Loirimyytti

Teksti Harald Olausen

Suomessa on ollut muutama viikko taiteilija Vesa-Matti Loirin kuolemisen jälkeen myytin nimeltä Loiri ympärillä kilpajuoksua siitä, kuka nostaisi näkyvimmin edesmenneen kaatuilun maailmanmestarin ja kaiken muun kivan viihdyttämisen nimissä puoli vuosisataa kestäneen uran korkeimmalle viihdetähdistöön.

Surkuhupaisin näytös oli kulttuuriministeri Petri Honkosen (kepu) yritys hyötyä kuin kuu lainavalona Loiriauringon loisteesta valtiollisten hautajaisten muodossa - ehdotus mikä tyrmättiin lähes yksipuolisesti kaikissa kansalaispiireissä (mutta herätti myös kysymyksen: miten on mahdollista, ettei Suomi arvosta taiteilijoitaan samalla tavalla kuin muita näkyviä sielunmaisemiemme ja mieltemme muokkaajia?).

Loirin merkitys suomalaisuudelle on Loirimyytissä keskeinen väite, jota toistetaan kyllästymiseen asti, elihän Loiri edelleenkin sitä 1950-luvulla alkanutta yhteistä suomalaisen sielun rakentamisen aikaa, jolloin taide (mm. Tapio Wirkkala, Pentti Saarikoski, Väinö Linna, Mikko Niskanen ja Arvo Salo sekä Kalle Holmberg) valjastettiin suuren Suomi-tarinan kyytipojaksi kohottamaan suomalaisten itsetuntoa ja samalla pieni maa koko maapallon maiden sekä kansojen tietoisuuteen "ei-mongologisena" metsäläismaana.

Kahden viikon aikana Loirimyyttiä on iskostettu imelästi suomalaisten mieliin vailla kriittisyyttä ja kysymyksiä kolikon toisesta puolesta. Mikä ei ole ihan tahatonta. Loiri nimittäin myy kuolleena yhtä hyvin ellei paremminkin kuin elävänä. Mutta hinta on kova. Esimerkiksi Jari Tervon ihaileva ote "hyvästä ystävästään" on niin falskinoloinen kuin vain voi olla vailla kritiikin alkeitakaan. Mika Kaurismäen vuonna 2011 valmistunut Loiri-dokumentti ontuu yhtä vaivaannuttavalla tavalla väittäessään Loirilla olleen "mutkattomat välit lapsiensa kanssa".

Loiri on itse osasyyllinen vääristyneeseen imagoonsa. Houkutus hakea kompensaatiota selittelemällä musta valkoiseksi, tarjoamalla vain julkisuudessa tunnettuja paloja - ei aina välttämättä tosia - itsestään, on ollut liian suuri Loirin saavuttamasta kansallisesta näköalapaikasta katsottuna. Kun esimerkiksi katsoo Loirista näiden kahden viikon aikana esitettyjä televisiodokumentteja, ne vaikuttavat vahvasti siltä kuin ammattimainen imagonrakentaja olisi syöttänyt sanat Loirin suuhun, joilla hän sitten rakensi pikkuhiljaa itselleen mieluisen Loirimyytin.

Kaksi viikkoa olemme saaneet seurata medioista Loirimyytin kiillotusta kansallisia tarpeitamme varten. Loirimyytti haluaa näyttää suomalaisille kelpaavan sinivalkoisen kuvan jukurapäisestä pellavapäästä ja luonnonlahjakkuudesta selviytymässä myrskyistä ja pärskeistä vapaan ja villin metsäläisluonteensa avulla. Loiri itse löi ylimakeudelleen alkutahdit ja sitä koko loveenlangennut maa on nyt kaksi viikkoa uskollisesti alkuperäisen käsikirjoituksen hengessä toistanut kuin järkensä menettäneet idioootit.

Miten tämä on ollut mahdollista? Kyseessä on suomeksi tolkun puute, ja englanniksi 1700-luvulla Englantia valloittanut common sensen puute, eli ymmärrys elämää ohjaavana periaatteena, sillä järjen järjettömiin sokkeloihin voi usein hukkua Nietzschen varoittavan esimerkin tavoin, ja melkein aina hukutaankin kun liikutaan heikoilla jäillä väärin varustettuna, koska järki esiintyy usein absoluuttisena oikeellisuuden mittarina alamaisia kohtaan; ja me olemme ne silmään sahattavat ymmärtämättömät alamaiset, joille tarjotaan valikoitua totuutta näppärästi sanoihin ja teksteihin oikeat tarkoitusperät verhoten.

Tämä on suuri surku, sillä koska järjettömyyden yliote on niin vahva, ja se on valjastettu koko maan yli tuubaa soitellen niin täyspäiväisesti, legendojen, kuten Loirinkin, kyseenalaistaminen on tehty lähes mahdottomaksi. Tämä olisi ollut tarpeellista siksi, että kun sanat harvoin vastaavat tekoja, olisi tärkeää osata erottaa aikeet, mitkä ilmenevät puheista, teoista, joista saamme taas tietoa jälkikäteen vain tiedonmurusia meille sopivasti legendoja ja myyttejä vahvistaakseen syöttäviltä valehtelun ja imartelun ammattilaisilta.

En ole koskaan ymmärtänyt Loirimyyttiä. En pitänyt Uuno Turhapurosta (paitsi siitä elokuvasta, jossa Loiri nälkäisenä lyö vetoa jonkun ulkopuolisen kanssa haistavansa mitä tuotteita lihakaupan ikkunassa oli, ja tunnistaa kaikki myös merkkejä myöten), en Speden tv-sketseistä. En Loirista näyttelijänä. Mutta en varsinkaan hänen lauluistaan ja tulkinnoistaan, jotka eivät uponneet minuun yhtään sen syvemmin, kun samaan aikaan estareilla häärineen toisen suomalaisikoni Juicenkaan takatukkahuumori.

Ja jos Vesa-Matti Loiria arvioisi nyt jälkikäteen puolueettomasti ei-suomalaisesta myyttisyydestä riisuttuna ilman kansallista karismaa, ei hänen taiteensa nyt niin suurelta vaikuta kuin mitä on annettu ymmärtää, kun hänen on sanottu olleen tulkintojen taituri. Olisi hauska saada tietää vaikkapa "shokkotestin" tulokset New Yorkin tai Lontoon asiantuntevissa taidepiireissä siitä, miltä hänen eleensä, puheensa ja laulunsa sekä näyttelijänlahjansa vaikuttavat sellaisten silmissä, jotka eivät tiedä hänen olleen kansallinen ikoni.

Laulut menevät juuri ja juuri rimaa hipoen suuren yleisön mielestä, jolla on aina tunnetusti huono maku (ei ihme, että Rooman keisari Nero toivoi aikoinaan sillä olevan vain yhden, helposti katkaistavan kaulan) taiteen puolelle siksi, että maassa laulajantitteliä ovat käyttäneet muutkin "korisijat" (kuin Arja Koriseva) mm. Armi Aavikko, Severi Suhonen, Laulava talonmies, Jope Ruonansuu, Teuvo Loman ja Matti Nykänen sekä Jorma Uotinen. Paljon kehuttua Rauta-ajan Loiriakin tuntui vaivaavan puolueettomin silmin katsottuna kummasti sekä ajoittainen ulkohtainen näytteleminen että jatkuva yliampumisen vaara.