Loistelias Bergman

Teksti:

Harald Olausen

Taas jälleen suurkiitokset Ylen Teemalle hienoista elokuvakokemuksista. Korona-aikana Ylen Teeman merkitys on entisestään korostunut laadukkaiden esteettisten nautintojen levittäjänä. Ehkä vielä pitkään koronan jälkeenkin, sillä turistien keskustavessaksi (ja siitä oikein kansainvälisen palkinnonkin saanut) keskustasekamelskassa nimeltään Oodissa sijaitseva kavin (en tiedä mikä tämä lyhenne on, mutta se on valtion virasto, jolla on valtion viraston tapaan kepulainen johtaja) kino Regina ei ole töykeän henkilökuntansa ja varastomaisen habituksensa jäljiltä ollut kovinkaan suosittu aitojen cinefilien mielestä ja ihan syystä. Paikkahan on kammottava, ja jos heittäytyy vielä nostalgiseksi, alkaa kaivata elokuva-arkiston kahta aikaisempaa ja filmihullujen mekaksi muistoissa jääneitä paikkoja. Nykyisenkaltaista kylmäkalseaa tunnelmaa ei löydä enää edes verovirastosta, jossa yleisövessatkin ovat viihtyisämmät kuin kavin (kepu.) kino Reginan kolho elokuvasali. Siitä huolimatta aion joskus käydä vielä kino Reginassa. Pääasiassa on hyvä elokuva, jota näkee Suomessa vain Ylen Teemalta ja kino Reginasta. Hyvän asian puolesta olen valmis joskus, kun en onnekseni ole poliitikko, tällä tavalla moraalisesti epätyydyttäviin kompromisseihin silläkin uhalla, että vahingossa törmäisin kino Reginassa sinne länsimaalaista halpishapatusta jo liiaksikin ujuttaneeseen Jari Sedegreniin (sdp.). Kesä ei voisi paremmin alkaa, kun katsoa Pohjoismaiden (Suomestakin löytyy taiteellisesti osaavia ohjaajia kuten Tapiovaara, Peippo ja Kaurismäki) eittämättä kautta aikojen parhaimman elokuvamestari Ingmar Bergmanin Kesäyön hymyilyä - Sommarnattens Leende - elokuvaa vuodelta 1959. Runollisessa tarinassa kesäyö hymyilee nuorenparin puhtaalle rakkaudelle. Mutta on myös armollinen "narreille, hulluille, parantumattomille", aistillisten seksileikkien harjoittajille. Eikä rakkauden voimasta ja eroottisuudesta jää tässä tarinassa paitsi myöskään "surumieliset, raskautetut, yksinäiset", keski-iän rauhoittuneen hellyyden ja toveruuden saavuttaneet. Elokuva on niin puhkikehuttu - ja syystäkin - etten yhdy kilpalaulantaan sen kummemmin. Sen hohtoa edes aika haalista. The New York Timesin kriitikot valitsivat Kesäyön hymyilyn vuonna 2004 yhdeksi kaikkien aikojen tuhannesta parhaasta elokuvasta maailmassa. Elokuva on pieni mestarin tyylinäyte siitä, miten kaikki loksahtaa paikoilleen oivaltavissa ja mestarillisissa käsissä. Näennäisesti kepeä shakespeaarinen Kesäyön Unelman iloisen leikittelevän Eroksen hengen ja sen mukaan tuoman rakkauden sattumanvaraisen oikullisuuden soveltaminen jäykän säätyläisyhteiskunnan ajan vahvasti liioiteltuihin karikatyyrimäisiin henkilöhahmoinen on herkullista katseltavaa ivan hymy huulilla vielä nykyihmisellekin. Elokuva on kuin tahallisesti rönsyilevä barokkiajan harmiton leikittely pulleine cupidoineen. Bergmann on osaava rakkauden, tekopyhyyden, naisten, rakkauden, vihan ja pettymysten kuvaaja, eikä hän aikaile virittää ihmissuhdeverkkojaan jo heti elokuvan alussa, vaan näyttää epäilyn, viipyilevien katseiden ja epäröinnin draaman lakien kanssa korkojen kera, millä tavalla eksyksissä ja vääriin ihmisiin pysähdyksissä matkalla kohti omaa onneaan elokuvan ihmiset ovatkaan. Ja mikä parasta: onni ei ole tässä hauskuttelussa päättymätöntä eli ikuista, tylsää ja pysyvää, vaan juuri sitä luonnonlakien mukaan villiä, vapaasti pursuilevaa, avoimesti kokeilevaa ja miten tahansa likoon kaikkiin seikkailuihin ja kamppailuihin keinoja kaihtamatta itsensä asettavaa naurua elämälle, jota myös hyväntahtoiseksi piruiluksi voisi yhtä hyvin hersyvän naurunremakan säestyksellä kutsua. Bergmanin käsissä ihminen tutkitaan perinpohjaisesti jättämättä mitään syytä selvittämättä, miksi hän kärsii ja kaipaa tai mikä hänen elinvoimaansa kalvaa hänen sisältään. Ja jotta kuva Bergmanista täydentyisi ja pääsisi kunnolla oikeuksiinsa, kannattaa myös katsoa hänen toinen ohjauksensa Ylen Teemalla Talven valoa (1962), jossa pastorin usko järkkyy vaimon kuoleman jälkeen. Bergmanilla elämän eksistentiaaliset kysymykset, syyllisyydentunto ja pelot raamittavat henkilöiden tuskankokemuksia ja yrityksiä vapautua niistä. Molemmat elokuvat ovat kuin bergmanilaisen jatkuvan syyllisyydentunnon ja vapauttavan ilon kaksi eri puolta; nuoruus ja vanhuus, rakkaus ja kuolema. Siihne väliin Bergman upottaa salaperäisyyden pomminsa sekä kuvissa, jotka ovat jännittäviä että dialogissaan, jotka pursuavat täynnä elämän arvoituksen ratkaisemattomasta mysteeristä kumpuavaa syvällistä pohdiskelua. Sen lisäksi Bergman ohjaa, käsikirjoittaa ja kuljettaa kameraa ja tarinaa taitavasti sillä samalla jäljittelemättömällä tyylillään, joka teki hänet mestariksi, ja josta hänet vieläkin tunnetaan vielä ja miksi häntä vieläkin kaivataan.