Loistava Hutsula pride-viikon ja Wiki-leffan oheislukemistoksi!

Teksti Harald Olausen

Loistava Hutsula sopii erinomaisesti Agniezka Zwiefkan (Suomi 2022) ohjaaman Wika! Ikinuori diskokuningatar tämän vuoden pride-elokuvan Ylen Areenassa oheislukemistoksi. "MIESTENMETSÄSTYSTÄ PUOLAN ALAMAAILMASSA Hutsula on hirtehinen, traaginen ja rivo kirja Puolan kommunismin ajan homojen alakulttuurista. Kirjan sankarit eivät ole trendikkäitä, salonkikelpoisia sisustushomoja, vaan yhteiskunnallista marginaalia: vanhoja, köyhiä, lihavia ja irstaita setiä. Tai tätejä. Omassa kielessään he ovat "siskoja" ja "neitejä", jotka roikottavat ranteitaan ja vähät välittävät siitä, että heitä tuijotetaan ja heidän peräänsä huudetaan "vitun hintti". 

He tekevät päivätyönsä hanttihommissa vailla kunnianhimoa tai urasuunnitelmia voidakseen keskittyä elämän tärkeämpiin asioihin - eli miesten iskemiseen. Kaikkein mieluiten tietysti ihannemiesten, jollaisina he näkevät isot, miehekkäät heterojuntit, jotka humalassa ja seksinnälkäisinä ovat valmiita pelehtimään vaikka neitihomojen kanssa. Witkowski on kirjoittanut yleisinhimillisen romaanin, joka tekee hätkähdyttävän eron mediassa hallitsevaan homokuvaan ja herättää kysymyksen: Onko jälleen yksi vapauden alue kaventunut, kun homoseksuaalisuuskin on alkanut siirtyä yhteiskunnan kontrollin piiriin? 

Kysymys vapaudesta, identiteetistä ja himosta on kaikille ihmisille yhteinen. Siksi Witkowskin sanka(ritta)rien groteski, anarkistinen nauru jää soimaan korviin pitkäksi aikaa. Michal Witkowski (s. 1975) on syntynyt Wroclawissa, Puolassa. Hutsula on Witkowskin ensimmäinen romaani ja teki hänestä kotimaassaan median lemmikin. Häneltä on julkaistu myös kaksi novellikokoelmaa. Kirjan arvostelut: "Aihe on kuitenkin vain yksi monitasoisen ja tärkeän romaanin teemoista – Hutsula on älähdys suvaitsevuden ja vapauden puolesta." – Hannele Salminen, KirjaIN: https://like.fi/kirjat/hutsula/

"Jullit on meidän elämän tarkoitus, jullit on sonneja, humalaisia sonneja, rahvaanomaisia äijiä, karjuja, korstoja, joita joskus kulkee puiston poikki, makaa kännissä ojassa tai aseman penkillä tai jossain missä vähiten osaisi odottaa. Meidän humalaisia Orfeuksia. Katsos ei siskot toisten siskojen kanssa lesboile! Me tarvitaan heterolihaa!" Näin kirjoittaa nuori pyöreäkasvoinen, ja Puolan syvän umpimielisen katolilaisen maalaisisännän nuoremmalta versiolta näyttävä puolalaistoimittaja, gaymaailman ikioma sotamies Svejk, Michel Witkowski esikoisromaanissaan Hutsula, joka teki hänestä maailmanlaajuisen tähden yhdessä yössä. Kirja on räävittömän hauska ja todentuntuinen kuvaus siitä meidän kaikkien homojen tietämästä tosiasiasta.

Ettei kukaan naismainen vetelyshinttari ole kiinnostunut toisen samanlaisen seurasta, vaan näistä oman elämänsä sankareista, komeista ja miesmäisistä hälläväliähetskumiehistä, jotka panevat hetkessä ranttaliksi, ja haisemaan pikkuporvarillisessa ympäristössä kaiken sikamaisuuksillaan ja juopotteluillaan. Näistä sikamakeista ja komeista, ammattikoulujen autonasentajalinjoilta kasvaneista lökäpöksypojista alkoholilla kulkeviksi panokoneiksi muuttuneista oikeista renttuheteroista. Juuri tätä Witkowski kuva mestarillisesti mainiossa ja nauruhermoja kutkuttavassa gaymaailman uudessa raamatussa,

Witkowski ei ollut mikään ulkopuolinen tutkiva heterojournalisti, jolle asia olisi ollut huvittavan viehättävää ulkopuolisuuden todentamista, ja sen sisällä piilevän näkyvän, mutta silti heteroilta piilossa olevan marginaali-ilmiön esiin nostamista yleisen ihmettelyn aiheeksi sosiaalipornonäkökulmaa unohtamatta, siis kova skuuppijuttu skandaalinnälkäisille huipputoimittajille, ja ihan jees sellaisenaan nieltäväksi, vaan kunnianhimoinen, itse homona asian sisällä ilmiötä huvittuneesti tarkkaileva ystävä ja lämmin veli, ja tsekin julleja jahtaava ämmämäinen ruikuttaja, joka kuvaa vanhojen transuhomojen ja julleja ammatikseen metsästäneiden siskosten ja luuserilumppujen kokemusten perusteella ratkiriemukkaasti munan metsästämistä homomaailman sivumutkassa. 

Ja sen alimmista alimmista kadotuksen kulussa, puolalaisessa gaymaailman dantelaisessa kiirastulessa, ja himojen helvetissä, missä ei koskaan saada, mutta jossa se on koko ajan mielessä, edessä ja kuvissa kummittelemassa, ja muistuttamassa kiusallisesti miksi kullia ja persettä ei saada Vastauskin on ilmeinen, kun vilkaisee heitä: siksi koska ei kuuluta kauniisiin ja aina saaviin, ja gaymaailmassa ylierotisoituihin nuoriin ja kauniisiin poikiin. Homomaailman a-luokkaan, tai ylipäätään sellaisiksi miehiksi, joilla yleensäkään uskotaan standarditarinoissa olevan mitään tekemistä homoerotiikan kanssa. Jo kirjan etukansi paljastaa mistä on kyse: Puolan iltasoitossa muistoina kulkeva lihava paidaton ukkeli seisoo kadulla ja katselee meitä.

Siitä juuri kirja kertoo ja miksi. Menneisyyteen kurkottavista kummitukista ja miten aika kuultaa näiden mörköjen muistot ja silittää otsarypyt heidän hurjissa sperman - ja paskanhajuisissa kännijutuissaan, missä jonossa dantelaisen kadotuksen alimmalla seitsemännellä askelmalla yhdessä muiden valehtelevien luuserilierojen kanssa käristyvät heterojulleja jahtaavat, ikääntyneet, rumat ja lihavat transuhomohirviöt, joiden vanha halpa kasvopuuteri karisee kännin ja kertomuksen edetessä ryppyisiltä menneen maailman sirkuspelleiltä näyttäviltä irstailijanaamoilta, maailmasta jos mikä, jos mahdollista, oli vielä kummallisempi ja eriskummallisia otuksia, vaikka samasta asiasta ja ihmisistä eri naamioiden takaa munanlutkuttamispuuhassa oli kysymys.

Nyt sen tekivät vain huvittavat unohtuneista panoista ja suihinotoista haaveilevat ruostuneet transuritarit, mutta kunnolla munaa tykittäen tyylillä, asenteella, ja ihka oikealla gay-ylpeydellä: tämä on minun maailmani ja sillä sipuli! Hutsula on parhainta ja vitsikkäintä homojen alakulttuurin kuvausta mitä miesmuistiin on julkaistu sitten Ralf Königin irvailevien homosarjakuvien. Se on parhaimmillaan unhoon jo jääneen Puolan homojen erään alakulttuurin epätodellisuuksien ristivalotusta aikana, jolloin ajattelu omilla aivoilla oli rikos ja Andrei Wajdan elokuvat olivat ainoa vastarintamuoto olemassa olleelle yhden ajatuksen vaatimukselle.

Hutsula on näkymättömän tekemistä näkyvästi tuomalla unohduksen ja tietämättömyyksien syrjästä tietoisuuteen ja suuren yleisön auki rävähtäneiden silmien eteen ihmeteltäväksi ja kummasteltavaksi parrasvaloihin, kenenkään koskaan aiemmin tietämä vahva sivujuonne puolalaishomojen maailmasta, jossa piili myös yksi tärkeä huomionarvoinen sivujuonne: se että homojen ääni ei ole tässäkään tarinassa se meillä länsimaissa totuttu pikkupoikahimojaan laillistamaan pyrkivien homofundamentalistien homoräkälöissä irstaasti viipyilevä viipyvä katse nuorukaisten etuvarustuksessa, vaan todellisten yhteiskunnallisten mieliharmien, vastaansanomattoman rumasti vanhentuneiden, ikuisten vastaanhangoittelijoiden eri polkuja.

Näiden vanhojen kauhukakaroiden, ja ikävästi ikääntyneiden elähtäneiden katupoikien, irstaiden ja lihavien tätimäisten köyhien miesten "divinehahmojen comedia dell artemainenkatuteatteri", jossa häränpyllyä heittävät niin homomaailman imagovaltaa hyppysissään pyörittelevien neitimäisesti kikattelevien tipusten niiaamissievistellyt vaaleanpunaiset marsipaanihomokliseet, kuin härskisti omaan perseeseensä päin vetävien, fiksua homotietäjää leikkivien pattihuulisten latteat, ja maailmalta Stonewallin jälkeisestä homotehtaasta tehtaillut poliittisesti iskevät ja korrektit pinnalliset homototuudetkin, kusiputkien ja paskapömpelien tunkkaisessa ja pistävässä pierunhajuisessa hörönauruhengessä, ja näin Hutsulasta syntyy:

"Katujen ja puistojen kielellä kerrottu rivo tarina kommunismin viime ajoista." Jos historiallista Bocaccion 1500-luvulla synnyttämää Decameronea pidetään ensimmäisenä tarinaa iskevänä suorasanaisena romaanina, voisi Hutsula olla ensimmäinen julkea homotarina, jossa on jotain muutakin järkeä, kuin yritys rivien välistä näyttää muultakin kuin oikeaoppiselta läähätysoppaalta. Hutsula on tämän kaikista maailman Prideistä sivussa pysyttelevä yllätyksellisten sivujuonteisten "täytyykerranelämässäänlukea" varjohomokujien musta kirja, joka alkaa siitä, kun Michael on hetken hapuiltuaan löytänyt Patrician ja Lucrecian luokse likaiseen rappukäytävään. Hän soittaa viidennessä kerroksessa miesten ovikelloa.

Miehet ovat jo vanhemmanpuoleisia, joiden elämässä kaikki on päättynyt jo kauan sitten. He ovat eläviä muumioita itsekkäistä himoistaan, joiden tyydyttämiseen he uhrasivat elämänsä ja itsensä niin täydellisesti että hukkasivat itsessään asuneen miehen ja muuttuivat lässyttäviksi homo-ompeluseuralaisiksi, vanhoiksi homomummoiksi, jotka papiljotit päässä tiiraavat pitsiverhojen läpi pihalla kännispäissään seinille ruikkivan luuseritalonmiehen paksua mulkkua, ja unelmoivat siitä sitten virkkaamisen lomassa lopun iltaa härskejä höpöttäen, hirveäksi yltyvissä lihanhimoissaan, mikä jatkaa heissä myllertämistä, vaikka se maallinen olomuoto mikä heillä on tällä viimeisellä matkalla rajun elämän jäljiltä kannettavanaan, ei lupaa kovin hyvää onnistumisprosenttia.

Isoja kaljuja, pyylevyyttä, tuuheita breznevkulmakarvoja, ja mustia kynsisienen syömiä kynsiä, ja niistä sikiäviä kusenhajuisia kullin ja perseen ylistäviä humalaisten kalajuttuja. Vahvasti liioiteltuja aika kultaa-tarinoita, kyttäyskeikkoja kulmilla, ja puistoissa, vaarallisista vessoista nyt puhumattakaan. Isottelua. Täyttymättömien toiveiden takia hurjasti liioiteltuja isomulkkutarinoita, joita nämä ikääntyneet tädinkuvatukset kertovat toisilleen huvittaakseen toisensa hengiltä, ennen kuin heidän köyhyyden kalvamaan yksitoikkoisen elämänsä katkaisee kovasta viinankäytöstä, pillereistä, tupakasta ja heikkotasoisesta ravinnosta loppuun kidutettu entinen nautinnon pyhä alttari muistoista, joita ei nyt herra paratkoon voi kertoa kenellekään muulle kuin toiselle.

Siis toiselle samanlaiselle varjoisista sivupoluista nauttivalle hieman epäilyttävälle sekopäähomolle, ja vielä sellaiselle, joka ei ole sokerista ja kreppipaperista tehty tavallinen homomaailmassa kotkottava, ja kaikkea ympärillään kauhisteleva kaakattajaparturi-kampaaja, vaan mieluummin se niittivöinen punkkaripersettään venäläissotilaille vodkapaukuista aikoinaan myynyt nuuskivan utelias runkkaritoimittaja, millainen Michalkin on joskus itse ollut. Siinä koko kirjan outo karhea viehätys piileekin. Michal ei höpötä ja lörpöttele kuvaamiensa kohteiden kustannuksella, vaan antaa kusen- ja paskanhajuisten hinttaritarinoiden lemahtaa kujilta suoraan sievisteleviin neniimme, juuri niin kuin nämä homohirviöt kertoivat. 

Tädit olivat kuulemma tutustuneet toisiinsa erään homopuiston haisevassa kusiputkassa, kun Patricia oli lojunut siellä kännissä, pää kusilammikossa, ja ajatellut ettei enää tästä nouse. Väliin Patricia kuvitteli olevansa hieno barokkidaami, jolla oli leveä krinoliini ja korkeaksi kammattu peruukki matkalla tapamaan rakastajaansa. Ja kaikki muuttui kommunismin romahtaessa. Patricia jäi sairaseläkkeelle muistojensa keskelle, mutta kotiinsa hän ei uutta Puolaa päästänyt. He ovat kuin kaksi sulkansa aikoja sitten menettänyttä ajan kynimää keittovalmista kanaa kotkottamassa toisilleen siitä, kuinka he vielä hetki sitten kävivät iskemässä miehiä puistossa, Oopperatalon kulmilla, ja rautatieasemalla. 

Michal epäilee heidän juttujaan, niin yliampuvia ja irstaita ne ovat. Vaikka Michal sanookin, että he pystyvät yhteen, jos toiseen vielä nytkin, eläkeläisinä, mahoineen kaikkineen. Patricia on suuri diiva, kun hän keikistelee Michalille ja kutsuu itseään puliakaksi: "Voi Jessus sentään, lopeta! Ne ajat ovat menneet. Perse on kuivettunut. Kaikki on menneen talven lumia. Härreguud, anna minun olla, senkin noita-akka. Hyvin sanoi vanha Villon: älä ota muita kuin poikia. Ja me tytöt otimme!" Heille kusiputka on maailman suttuinen keskipiste. Patrician mielestä heitä ei uhkaa mikään, ja he elävät pohjamudan päällimmäisessä kerroksessa kuin paratiisissa ikään, vaikka Michal huomaa köyhyyden pistävän silmiin kaikkialla, minne hän kääntää päänsä.

Kamala kokemus varsinkin kun on heidän nuhruisessa vanhassa asunnossaan: sisällä kuivaa narulla pyykkiä, ja kun Patrician ristii jalkansa, sukan ja prässihousujen ruskean lahkeen välistä pilkottaa suonikohjujen tatuoima kalpea ihokaistale. Sitten Patricia ja Lucrecia kertovat kytispaikkana aikoinaan toimineesta homopuistosta, jossa perimmäinen tarkoitus oli iskeä ja suihinotto. He kertovat kuinka näitä puistoja oli ollut olemassa jo niin kauan kuin he muistavat, ja munaa lutkutettu siellä jo ennen sotiakin. Ja miten siellä oli tapettu siskoja, ja miten julleja oli isketty. Ja kun Michal kysyy ketä jullit ovat, Patricia sanoo, että ne ovat heikäläisten elämän tarkoitus:

"Jullit ovat sonneja. Humalaisia sonneja. Rahvaanomaisia äijiä. Jätkiä. Karjuja. Korstoja, joita joskus kulkee puiston poikki, makaa kännissä ojassa tai aseman penkillä tai jossain missä vähiten osaisi odottaa. Meidän humalaisia orfeuksia! Katsos ei siskot toisten siskojen kanssa lesboile. Me tarvitaan heterolihaa! Jullikin voi olla hintti, kunhan vaan on kirveellä veistetty ja kouluja käymätön, sillä kaveri jolla on yo-todistus ei ole enää oikea mies vaan mikä lie älykkö. Jullilla ei ilmekään värähdä, vaan naamavärkki on kuin reisilihas, kuin joku kova kotelo, johon on vedetty iho päälle, mitään ei näy, ei ainuttakaan tunnetta. Sellaisia ei gaybaareista löydy etsimälläkään."

Tiedetään kymmeniä tapauksia, että Julli on ihan vapaaehtoisesti mennyt siskon kanssa sänkyyn, ja touhunnut kuin homo konsanaan, mutta saanut sitten yhtäkkiä raivarin ja alkanut varastaa ja tappanutkin, ja muuttanut sitten tavarat rahaksi. Joskus julli tulee ovelle asti, mutta sitten äkkiä kääntynytkin kannoillaan. Sitä huutaa perään ja kysyy, että mikäs nyt tuli, ja yhtäkkiä kaveri vaan kääntyy ja vetää lättyyn. Ihan kuin ois vihainen itselleen. Mutta ei siskot sellaista pelkää. Siis oikeat siskot niin kuin me. Toista ovat ne gaybaarien tekosiskot. Jokainen oikea sisko unelmoi siitä, että onnistuisi iskemään sellaisen humalaisen orfeuksen, joka ei koko helahoidon aikana edes huomaa, ettei muhinoikaan naisen kanssa. Että humala saisi sen luulemaan että nainenhan se siinä.

Patrician tarinoissa on henkeä ja laatua, kun hän muistelee kuolleen kreivittären haamun ilmestymistä hänelle eräänä karmeana yönä homopuistossa:" Siellä se lumppu kummitteli! Heikko kajo loisti silmistä, naamasta ja suusta, ihan kuin olisi kynttilä palanut sisällä. Päällään sillä oli se basaarista ostettu vihertävä takki, mutta se oli jotenkin kurainen, sellaisen kuivan mullan peitossa, ihan kuin se olisi kieriskellyt haudassaan, sateessa ja mudassa. Tein ristinmerkin, mutta Kreivitär sanoi: "Jullia tänne seurasin, pyhän hepin perässä tulin, kaatuneiden puiden yli kapusin, vielä kuoltuanikin! Nyt vietetään vainajainjuhlaa, anna vielä vähän spermaa, anna niin annan sinulle opetuksen: joka ei kerran ole kokenut. Silloin välähti salama, jossain kaukana ja se sanoi minulle yhtäkkiä:" Macbeth! Cawdor-thani!. Minä sille:" Hus, hus! Häivy katoa senkin saastainen kummitus!" Mutta se vaan jatkoi, että ei halua ruokaa eikä juomaa, vaan pisaran jullin spermaa. Ei muuta, vain spermaa. Niin, ja sitten teki vielä pilkkaa Raamatustakin, ja julisti kuin joku tilaan joutunut Pythia tai siis tarkoitan Kassandra, että siskot, te seisotte jullin sepaluksen edessä eikä teille avata."

Michal jatkaa kertomustaan tätien sanoin kuvaten seikkaperäisesti nyt jo kadonnutta homokansan kansanperinnettä vessoista, kusiputkista, peltipömpelistä, Jennyn teehuoneesta (kuten sen nimi oli Helsingissä Olympiastadionilla suoraan Messuhallin poliisiputkia vastapäätä aina 90-luvulle saakka, jolloin se purettiin ja poistettiin käytöstä), joka oli siskojen puheiden mukaan merkinnyt viidenkymmenen vuoden ajan hinteille suurin piirtein samaa, mitä kauppakeskukset nykyään merkitsevät keskiluokalle, ja enemmänkin. Ne olivat kokonainen elämäntapa. Syy kömpiä vuoteesta ilta illan jälkeen sydän pamppaillen kohtamaan sen elämänsä kohokohta aina yhä uudelleen iloisin ja luottavaisin mielin.

Yksinäisten runkkareiden kohtauspaikkoja. Ainoita kutemispaikkoja. Syttyvien ja sammuvien hetkellisten intohimojen temppeleitä. Kyltymättömän nimettömän seksin tyydytystyyssijöitä. Sanalla sanoen siihen aikaisen hinttimaailman ainoita vapaita keitaita, missä pääsi suoraan asiaan toisten samanlaisten kanssa, ja koko homma oli ohi muutamassa minuutissa, ihan kuin sen tuleekin olla, jos se on alkuperäistä, tervettä, jännittävää, raikasta eikä ummehtunutta poikaystäväasemajakäytösseksiä, kunnian, perheen, perinteen ja kulissien ylläpitämiseksi, vain siksi, ettei kuolisi yksin ja hylättynä tällaisten hinttipömpelien kusilammikkoihin hukkumalla. Joku poltti pömpelin säännöllisin väliajoin. Olisiko kyseessä ollut puhdistautumisrituaali?

"Eräänlaista desinfioimista tulen avulla? Vai vetikö pömpelin katolla ollut peltinen kukko tosiaan salamoita puoleensa? Vähän aikaa sitten poltettu pömpeli ympäröitiin tukevalla lauta-aidalla ja haalarimiehet alkoivat kärrätä pois rakennuksen jäänteitä. Auringon valaisema aita rinnastuu kummallisella tavalla ajan tummentamien tiilten värin kanssa. Aina joskus rautatieaseman peltipömpeliin ilmestyi julli. Loistavana kuin Naantalin aurinko. Oikein pyhäkunnossa, suorastaan kultaraameissa! Eipä aikaakaan, kun joku sisko jo liukahti perään, mutta mies napittikin sepaluksensa auki, otti esiin virkamerkkinsä ja sanoi. Miliisi! Henkilötodistus kiitos!" Kommunistisiskot tai "systeemisiskot", jotka kuluivat puolueeseen tai olivat muuten hoitaneet asiansa hyvin, pääsivät nopeasti pälkähästä, mutta muut joutuivat kiven sisään pitkiksi ajoiksi. En tunne niiltä ajoilta ainuttakaan kapinallista siskoa tai " systeemi vittuun " - siskoa. En yhtään Taistelevaa Siskoa. Olisikin mielenkiintoista tietää, mistä sellaiset olisivat löytäneet paikan siinä miesten pelissä, jossa naiset vain viipaloivat telakalla leipää tai "auttoivat". Sukupuolten teatterissa ei ollut paikkaa heille. Naisellinen alistuminen, joka oli niin tyypillistä siskoille ja entisaikojen (vapautumisen aikaa edeltäville) naisille, ei jättänyt tilaa kapinoinnille. Siskot halusivat antaa persettä systeemille, olla passiivisia ja kuuliaisia...Tai sitten elellä haavemaailmassa ja vähät välittää todellisuudesta. Enkä voi moittia heitä siitä."

Voisiko sen paremmin tiivistää. Homomiehen olemassaolon kipupisteen, ja eiolemisen homotihentymän, meitä ahdistavassa heterotodellisuudessa, jota ei voi muuttaa, ja johon ei voi kun pakolla sopeutua ja alistua, jos haluaa säilyttää nahkansa, ja jossa voi vahingossa ehkä löytää oman pienen sattumansa saada nautintoa vielä hetki ennen kuin koko ajan sinua takaa-ajava, tappavan iso aikajuna ajaa ylitsesi, ja olet vain mennyt kummitus Kreivittären tapaan menneiden muistojen hautausmaalla. Juuri tästä on kysymys Hutsulassa. Suurten ironisten homo-oivallusten rienaraamatussa, mikä antaa hyljeksityille b-homoille puheenvuoron, ja samalla anteeksi meille muille ettemme ole sittenkään nöyrästi oivaltaneet paskankaan vertaa tästä lahjasta.

Sellaisesta, joka meille on annettu käsiimme, ja jota käytämme väärin kulkemalla elämämme tilaisuuksien, ja todellisen homoystävyyden ohi nokka pystyssä, ja vain sen mitättömän pikkuasian takia, ettei pojalla tällä kertaa ollut oikean merkkistä hajusteta, tukan väri oli väärä, nenä liian kippurainen tai silmät liian suuret. Hyi helvetti! Katsokaa itseänne peilistä viidenkymmenen vuoden jälkeen! Näettekö siellä silloin yhtään ystävää? Entä miltä hymysi luulet silloin näyttävän? Hutsulan tarinat sen kuin vain paranevat. Eikä vielä olla kahlattu läpi vasta kuin kahta ensimmäistä lukua. Lisää uskomattomalta tuntuvia irstaita sekopäähomoja eri koloista ryömii esiin kertomaan omaa tarinaansa jullien epätoivoisesta metsästyksestä.

Se oli aivan erityisen vaikeaa kommunisti-Puolan syvän synkkyyden ja harmauden aikana, jolloin maailma jakoivat ja hallitsivat kaksi keskenään kilpailevaa systeemivalhetta, joiden puolella oli joko oltava, tai sitten taisteltava niitä vastaan, ja juuri sitä siskokset karttelivat kuin ruttoa säästyäkseen rangaistuksilta, ja saadakseen oman pienen nautinnon mentävän rakonsa eksyneiden heterojullien kampaillessa sammumisen, ja lisää juopumisen rajoilla siskosten omilla kyttäyspaikoilla, ihan keskustan parhaiden menopaikkojen tuntumassa, parhaissa kyttäysasemissa aina valmiina pieniin suihinottoihin, panoihin, ja muuhun irstaaseen menoon puistoissa ja pömpeleissä.

Kun Michal on käynyt läpi koko irstaan iljettävyyksien ja kurjien kammottavuuksien kirjon Patrician, Lucretian, Kreivittären, Jessican, Koran, Pappilan Jaskan, Giselan, Tomaatti-Leidin, Goldzian eli kauniin Helenan, hinttarien abbedissa Jolan, Lumikin, Legnican siskosten, Dimkan, Kalickan, emähintti Zdislawin aidsisen kauniin mutta näppyläisen ja hilseilevän naaman katkeran ivanhäivähdyksen, Oleniscan vankilakeikan, Hullun akka Maciejowan, Sauna-Lucian, Käärme -Zdizichan, Hutsulan eläkeläistanttojen, Kuuron Mamman majatalon, Krystynan - Jandan, Zdizisiu-muiskiksen, Wiesio-muiskiksen, Yliopiston kirjaston Pyhä Rolkan, Paulan tekstarin, meikatun ruotsalaisen, Kissanaisen, Katujen kirjan, Dyyninvartijoiden.

Ja lisää löytyy haluttoman vaaleatukkaisen, Oliwian, virhe numero kahdeksantoista, mustalaisakan, näyttelijättären vaatteiden, ufon, ristihuulen, Kino Studion, karhunpennuilta kyrvän aina ennen touhuihin käymistä pullovedellä pesevän apteekkariakan Bydgoszczenistä, Diankan, poznanilaisten, Pappi 69:n, intiimifrisyyrin, neitsyen, Kalickan, Fredkan, Puolan suuren siskoatlaksen, kuinka Paula huijasi pseudoälykköä-jutun, Pyhän-Reliikki-Marian, Sedän, valejullin, Gizelan, saksalaisten eläkeläistanttojen, saisinko Jacutanian, Olesnican, Brokadiinan, Olesnican vessavahdin, Lorca-ekspertin, Kenguruemon, Tohtori Menegelen, salaperäisen vaalean mustassa sombrerossa, sen kivan, Jessican, Kokardin, Leipurin Roman,

Ja lopulta Annan kautta kirjan tärkeimpään oivallukseen homojuttujen perimmäisestä nykyongelmasta, kun Patrician ja Lucrecian pöydälle ilmestyy pullo omatekoista likööriä, joka maistuu yrteiltä ja on sumeaa, vahvaa ja ehkä vähän turhan mintunmakuista, jonka siivittämänä molemmat siskot innostuvat pohtimaan, miksi mikään ei enää ole niin kuin ennen: "Ei ole sotilaita, eikä puistoa, ja hintit pitävät hauskaa viimeistä huutoa olevissa hienoissa baareissa, joissa on muodikasta näyttäytyä - joka paikka täynnä toimittajia ja muita silmäätekeviä. Eikä enää ole hinttejä, kaikki ovat gay. Solarium, tekno ja muut hömpänlajit. Kaikki vaan pitävät hauskaa. Mutta ennen. Ennen seistiin kadun varressa tai kusiputkan räystään alla, ja oli heti selvää, että nyt oltiin tekemisissä jonkin likaisen kanssa."

Michal kertoi mitä tapahtui, kun siskojen kantapaikkaan astui sisään uusi asiakas. Miten siskokset odottivat sitä ihmeellistä onnenpotkua, joka sattui ehkä kerran vuodessa tai sitäkin harvemmin, että raskaiden plyysiverhojen välistä sisään astuisi sotilas, palomies tai joku nuori poika. Kun joku heistä sitten uskaltautui astumaan kyyläävien siskojen seuraan, hänen kätensä tärisivät jännityksestä, kun hän katsoi noita omituisen näköisiä, naisia etäisesti muistuttavia, kiimasta puolihulluina hänen peräänsä kuolaavia siskosten ammattimunanlutkuttajalaumaa.

"Eräskin sellainen poika istui jakkaralle, kiemurteli, asetteli takkinsa istuimelle ja istui sen päälle, mutta muisti siinä samassa, että tarkkaan salassa pidetyt tupakat olivatkin takin taskussa! Että ne pitäisi jotenkin saada ongittua esille, ottaa yksi ja sytyttää se vapisevin käsin ja näyttää, että sitä ollaan jo kuusitoista tai kahdeksantoistavuotiaita! Ja ennen kaikkea: olla putoamatta jakkaralta, olla säikähtämättä selän takana yhtäkkiä korahtavaa espressokonetta, olla pelästymättä omaa peilikuvaansa, jossa luki:"SINRO. Virvoitusjuomia, kakkuja tilauksesta, kahvia, konjakkia", olla putoamatta lattialla, kun joku iskee silmää, hieraisee etumustaan ja vilkuilee vessaan päin.

"Sillä kaikki iskivät koko ajan silmää toisilleen ja osoittelivat poikaa. Tuo poika olin minä", kirjoitti Michal.