuli mieleen kristillisdemokraattien alkuaikojen puheenjohtaja Westerlundin ja puoluesihteeri Esko Almgrenin, joka oli Kotkassa oppikouluni, KATARIINAN YHTEISLYSEO, bilsan ja mansan ope sekä rehtori, taistelu Puijon puoluekokouksesta puheenjohtajan paikasta, jonka Almgren täpärästi voitti. Matkalla kohti Puijon näköalatornia hissi yhtäkkiä pysähtyi ja Westerlund joutui seisomaan kahden kesken Almgrenin kanssa tunnin ennen kuin hissi saatiin korjattua. Alhaalla puoluekokouksen uskoveljet- ja sisaret olivat rukoilleet jumalalta apua. Samoin itse hississä olleet riitapukarit. Turhaan. Miksei jumala sitten vastannut heille hississä olleille, jotka olivat lähempänä taivasta? Jumala ei saanut selvää, mitä ässävikaisella Westerlundilla (ihan kuin aikoinaan SKDL:n Ele Aleniuskin viheltävine ässineen) ja ärrävikaisella Almgrenilla oli hänelle sanottavanaan.

Hieman sama tauti on molemmilla S:llä. Hetken jaksaa (ei korona-aikaan, kun pitää olla maski suojana, ettei sylki lennä) näiden S-herrojen sössötystä kuulla, mutta sitten alkaa tympiä, kun huomaa, etteivät he osaa kumpikaan edes puhua oikein, saati sitten oikeista asioista oikealla tavalla, tai että he itse olisivat tosissaan sitä mieltä, mitä väittävät vain rahan ja huijaamisen takia olevansa. Miksi heitä ei pidä kuunnella? Siksi että he ovat elimellinen osa sitä meitä jatkuvasti orjuuttavaa myynti -ja markkinointikoneistoa, jolla meille yritetään kalliisti myydä halpoja kopioita elämämme unelmista.