Loistava Gus van Santin Matkalla Idahoon!
Teksti Harald Olausen
"Vain ne totuudet, joita ei voi todistaa, jotka ovat "vääriä", joita ei ilman absurdiutta voi viedä äärimmilleen ilman, että tultaisiin niiden ja itsen negaatioon, vain niistä taideteoksen tulee hurmioitua. Niillä ei ole koskaan onnea tai epäonnea saada sovellutuksia. Eläkööt ne laulusta, joksi ne ovat muuttuneet ja jota ne synnyttävät."
-Jean Genet Rembrand-esseessään
Jean Genet tulee apuun tulkittaessa "genetmäisesti" Gus van Santin elokuvaa matkalla Idahoon (1991), kun hän sanoo, ettei Rembrandin tuotannolla ole mitään mieltä - ainakaan hänelle - muutoin kuin silloin, kun hän tietää, että se mitä hän kirjoitti oli väärin. Genet on ovela. Hänelle kelpaavat hurmioitumiseen vain "väärät totuudet". Eräänlainen väärä totuus on aina sama ja samanlainen varmuus, kaava tunteiden tappajana ja mielen umpioittajana yllätyksettömyys.
Niitä pitää välttää kuin ruttoa, jos haluaa tuntea elävänsä. Homoelokuva ei ole tärkeä, vain siksi että se on homoelokuva. Huomaamme tämän totuuden tarkoittavan myös sitä, ettei homoelokuva useinkaan ole hyvä koska on homoelokuva, vaan siksi, että on elokuvana hyvä, mikä kuvaa homojen maailmaa ja homoa tai homouden ongelmia sekä iloja. Tai oli omassa luokassaan mestarillinen sekä samalla tavalla tunnustuksellinen, kuin mitä Genet väittäessään kirjoittaneensa kaiken mitä oli kirjoittanut, vain päästäkseen eroon häntä koko elämän piinanneesta seksinhimostaan. Matkalla Idahoon on myös kuin nykyversio Shakespearen Walstaffista.
Gus van Sant, vielä silloin kun hänellä oli munat ja hän osasi sekä halusi ohjata, kun oli juuri uransa alussa ohjaamassa taiteellisesti haastavia ja kompromissittomia kovan tykityksen elokuvia, ohjasi yhden uransa tärkeimmän, ja kulttielokuvaksi homoundeground-piireissä nousseen Matkalla Idahoon, pääosissa legendaariset Udo Kier, River Phoenix ja Keanu Reevers. Elokuva nosti ohjaajan itsensä lisäksi nuoret näyttelijät maailmanmaineeseen eikä syyttä. Elokuva on vaikuttava.
Matkalla Idahoon on kuin eräänlainen filosofispoliittinen uni, joka itsessään todistaa toistamisen mahdottomuuden elämässä - siitä elokuvan uninen hiljaisuus, hetkien pysähtyneisyys ja River Phoenixin esittämän toisen päähenkilön, Miken vaikeudet pysytellä hereillä, ihan kuin hän pelkäisi kuolevansa ummistaessaan silmänsä, ja siksi hän ei koskaan voi tai halua toistaa täysin merkitykseltään samaa, missä differance rakentuisi samanaikaisen toiston ja eroamisen liikkeelle.
Samaa ei ole elokuvassa sanan sama varsinaisessa merkityksessä. Sama on pysähtyneen kuvan ansa, ja tietää ikuista unta tavanomaisien tylsimysten seurassa jossain unohtuneessa peräkylässä hukkaamassa tärkeää aikaa löytää itselleen oma minä ja sille peilikuvana toinen oma, kuin vieraan sama; toisen ihaileva katse vielä, kun kukka ei ole lakastunut, ja se oikea sama ei ole sama.
Kukka on aina uusi ja kuin eri sama avatessaan terälehtensä. Mutta ei välinpitämätön tai samantekevä, vaan väärästä samuuden ahtaudesta yhtä lailla kärsivä ja pois jonnekin ilmavampaan pyrkivä, kuin Miken elokuvassa rakastamana yläluokkainen seikkailijahuijari Scott, vailla muuta pyrkimystä kuin olla hetki vain yhtä ja samaa Miken kanssa matkalla Idahoon, joka on kuin Jack Kerouacin klassikkokirjan On the Road (1957) homoversio ikuisesti mielissämme jatkuvana vapauden maantienä: "Olen teiden tuntija. Olen maistanut teitä koko ikäni. Tämä tie ei lopu koskaan. Se jatkuu, vaikka ympäri koko maailman."