Liika toiveikkuus on myös osa Ukrainan sotapropagandaa

Teksti Harald Olausen

Toisin kuin Ukrainan sotavoimia kulissien takana tehottomuudesta ja liiasta toiveikkuudesta arvostelevat luulevat, Ukrainan sotilasjohto tietää tarkalleen oman Akilleen kantapäänsä olevan suurvaltaa vastaan taisteleminen, ja siksi myös yhtä toivoton kuin turhakin, vaikka päinvastoin julkisuudessa annetaankin propagandamielessä ymmärtää.

Syykin on selkeä. Pienellä maalla on ainoana valttina iskostaa omiin joukkoihinsa voimakas taistelutahto, meni hommat sitten oikeasti syteen tai saveen. Maailman sotivat johtavat ovat ottaneet Irakin sodasta saakka oppia 1990-luvulta siitä, miten julkisuutta säädellään ja välitetään maailmalle propagandamielessä. Ihan samoin tekee Ukraina esittäessään maailmalle reipasta kansakuntaa, joka selviää uskomalla itseensä ja oikeutettuun voittoonsa.

Tosiasiat puhuvat kuitenkin Ukrainaa vastaan, sillä kaikki tietävät sen karun tosiasian, ettei Ukrainalla tule olemaan koskaan minkäänlaista todellista mahdollisuutta voittaa suurvaltaa, joka voi käyttää aina halutessaan viimeisenä iskunaan likaista pommia eli ydinasetta. Maailman valta on jakaantunut neljän suurvallan ja heidän johtamansa blokin ympärille eikä siihen ole edes sodilla mahdollisuus tehdä muutoksia. Mutta miksi sitten olemme taipuvaisia uskomaan niin?

Suomalaisesta näkökulmasta toiveikkuus peilautuu sotiimme Venäjää vastaan ja etenkin Talvisodan myyttisiin puolustustaisteluihin. Tuntuu hieman oudolta se hehkutus, minkä Suomen armeija ja puolustustahto ovat maailmalla saaneet viime aikoina osakseen. Suomalainen kuulemma vastaa kymmentä venäläistä, mutta entä kun sieltä tuleekin se yhdestoista? Liika toiveikkuus on yhteistä kaikille alakynnessä oleville, mutta kysymys on enemmän psyykkaamisesta kuin tosiasioiden tunnustamisesta.

Sama ongelma on myös Ukrainan huonosti johdetulta ja paniikkinappulaa moneen kertaan painaneella armeijalla. Ukraina jaksaa sinnitellä lännen aseavun turvin juuri ja juuri tämän vuoden, jolloin Venäjän vastaisten pakotteiden ja sotaväsymyksen uskotaan pakottavan Putinin, tai hänen mahdollisen seuraajansa, neuvottelupöytään ja vuodesta 2014 alkanut kriisi jäätyy ikuisiksi ajoiksi ja kaikkien kiusaksi paikoilleen kunnes taas parinkymmenen vuoden jälkeen vahvistunut Venäjä ottaa väkivalloin sen, minkä katsoo kuuluvan itselleen.

Mikään ei tule muuttumaan siksi, että Venäjällä on niin paljon omassa valheellisessa hyökkäyssodassaan pelissä, ettei sillä ole varaa menettää kasvojaan oman kansansa silmissä. Se vasta olisi jotain, jos venäläiset myöntäisivät vuosisatojen isottelun ja valehtelun jälkeen Pietari Suuresta lähtien olleensa kerrankin väärässä, yrittäessään (vain ottaa sen minkä katsovat kuuluvan luonollisesti itselleen) varastaa toisen maan alueita itselleen väkivalloin kataliakaan keinoja kaihtamatta.

Juuri niin ei tule koskaan tapahtumaan, ja se on myös se tärkein syy, miksi voi sanoa lakonisesti, ettei Itärintamalta mitään uutta vielä monen vuoden ajan. Ukraina on onnistunut esiintymään suuren hädän keskellä voimakkaana ja toiveikkaana, mitä se ei oikeasti ole. Maa on rauniona eikä se pysyisi pystyssä päivääkään ilman lännen massiivista siviili- ja sotilastukea. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Ukrainan johto tietäisi millaisessa kusisessa pattitilanteessa he ovat. Siksi he esiintyvät niin reippaina.