Liikenneministeri Lulu Ranne: pelasta Yle!

Teksti Harald Olausen

Viime viikolla Ylen Areenasta tuli Ylen orkestroimana vastenmielisen mielistelevä sanavapaus-teemainen ohjelma, jossa Ylen johtajat Merja Ylä-Anttila, Jouko Jokinen ja Panu Pokkinen kehuivat estoitta (ja ilman puolueettoman ja kriittisen toimittajan vastavoimaa) omaa yhtiöön, toisiaan ja tekemisiään, vaikka aihetta ei olisi, sillä Yle on ollut pitkään kriisissä, mikä on kulminoitunut nimeomaan tämän osamattomaan ja ristiriitaisia tunteita herättävään samanmieliseen johtajakolmikkoon.

Kriisistä kertoo jo jotain hälyttävää se, että johtajat puhuivat kiltisti keskenään itsesensuuria harjoittaen ja välttäen ikäviä kysymyksiä ja ristiriitaisia vastakkainasetteluja. Se on yksi ovela tapa valehdella ja esittää asioiden olevan hyvin hoidettu. Epäjournalistinen metodi vahvistettiin etukäteen tarkalla kammalla valituista "yleisönkysymyksistä", joita johtajia myötäilevä toimittaja esitti hyvän keskinäisen ymmärryksen hengessä samalla, kun oikeista ongelmista ei hiiskuttu sanaakaan.

Meno oli kuin suomettumisen pahimpina aikoina kuin YYA:sta puhuttaessa ja Neuvostoliittoa Pentti Kemppaisen Näin naapurissa-ohjelmassa Ylen radioaalloilla itsetyytyväisesti kehuvassa ajassa. Ylen ongelmat ovat nimenomaan samanlaisten johtajien ongelmia. Samanlainen tausta, poliittinen (kok.) suuntaus ja vielä päälle jääkiekon fanittaminen. "Olemme kaikki käyneet yliopistoja"-kommentti Jokiselta ja sen jälkeen suusta päässeet typeryydestä kertovat sammakot ällistyttivät.

Oli vaivaannuttavaa katsella, kun kolme samanmielistä naureskeli toisten puujalkavitseiksi tarkoitetuille hölmöyksille ja paljastivat katsojalle olevansa paljon hölmömpiä kuin miltä näyttävät. Jouko Jokinen on joukon surkein epäonnistuja, jonka valinta aikanaan Ylen päätoimittajaksi sai aikaan epäilyjä kokoomuksen halusta romuttaa lopullisesti Ylen laatujournalismin rippeetkin. Jokinen on ollut uskollinen puolueen soturi jo Aamulehden ja Satakunnan Kansan päätoimittajuudesta lähtien, jolloin hän kirjoitti kuuluisan pääkirjoituksensa, missä totesi jääkiekon Suomen mestaruuden olevan yhtiön sisäinen kamppailu Tampere vastaan Pori.

Ei Merja Yla-Anttilaakaan ole paljoa kehuja ansainnut. Laiskanpulskea täti on lähinnä kompromisseihin liian helposti taipuva ja konflikteja välttelevänä tasapaksu. Ylestä on näiden kolmen toimesta tullut sisällöllisesti kuin aidan alittava journalismin Tokmanni, jossa kaikenlaisen vähä-älyisen humpan osuus on jatkuvasti kasvanut vakavan ja eettisesteettisen sisällön kustannuksella. Edesmenneen Hannu Taanilan luoma Radio Ykkösen kulttuuriprofiilikin on onnistuttu melkein kokonaan hävittämään. Onneksi on sentään Ylen Areenan osaavat dokumenttien ja elokuvien ulkomaiset hankkijat. Mutta kuinka kauan?

Toinen iso Ylen ongelma on ns. asiantuntijoiden käyttäminen. Yle käyttää lähes aina samoja asiantuntijoita vuodesta toiseen ohjelmiensa vakiovieraina. Meille syötetään näiden auktoriteettien kautta samalla myös ideologiaa, mikä on vahvasti oikeistolaisesti värittynyttä, vaikka onkin asiantuntijuuden kaapuun naamioitua ovelaa propagandaa luonteeltaan. Aina samat tutut kasvot kertovat myös Ylen mielikuvituksettomuudesta sekä kriittisen ja moni-ilmeisen journalismin katoamisesta ja ylejournalismin nykyrappiosta. Ei tarvitse kuin katsoa BBC:n ärhäköitä poliittisia debattiohjelmia, joissa yleisö saa esittää vapaasti kysymyksiä, kuten mainiossa poliittisessa ohjelmassa Question Time, ja katsoja huomaa mikä huikea ero brittien eduksi on.

Kolmanneksi Yle on paisunut liikaa ja on nykyisin kuin valtio valtiossa. Laihdutuskuurille olisi mentävä, jotta Yle säilyttäisi notkeutensa. Yle on eduskunnan valvoma elin, mikä tarkoittaa sitä, että vallassa oleva hallitusporukka saa vahvasti vaikuttaa Ylen sisällöistä päättävien johtajien valintaan. Ja se on paljon se. Esimerkiksi Kokoomuksella on ollut koko 2000-luvun vahva ote Ylen päällikkötoimittajista. Se on näkynyt sekä tietynlaisena (ennakkosensuurina) varovaisuutena, että myös journalistisina (rimanalituksina) keskinkertaisuuksina ja vaihtoehdottomuutena. Ylessä journalismi on nykyisin melko kesyä ja kahlittua. 

Ainoa toive on persuja edustavassa liikenneministeri Lulu Ranteessa, joka nimittää Ylen seuraavan hallituksen. Yhtiön hallitus on täynnä sinne sopimattomia kiltisti sovussa ajattelevia ja toimivia jeesmiehiä- ja naisia. Nykyisen hallituksen jäsenissä on paljon sellaisia jäseniä, jotka ovat valvomassa puolueensa intressejä, kuten vaikkapa eräänlaisena (epäonnisena ja humalassa aggressiiviseksi suunsoittajaksi muuttuva) mediahäirikkönä tunnettu Tuomas Harpf (sdp), jonka katsotaan olevan yksi syy demarilehdistön laajamittaiseen alasajoon. Yle voi muuttua milloin tahansa. Pelastaja voi olla liikenneministeri Lulu Ranne.