Loppupuhe runoihin…

Teksti Harald Olausen

"Kirjoittaminen on ruumiillista työtä. Teksti ei noin vain ilmesty jostain fantasiaikkunasta kirjoittajan aivoissa. Vaaditaan koko kehoa, hengitystä, sydämenlyöntejä, liikkeen rytmiä. Usein kirjailijoilla on syvä suhde omien lauseidensa rytmiin. "

-Paul Austerin norjalaistaustainen kirjailijavaimo Siri Hustveded

"Ne sitten menivät Balille yhtenä yönä

lensivät kattojen yllä ja nukkuivat tuntikaupalla

heräsivät siniseen valoon eri aaltopituudella

rannat täynnä kivienkaupustelijoita

ja muuta hauskaa valkoinen hiekka

yksi sun toinen hymy herkässä muustakin kuin tipeistä

eikä sen väliä että aika tikitti hiljaa pommi oli ladattu

ja ne hymyt vaikka en niitä nähnyt

kuulen kaiken ja siitä hehkuu sinistä valoa."

Näiden runojen, joita kutsun "huokauksiksi" monesta syystä, tehtävänä ei ole miellyttää tai olla laajan lukijakunnan herkkua. Päinvastoin. Oman äänen etsiminen ja löytäminen, on ollut näiden kirjoitusten, kuten kaikkien muidenkin kirjoitusteni lähtökohtana, niin laajoissa esseissäni, Filmihulluun kirjoittamissani elokuvajutuissa kuin queerminimalismiksi kutsumissani novelleissani.

"Mikä nyt on muuttunut, 

kun kaikki on muuttunut? 

Mielemme ei rekisteröi niitä hienovaraisia pinnanalaisia vihjauksia, 

mihin rajasuomalaisuuden herkkä taikauskoinen 

- äidinmaidosta imettynä - 

syntymälahja parhaimmillaan kykenee, 

vaikka silmät muurattuna nyrkeillä lähes umpeen. 

Meillä ei ole pienintäkään aavistusta siitä, 

millainen on sen toisen puolen arkinen väkivalta päivittäin niitä kohtaan, jotka pystyvät vain hiljaa vaikeroimaan."

Palaute ei siis välttämättä ole se, joka ohjaa omaa sisäistä ääntäni, eivätkä runot varmastikaan miellytä kaikkea, kuten DigiVallilan teräväsanaista kriitikkoa, professori Timo Airaksista, joka sähköpostissaan minulle purki pettymystään lähettämiini "runoihin", joista hän ei pitänyt alkuunsakaan siitä huolimatta, että kirjoitin ne hyvin "wittgeniläisiksi ahaaelämyksiksi".

"Olen tässä sanonut kaiken sen,

mitä sanottavana on.

Nyt ollaan lopussa.

Kuulen vihdoin oman ääneni.

Tällaista juhlaa ei ole missään.

Paitsi ehkä Nirvanan pauhussa,

hiljaisuuden melskeessä."

Wittgenstein tunnusti kirjoituksissaan, ettei ihan kaikkea kukaan, ei hänkään, saanut sisimmistään, ei edes vaikka kuinka irti puhtaasti sellaisena, kun salaiset halut ja toiveemme niitä siellä jossain syvällä ryydittivät. Wittgenstein kirjoitti että: "Ajatukseni tulivat harvoin maailmaan silpoutumattomina, ja että jokin osa niistä vääntyy synnytyksessä tai murtuu irti. Tai ajatus on kokonaan keskonen & sanakielessä elinkelvoton. Sitten maailmaan tulee pieni lausesikiö, jolta puuttuvat vielä tärkeämmät raajat. Mutta molempia kylläkin paljon."

"On hetkiä

jolloin tunnen itseni

melkein ihmiseksi

muiden kaltaiseksi

lihanvärinäksi

vienossa iltatuulessa

kesäterassilla

nuppi turvoksissa

kaukana kotoa

ja tajuan jotain

mutta sitten

muistan

nuo muut

ja sen naurun kun

yö oli sahattu kahtia ja

kirkuminen ei koskaan päättynyt."

Wittgensteinin päiväkirjat liittyivät hänen tunnustukseensa läheisilleen, jossa hän kävi läpi elämänsä aikana sattuneita tilanteita, jossa hän koki olleensa epärehellinen tai heikko tavalla, jonka yli hän ei ollut onnistunut pääsemään.

"Tämä kaava on jo tuttu: 

sadisti kertoo olleensa kiltti lapsi, 

joka ei juuri koskaan tehnyt mitään pahaa. 

Presidentti tunnustaa olleensa lapsena koulukiusaaja, 

eihän muuten olisi korkeisiin sfääreihin edennyt. 

Tunnevamma auttavaa itsetehostusta. 

Silti on hyvä, että johtavatkin ovat kiusaajia. 

Kello kuuden iltauutiset menivät onneksi tällä kertaa ohitse. 

Siellä kerrottiin kuulemma kouluampumisesta. 

Jo kolmas tänä syksynä, 

jos otetaan huomioon se reppana, 

joka kävi koulun portilla mutta jänisti tai Saatana kutsui takaisin. 

Siitä huolimatta ukkoa kaatuu kuin heinää kotona; 

on sydäreitä, aivoverenvuotoja, halvauksia ja onnettomuuksia. 

Niistä ei vain enää puhuta."

Minusta JUURI NUO KIRJAT OLIVAT NIMENOMAAN HUOKAUKSIA! Mallia Wittgenstein haki Augustuksen Tunnustuksista, joita hän arvosti kirjallisuudessa ylitse muiden. Augustusta kuten Wittgensteinia, ja kaikkia muitakin suuria ajattelijoita ja vastaanhangoittelijoita ohjaa oman yksityisen minän autonomian tarve, ja rehellisyyden vaatimuksen vankkumaton periaate, sekä omassa että yhteiskunnallisessa elämässä.

"Kun juokse ahtaan raon läpi 

pää ei pysy matkassa 

vaan jää johonkin ikävään 

menneessä kiinni eikä liiku 

vaikka kuinka sitä liikuttaisin ja kyynelillä 

kostuttaisin että se antaisi periksi 

järkäle eikä olisi niin sovitussa kiinni 

kun kuvitelmaa sekin on kaikki kuten 

minäkin ja kuinka pitkään tätä jatkuu 

herra järkäle pitääkö sinusta ottaa mittaa 

oikein kunnolla ja sanoa sinulle 

että olet täyspaska ja tyhmä 

minä vailla järkeä ja syy 

siihen en jaksa olla kahta kertaa 

samaa mieltä kanssasi koskaan 

en nyt enkä silloinkaan 

varsinkaan kun siinä ei olisi 

mitään mieltä jurnutan nyt vaan apua en saa…"

Airaksinen on itsekin samanlainen, nerokas ja utelias, eikä koskaan samaa mieltä kaikkien kanssa, mutta silti hän kuitenkin Wittgenstein tavoin arvostaa henkevää sukkeluutta, joka voi palaa vain puhtaassa kynttilässä. Tällaisen puhtaus edellyttää ulkopuolisuutta vallitsevista valheista, vallasta ja sen mielistely - ja rankaisusysteemeistä – etäisyyttä, joka piillee voimana vain erilaisuudessa.

"Tunsin tuon katseen niskassani

aina kun kuljin hänen talonsa ohitse

ja verhot heiluivat uhmakkaasti.

Hänen katseensa oli ollut tarkka kuin kamera,

kun hän ikuisti menneitä maailmoja.

Kuvat olivat kauniita, suurenmoisia.

Täynnä hämmästyttäviä ihmeitä,

värejä ja hämmentyneiden ihmisten ilmeitä.

Sen minkään alla ei mitään muuta.

Ei rakkautta eikä juurikaan vihaa.

Ei valoa tai pimeyttä,

vaan puhdasta olemista ja

pysäytettyjä tunnelmia.

Sadasosasekuntiin kiteytynyttä,

kuin ohitse lipuvat hetketkin,

ja ymmärrys,

jos vain olisimme vilkaisseet peiliin

emmekä turhia murjottaneet."

Rosoisuus, asioista niiden oikealla sanoilla puhuminen ja tietynlainen rikkinäisyyden ymmärtäminen osaksi ihmiselämän mysteeriä olivat älyllisessä elämässä harvinaisia oivalluksia, jotka olen hyväksynyt lähtökohdiksi etsinnälleni tällä elämänkoisella matkallani. Siksi nämäkin "antirunot" olen rustannut siitä huolimatta, etteivät ne kaikkia miellytä tai saa laajaa lukijakuntaa.

"Säyseät lampaat saavat lähetysaikaa,

kriittiset ja hankalat

eivät niinkään

• tietenkään.

Eihän mikään muuttua saa,

ainakaan epäoikeudenmukaisuus,

muuten ei olisi tulevilla sukupolvilla mitä vastustaa."

"Sinun piti kirjoittaa oikea romaani, MUTTA nyt saan sinulta nipun näitä "antirunoja." MUTTA, tällaista ajatuksenvirtaa olen nähnyt ennenkin. Sitä on hauska kirjoittaa, muistan sen nuoruudestani, kun kirjoitin filosofiaa vähän samalla tavalla. MUTTA et kyllä saa lukijoita tätä otetta käyttäen, MUTTA ethän sinä lukijoista piittaakaan."

"Meidän sanotaan olevan

jotain mieltä,

mutta ei kerrota,

kuka kysyy,

ja miksi olemme juuri sitä mieltä,

mitä meiltä kysytään.

Olemme mitä haluamme,

vain unissamme.

Jos minulta joku kysyy,

silitän kissaa sylissäni,

ja pidän suuni kiinni,

ettei tulisi lisää harmeja.

Ovat niin vaativia

nuo tuollaiset vaivat harminamme."

Tällaiseen ajatuksenvirtaan pitäisi Airaksisen mielestä saada jotakin potkua ja jäynää: "Minulta menee ihan pää sekaisin ja rivit vilisee silmissä, kun luen näitä tekstejä. Voisiko olla joku teema? Mikset kirjoita oikeita runoja tai aforismin ja runon sekoitusta Haavikon Paven tyyliin? Olet kuitenkin äärimmäisen hyvä esseisti. MUTTA sinähän teet niin kuin teet", Airaksinen kirjoitti selvästikin pettyneenä, ja jopa hieman yli äyräitten ärtyneenä tekeleisiini.

"Niinä päivinä ja noina hetkinä

minä tunsin putoavani alemmas

kuin koskaan aikaisemmin

en vain tiennyt mitä.

Tajusin vain miten vaikeaa

oli herääminen, kun ei ollut

nukkunut tarpeeksi, ja

silmäkulmassa nyki koko levoton

vuosisata, ja minulla oli kiire

katsoa sen hulluus takaperin, etten

vain olisi oppinut pahoille tavoille.

Ja kun aikaa kului, tulin sinuiksi hulluuden kanssa.

Maat ja mannut kiersin kahdestaan,

mutta mitään en oppinut.

En ainakaan sellaista,

jota haluaisin nyt muistella.

Silittää sylissä ja höpötellä."

Mutta minä pidin pääni. Puolustan runon autonomiaa filosofi Martin Heideggerin tavoin. Se syntyy, jos on syntyäkseen, sellaisena kuin se tulee ulos maailmaan eikä sitä kannata sen enemmin rassailla suuntaan tai toiseen, vaikka tunnustan Brodskyn hienoja runoja lukiessani silmäilleeni myös hänen harjoitelmiinsa nuoruuden vuosilta. Kysymys on kinkkinen. Harjoitus tekee kyllä mestarin ja harkittu muoto tekee säväyksen mutta paljastaa samalla älyllisen onttouden.

"Kokeilen kepillä jäätä

on pettävää enkä uskalla

en tälläkään kertaa

en uskalla mennä ja kokeilla

itse kantaako se minua vielä

kuten lapsena silloin kun se säröili

alla tyyni peilikuva kirkkaan

taivaan alla eikä minua palellut

vaikka avantoon tippuivat sekä

kintaat että pipo ja minua hymyilytti

mikä en sitäkään muista enkä ole

varma että edes haluaisin mutta

nyt se rakasahtaa rikki tuo ohut

jäänkansi ja paljastaa kylmän

hautansa kuin hai ammottavan kitansa

hyppää sinne jos uskallat minä en

se kutsuu minua mutta en ole

moksiskaan miksi olisinkaan

minä en uskalla olla niin julkea."

Ero on valtaisa, jopa niin että sitä kuvaama sopii hyvin Marcel Proustin sanat: "Me tunnemme yhdessä maailmassa, mutta ajattelemme ja nimeämme toisessa; me tajuamme näiden kahden väliset samankaltaisuudet, mutta emme voi pyyhkiä pois välimatkaa." Kyseessä on myös usein epä-älyllinen asioiden ja sanojen monistaminen ja kopiointi puhtaan runon kustannuksella, ja synnyttää liukuhihna-ajattelua itseensä uskovassa ajassa, joka ei taiteella tee juurikaan mitään.

"Taas on niitä hetkiä kun aika juoksee

nopeasti enkä tahdo pysyä perässä

on sitä sun tätä ja vielä olisi lisääkin

en vain jaksa enkä jaksa enää juosta

minkään perässä olen vain hiljaa ja

löntystelen loppumatkan sivuilleni vilkuillen

ettei sieltä vaan tule joku kovaa vahtia

ei huomaa minua ja törmää vahingossa

näinkin on käynyt ja se voi olla kohtalokasta

minunlaiselleni nyt kun aika juoksee nopeammin

kuin minä enkä tahdo en tahdo enää mitään."

Airaksinen voi jopa olla, ja onkin jossain mielessä, oikeassa (se ei loukkaa minua mutta ei myöskään muuta kirjoituksiani suuntaan tai toiseen; ne kun nyt ovat mitä ovat omaa sisintäni ja kuin kreikkalaisia "moniäänisiä" kuoroesityksiä), sillä hän pitää tekstin totuudellisesta vaikutuksesta ja tuntee vetoa älyllisemotionaalisiin tulkintoihin. Hänen maailmassaan laki on sana, kuten voimme Lukea Kirjoittaa ymmärtää – kirjallisuuden puolesta (Robustos, 2023) -kirjastakin.

"Minä päätin kirjoittaa näytelmän

se oli helppoa Emilia ja minä 

minä olin molemmat roolit

se oli helppoa Emilia ja minä

ja niin olivat yleisökin Emilia ja minä

ja niin kriitikotkin Emilia ja minä

ja mikä menestys siitä syntyikään

kun se oli Emilia ja minä

ihan helppo nakki kaikille

kun olivat vain niin kuin Emilia ja minä

minä en ollut ihan aluksi vapaaehtoisesti

mutta lopussa olin Emilia."

Olen kirjoittanut tavallisen mielen huokauksia, joiden tehtävä on ollakin juuri sitä mitä ovat, eräänlaisia yksityisajattelijan aforismeja, joilla on runollinen kaikupohja. Olen kirjoittanut nämä runot myös runonlausujia varten. Runot eivät ole mitään ilman hyvin harjoiteltua tulkintaa. Eikä vapiseva ja nurkassa hiljaa piipittävä hiirulainen rypistämässä ohutta runokirjaansa ole paras mahdollinen yhdistelmä runonsa levittämiseksi kuuntelijan mieliin ja kokemusmaailmaan.

"Tuossa tuon rakennuksen kulmassa

salama löi hengiltä, käristi,

tappoi ja poltti poroiksi naisen,

josta ei jäänyt muuta

jäljelle kuin uudet kengät.

Ehkä jossain jo unohdetut muistot,

eikä nimikään tullut mieleen kenellekään,

vaikka sitä kyseltiin naapurikuntia myöten.

Vain ikä: 98-vuotta, ja ostoskuitti, sekin

98 xxx, mutta sitä ei saatu selville, oliko

kyseessä markat vai eurot.

Ja se kyllä vähän hautajaisissa harmitti."

Ennen vanhaan runonlausunta oli oma lajinsa, jota arvostettiin, ja runonlausujat olivat suuria taiteilijoita. Kukapa runoa harrastanut tai runoista pitävä ei muistaisi, jos ei livenä niin lep-levyltä kuunneltuna, mahtipontista Yrjö Jyrinkoskea (1920-1981), tai Veikko Sinisaloa (1926-2003), jonka viimeisessä riipaisevassa esityksessä, Sokrateen puolustuspuhe TTT:n Kellariteatterissa, olin katsomassa. Kansallisteatterin Esko Salminen, ja uudemman polven Jussi Lehtonen, ovat vieneet runonlausuntaa eteenpäin. 

"Katselen ikkunasta ulos

on taas uhkaa ilmassa

kohta sataa jotain ja kovaa

metsässä vaanii peto

se on lomalla vailla kaulapantaa

radiossa sanottiin ettei sitä

saa ruokkia

ettei kasva liian isoksi ampua."

Siksi siis pilkkuja ja pisteitä mahdollisimman vähän. Kokeilkaa vaikka itse. Runoni kuulostavat "ilman pilkkuja ja pisteitä" tässä hetkessä syntyneiltä ajatuksilta, mitä ne ovatkin tai haluaisivat kovasti olla - Airaksisen mielestä eivät selvästikään ole.

"Miten surullisia ovatkaan konserttien loput 

aina sama laulu yleisö taistelee liikutuksestaan 

kyynelsilmin lähes tuskissaan 

esiintyjät yrittävät piilotella samaa tunnetta 

itsestään ja epäilystä tässäkö tämä kaikki 

huipuiksi kutsuttu näissä pienissä 

ohi valuvissa hetkissäkö se vilahtaa 

vailla mitään muuta kuin naps ja oho 

eikö kukaan kohta muista kun yhteistä 

enää ole 

(se on se tämän hetken varkaus...pummi kun on luonteeltaan) 

ei seuraavaa kertaa voi tulla olemme jo niin vanhoja 

(myös kuolema ja bändin hajoaminen voivat tulla kysymykseen) 

ei tule usko pois leijuu kaiken yllä viimeisissä kädenheilautuksissa 

sydämeni ei kestä kaipuuta aneleviin katseihin kerrasta vielä…"

"Olen aina sanonut ja julkisesti toitottanut, että kirjoittaminen on ruumiillista työtä, erit. kirjan kirjoittaminen. Miksi olen viitsinyt – miksi sinä olet viitsinyt. Pelkkää narsismia ja mielikuvituksen köyhyyttä. Miksi kirjoitat tällaista "runua", se menee nyt kerta kaikkiaan yli ymmärrykseni."

"Kun jauhetaan samoja asioita,

minkään ei haluta muuttuvan.

Muutoksia pitää tehdä väitetään.

Mutta ei tehdä.

Vaikeiden asioiden edessä moni

muu ei tee mitään,

tai kutsumaan keskustelun toista osapuolta

automaattisesti joko "hyväksi" tai "pahaksi".

Tai on vain kuten on aina ollut,

ja asiat eivät muutu muuten kuin

ajan myötä itsessään."

Runoa ei ole kääntäminen, kirjoittaa professori Timo Airaksinen kirjassaan Lukea, kirjoittaa, ymmärtää – kirjallisuuden puolesta (Robustos 2023). Nabukoville käännös oli "verinen pää lautasella". Niin se vaikuttaa olevan Airaksisellekin. Airaksinen tulkitsee runoa ymmärtämisen tuottamisen tapana ja yrittää vastata samalla kysymykseen: Mistä olikaan kysymys?

"Minä kaipaan sitä ilmettä

kun istuit eteisessä murjottaen

tuntitolkulla etkä enää muistanut miksi

tuijotit vain tulisesti eteenpäin

itkuisilla silmilläsi kuin jotain etsien

ja lopulta nousit ylös

otit valmiiksi pakatun matkalaukkusi

ja lähdit mitä siitä nyt on?

Jo kolmekymmentä vuotta enkä muista

edes nimeäsi vain tuon eteisen ja tuijotuksen."

Tässä herkullinen perusasetelma; deweyläisesti kokemusta voi sanoa esteettiseksi vain, jos se on totta, miellyttävä ja itsessään haluttava. Airaksinen ei siis lähde perinteisen kirjallisuuskritiikin tapaan harhailemaan oman ylhäisen yksinäisyytensä turvin siihen samaan ansaan, josta Eeva-Liisa Manner varoitti, kun runous oli pitkän aikaa käsitetty liian paljon tunteen asiaksi, vaikka sen piti olla hänen mielestään koko persoonallisuuden asia.

"Anna minun päättää,

mikä päivä tänään on,

ja ehkä ihmetykseksi en valitse sunnuntaita,

sitä tylsintä ja veltointa päivää,

kuin perheet laahustavat

pakosta valmiiksi nauretuista

järkytyksistä toiseen.

Minä olen hiljaa.

Valitsen maanantain.

Kun muutama eksynyt

sielu haahuilee yksinään,

ei mitään etsien, ja

sydän pamppaillen:

Josko jo tänään?"

Airaksinen aloittaa kertomalla ensinnäkin, mikä on ball turret. Se on amerikkalaisen toisen maailmansodan aikaisen pommikoneen mahan alle sijoitettu muovi- ja alumiinipallo, jossa kyhjöttää ampuja, gunner, konekivääreineen, siis pallotorni. Hänellä ei ole mitään suojaa vihollisen tulelta ja hävittäjän avatessa tykkitulen, hän on ensimmäinen uhri. Hyvän kuvan runon ilmataisteluista Airaksisen mielestä saa, kun katsoo Saksan Luftwaffen koulutustarkoituksiin tehtyjä hävittäjän konekiväärikameran ottamia autenttisia filmejä. 

"Näe asiat sellaisina kuin ne sinulle näyttäytyvät

ja katso: yhtäkkiä niiden sisin alkaa valjeta,

ja et enää näy niitä vaan niiden sisuksiin,

ja se sykkii eri tavalla sinulle kuin niille,

jotka eivät kiireiltään ehdi istua miettimässä,

miksi eivät näe ja koe asiaa sellaisena kuin muut.

Se on jutun juju!"

Airaksinen kirjoittaa ensimmäisen runon säkeen aiheuttaneen kovasti vaikeuksia lukijoille ja alkaa pohtia syitä; Mitä se tarkoittaa? Mitä on äidin uni, ja ennen kaikkea, mitä tarkoittaa the State isolla kirjaimella: "Äidin uni on alkuperäisen rauhan ja viattomuuden tilan metafora. Äidin unessa nuoren pojan elämä on aina parhaalla mahdollisella tavalla. Rakastavan äidin uni kuvaa parasta mahdollista maailmaa, joka siis on mennyttä ja korvautuu jollakin aivan muunlaisella todellisuudella, joka on the State."

"Siinä se sitten on näkyvillä. Paketissa eräs elämä.

Siististi ja kaikella kunnioituksella taitettu.

On kauniita sanoja ja hauskoja muistoja.

Yksi tuli sisään ja toinen ulos eikä kukaan valita.

Haikea musiikki soi taustalla: mustiin pukeutunut

surusaatto on hiljaa kunnioituksesta. Joku nyyhkii.

Valokuvat on ladattu muistopöydälle kynttilän viereen.

Oliko se jokin kuuluisuus, pikkupoika kysyy äidiltä

isästään. Oli muiden silmissä, äiti kuiskaa pojalle.

Meille vaan iskä, poika vastaa, nyt jo äänessään hieman ylpeyttä.

On sentään jo kuusi vuotta ja menee syksyllä ekalle luokalle.

Eilen kaatui pyörällä. Onneksi se oli vain naarmu polvessa."

Tämä tila on Airaksisen mukaan outo, sanoin kuvaamaton ja niin erityinen, että se on kuvattava erisnimellä, jotka aina kirjoitetaan isolla kirjaimella. Kyseessä ei siis ole the State valtiona, joka nyt sotii ja tempaa kertojan mukaansa tuhon tielle. Ei missään nimessä, siitä Airaksinen on varma. Kyseessä on tuo tiloista oudoin, johon kertoja on nyt vangittuna. Kyseessä on Airaksisen mukaan pallotornin paradoksi, kun hyvä äiti muuntuukin pahuudeksi. Kertoja kyyhöttää aseineen pallossa kuin äidin vatsassa ja sikiöasennossa yksin kylmässä korkealla. 

"Tämä tässä on maailma,

vaikka se ei siltä vaikuta.

Ei ainakaan mukavalta.

Minun maailmaltani.

Tämän olemme rakentaneet,

vaikka se meitä murjoo,

pitää pilkkanaan ja ilkeilee,

tukistaa välillä ja antaa luunappeja."

"Hän on tyhjässä avaruudessa, kunnes jäätyy seinään kiinni. Hänen paksu turkistakkinsa on hiestä märkänä, vaikka kylmä kuinka puristaa. Kuoleman kylmyys ja elämän lämpö kohtaavat kuoleman jäädessä voitolle. Arktisen maan asukas ymmärtää kyllä tämän metaforan. Korkealla taivaan sinessä kertoja tajuaa olevansa aivan uudessa todellisuudessa, siellä missä kaikki elämä lakkaa olemasta", kirjoittaa Airaksinen.

"Jossain täällä on maailman ääri.

Sinne kun pääsee, loppuu matka.

Jossain täällä huutavat menetetyt

sukupolvet, ei ollut matka helppo,

ei ole ikävä. Jostain täältä minutkin

löydät sitten kun sinun aikasi tulee,

ja seisot samalla paikalla yksinäsi

ja horisonttia ei näy. Silloin olet perillä."

Airaksisen mukaan pommikone ohuessa ilmassa ja tyhjässä avaruudessa on kokonaan oma maailmansa, joka irrottaa kertojan kaikesta muusta ja erityisesti elämän unelman unesta. Elämä on unta.

"Discossa jumputus jäätyneenä

hyppivät kauniit jumalkuvat

sulavat aamuauringon ensisäteistä.

Viimeinen pyörähdys lattialla

huomenna olet jo muualla

eikä muistikaan palaa.

Yhden näit silloin

kuva takaraivossa

jäi elämääsi kiertämään.

Kun yhä matkaat

etsit aina samaa

et vain tiedä enää mitä."

"Uni loppuu heräämiseen, kun todellisuus palaa. Elämä pallotornissa ei ole unta, koska se on irrallaan kaikesta siitä mitä uni pystyy käsittelemään. Elämä pallotornissa ei ole edes elämää, koska se ei ole unta. Todellisuus on ilmatorjuntakranaattien (flak) räjähdyksiä, jotka jättävät jälkeensä sirpaleryöpyn ja likaisen savutuprahduksen. Lopuksi ilmestyvät vihollisen hävittäjälentokoneet, jotka tulittavat kaukaa ja ajavat sitten melkein kiinni risaksi ampumaansa pommikoneeseen."

"…liian usein sanotaan 

mitä kaikkea hän olisikaan saanut aikaan 

ja mitä tapahtua jos hän olisi saanut elää 

niin mitä hän olisikaan tehnyt tai ollut olisi 

vain tyhmentynyt munannut itsensä rumentunut 

ja sairastunut kiusannut hengiltä läheisensä 

parempi oli kuolla yllättäen kun näin ei vielä ollut…"

Hävittäjät ovat painajainen. Koneet eivät ole enää painajaismaisia, kun ne katoavat maailmasta ja korvautuvat painajaisilla. Ne ovat kamalinta mitä ylipäänsä voi olla. Ne ovat saalistavia petoja, jotka raatelevat ampujan palloonsa ja jättävät hänet sinne ruumiinnesteet seinille jäätyneinä roiskeina. Runo ei sano: jos olisin kuollut, vaan "kun kuolin". 

"Sitten kun kaikki on ohi

heität rukkaset naulaan

hymyilet portsarille

otat mehupillistä huikat

vaikka omien eväiden tuominen

olisikin valtiorikos

annat viimeiset roposi

Pelastusarmeijan joulukeräykseen

keräät huopia pakkasessa paleleville

pakolaisilla ja saat turpaan

paikallisbaarin pikkujouluissa

et tiedä oletko oikeassa vai väärässä

eikä sekään harmita niin kuin

kaatunut maito lattialla

tai kun posti lakkoillee juuri

eikä toivottuja kortteja näy

mailla eikä halmein

juuri nyt kun kaikki olisi ohitse

vihdoinkin eikä ole."

Tässä on Airaksisen mukaan koko ajan puhunut vainaja, katkera vainaja, joka on muuttunut pelkäksi saastaksi, joka lähtee pois pallosta korkeapaineisen höyrypesun avulla. Välineet ovat jo valmiina. "Runon loppu on iskevä, dramaattinen ja katkera – ja kokonaan vailla metaforista sisältöä. Runon viimeisellä säkeellä ei ole enää mitään tekemistä runomuodon kanssa, koska se vain toteaa, kuinka sotilaslentokentällä toimitaan. Siellä kaikki on tavanomaista rutiinia – kuolema erityisesti. Runon rakenteen hienous on siinä, että ensimmäinen säe on metaforisrunollinen arvoitus ja viimeinen säe pelkkä suorasanainen lopetus. Ensimmäinen säe runoilee haaveillen ja viimeinen iskee lukijasta ilmat pihalle samalla pakottaen samaistumaan."

"Ota minua kädestä kiinni

taluta ja tue

ja yhtäkkiä muistankin

etten voi viipyä

on vain jatkettava matkaa

punaisen mökin luo on

omena-aika ja paljon tekemistä

kerättävä omenat puista

survottava ne soseiksi ja mehuksi

katsottava että ensi vuodeksikin

riittää tekemistä

odotella siinä välissä uutta kukintaa."

Nyt Airaksisen mukaan lukija ymmärtää, mitä tarkoittaa puhe heräämisestä. Se tarkoittaa Airaksisen mukaan kahta asiaa, ensiksi heräämistä sodan todellisuuteen ja toiseksi runon loppumista. Painajaisessa ei ollut näet enää mitään runollista: "Painajainen on mitä se on, silkkaa pelkoa ja kauhua, ja sitten painajaisen toteutuminen. Näin runomme liukuu kuin huomaamatta irti runoudesta ja muuttuu raportiksi. Kuollut mies siinä valittaa kohtaloaan. Runo, joka ei ollutkaan oikea runo, on runoista hienoin." 

"Lasken päiviä ja odotan

on maaliskuu ja lunta tulee tupaan

koko maa on kuin sairaala

kipeä, valkoinen ja hiljainen.

Pimeys alkaa hellittää

pieni valonkaje vilahtaa

siitä tiedän että on aika nousta

ottaa itseään niskasta kiinni

laatia lista tekemättömistä töistä

syödä sitten kunnolla ja ottaa nokoset."

Runo on hänestä tyrmäävän tehokas ja se johtuu hänestä siitä, ettei runo ole niinkään oikea runo vaan pieni itsenäinen sanateos: "Ajatellaan patsasta, jonka taiteellinen teho perustuu siihen, ettei se ole patsas." 

"Kello 20.00 olen niin poikki

etten jaksaisi sanoa kissaakaan

ulkona odotetaan

avaan ikkunan ja linnut aloittavat

jokavuotisen konsertin alusta loppuun

kaikki äänet edustettuina

ensin heleääninen kurnuttaja vetää mojovan

aarian sitten bassot komppaavat ja lopuksi

tenorillakin on sanansa sanottavana

kissa lipoo tyytyväisenä huuliaan."

Toinen Airaksisen esimerkki koskee Fernando Pessoan teosta Book of Disquiet ja sen erään loppukohtauksen tulkintaa. Airaksista kiinnostaa Pessoan tapa välttää samaistuksia ja tapa käyttää monia valeminän kaapuja keskenään. Airaksinen on kiinnostunut kirjan sisältämien aforismien runsaudesta sekä syvämietteisyydestä, jotka hänen mielestään menevät usein filosofian ja metafysiikan puolelle.

"On maailmoja mutta myös alamaailmoja

ja niiden alamaailman alamaailmoja

joissa vellit ja puurot menevät sekaisin

ja ollaan sulassa sovussa

kahden tai useamman herran palvelijoita

emmekä aina tiedä kuka siellä antaa tahdit

mutta juuri sillä puolella vesi on tummaa

ja jäätyy herkästi ja kukkaset lakastuvat

tiedän sen kun tiirailen sitä

kalterien takaa läpi kyynelten."

"Toinen mahdollinen selitys on platonistinen. Me kaikki olemme luolan vankeja katsomassa harhakuvien varjomaista leikkiä luolan seinällä, vailla kosketusta todelliseen maailmaan. Meillä ei ole pääsyä ulos katsomaan todellisuutta sellaisenaan kuin se on. Ihminen luolassa on kuollut tai kuolleen kaltainen, koska hän on vailla osuutta todelliseen maailmaan. Elämä on siinä todellisuudessa, jonne meillä ei ole pääsyä. Tässä elämä ja kuolema ovat kuitenkin metaforia, enkä ole ollenkaan varma olisinko silloin halunnut ajatella kuolemaa muuten kuin realiteettina."

"Valkoinen ruusu ilman piikkejä

ojentuu hörppäämään vettä

niin salaa etteivät muut näe

sen pohjatonta janoa

venyttää kaulansa

juuri sen verran että sen

terälehdet värähtävät

miten kaunis se onkaan

se tietää sen

vaikka tuoksu on perseestä

samalla kun terä välähtää

ikuisuus sitten ja sekin on

enää vain haalea muisto."

Airaksinen löytää Pessoalta kappaleen, joka herättää hänessä toivon ratkaisun löytämisestä: Se alkaa aivan platonistiseen tapaan: "Me olemme kuolema". Seuraa tuttu ajatus: "Mitä me kutsumme elämäksi, on todellisen elämämme uni, sen kuolema mitä todella olemme." 

"Viimeinen vuosi on pakko vielä sinnitellä

rikkaruohot on kitkemättä ja flunssa vaivaa

silti herään joka aamu kukonlaulun aikaan

ja teen mitä minun on tehtävä kaikkea

ehdittävä on kova kiire aika loppuu kesken

illalla piilottelen verhojen takana

ja lasken yöllisiä tähtiä yksitellen

olen päässyt jo lukuun miljoonakuusi

kumma luku ja sitten näen ikkunasta

kissan tappelevan ison mustan baskervillekoiran kanssa

se on merkki että nyt mentiin täyttä vauhtia

(vai…vahtia?) ja koira saa kuin saakin kyytiä

annan kissalle palkkioksi tuoreita silakoita

se pelasti minut pahemmasta pälkähästä."

Airaksisen mielestä se oli nätisti sanottu: "Mutta kun uneksimme – ja me uneksimme aina, emme ole kontaktissa todelliseen minäämme, jota voi siksi pitää kuolleena. Siksi tässä kohtaa kuoleman metafora on jotenkin sama kuin ilmaisussa "se lain kohta on kuollut kirjain": "Mutta Pessoa jatkaa: "Kuolleet syntyvät, he eivät kuole. Maailmat vaihtavat paikkaa silmissämme. Me olemme kuolleet ajatellessamme elävämme: me alamme elää kuollessamme."

"Siellä se nyt on kaikki ihmiset sullottu

yhteen vaunuun ja ikkunat pimennetty

varsinainen maailmapyörä

ei tässä nyt enää kilttejä voi olla

kun hätä on jo kädessä ja huudellaan

yhdeltä juoksee lanka housuista

ja toinen on muuten vaan höyrähtänyt

silti on lähdettävä vaikka kukaan ei tiedä

minne ja milloin on vain turha mukista

on taas sen aika juna nytkähtää liikkeelle

vaunussa huudetaan ja pelätään

tämä on tätä aina vuodesta toiseen

jatkuvassa hullunmyllyssä

eikä ihme kyllä yhtään kuollutta."

"Tulkinta-avain löytyy, kun erotamme toisistaan kuoleman todellisen ja metaforisen muodon. Pessoa leikkii tällä erottelulla, kertomatta kummasta puhuu. Puhutaan kuolemasta todellisena ja lopullisena ruumiillisen olemisen loppumisena ja metaforisesta kuolemasta sielun kuoleentumisena. Pessoa ei puhu kuolemasta vaan sielun kuoleentumisesta, joka platonistille on kuolemaakin pahempi kohtalo. Silloin "me olemme kuolema" tarkoittaa, että olemme olemukseltamme kuoleentuneita. "Me alamme elää kuollessamme" vaatii vielä huomiota: kuolemassa, kuoleman hetkessä, on totuus kaikkien naamioiden pudotessa – lyhyt huvi. Ihminen näkee totuuden vasta viimeisellä hetkellään. Silloin tietää, ettei ole oikeasti elänyt. Nyt elää, kun kuolee."

"Parempi aikoja, ihmisiä, tilanteita, tilaisuuksia.

Huonompaa ruokaa, hampaita, musiikkia.

Voi niitä aikoja, kun ei mitään muuta ollut.

Ei parempia tai huonompia – yksi valopilkku,

vain yksi vuosisata, joka nukkui pommiin,

myöhästyi häistään, sekosi ja söi lapsensa.

Lopulta kuoli ja kuopattiin ilman fanfaareja.

Ei mikään ihme, että unohdimme ja unohdamme.

Vaikka kiusanhenkeä taas haikailemmekin takaisin."

Airaksinen tyytyy lopulta ajatukseen, että ihminen elää uneksien ja totuutta näkemättä. Runo on kuin onkin ollut avain tuntemattomaan ja innostanut häntä ajattelemaan syvällisesti ja tutkimaan runon piilosanomaa muita tarkemmin: mitä tarkoittaa "elää uneksien totuutta näkemättä"?. 

"En vain tiennyt en tuntenut

yritin olla kuin en olisi ollut

vaikeaa se oli kai en muista

minulla ei ollut tarinaa turvani

romanttista mystifiointia vastaan.

Merkitys on kuin valmiiksi käsitelty lihakimpale

jolla murtovaras tainnuttaa koiran

ennen kuin ryhtyy tositoimiinsa.

Ja minä seuraan tätä syyllisenä sivusta

tämä siksi että kaikki se mitä

luulemme oleelliseksi

tapahtuu merkityksen jälkeen tai

sen varjossa."

Kun emme tiedä tätä, olemme kuoleentuneita, ja tämä tila väistyy vasta kuollessamme, koska silloin emme ole enää kuoleentuneita. Ihmisyys on osaamattomuutta ja tietämättömyyttä, ei valmis sapluuna vain parhainten ja osaavampien (ja tietenkin kavereiden tai tuttavien auttamina) haluavien sielujen sujahtaa elämään helppoa elämää vailla vastusta, vihollisia tai konsensusta rikkovia ikäviä kysymyksiä. 

"Surun kanssa työskentely on vähän niin ja näin,

ja yhtäkkiä huomaat ajan kuluneen niin, ettet

enää välitä mitä todella tapahtuu ja annat olla.

Mutta se ei anna olla, kiusaa koko ajan, kummit

-telee mielessä öisin, kun vähiten sitä odotat ja

ilmestyy uniisi, on aamulla ensimmäisenä mielessä.

Kohta huomaat surun vievän sinua, ja sinä

vain vikiset, olet voimaton tahdoton, et tiedä mikä

auttaa ja mistä saat apua, katsot ihmisten ilmeitä ja

ymmärrät, ettet kuulu tuohon porukkaan, olet

surusi kanssa yksin, niin julmaa se on. Nyyhkit

eristäydyt, alat elää toista elämää, surullista.

Ja sitten taivaalla lentääkin pääskynen ja ruoho

viheriöi, kesätuuli houkuttelee sinut ulos.

On uuden seikkailun alku, vaikka jäljet pelottavat.

Niin se vain on, ota järki käteesi ja kulje yhä uudelleen."

Taide on parhaimmillaan epäonnisten epäonnistujien kotimaa. Samuel Becket sanoi taiteen epäonnistuvan aina, mutta eri tavalla kuin muut. Runossa on ihan sama ongelma, jos uusia idea tai runo eivät alussa vaikuta omituisilta ja absurdeilta, niillä ei ole toivoa elää huomisessa. Ne ovat kuolleita.

"Pienenä luin kirjaa, missä jääkarhut tanssivat,

ja keväällä kukki erivärisiä karamelleja puistossa.

Taivaalta satoi kaatamalla punaista limsaa.

Ei, se ei ollut Peppi, joku muu en vain muista.

Lopuksi perseeseen survottiin vielä lihanuija

– ei tainnu olla lastenkirjakaan.

Mistä olin saanut sen käsiini?

Oliko se ennen vai jälkeen

opettajan ajaman kolarin?

Vai kenties markiisi de Sadea natsilapsille?"

P.S. Tässä runotarinassa kulkee kaksi runoa sulassa sovussa - ja silti hyvinkin erilaisina ja selvästi toisistaan erottuvina, jos maltat lukea huolella - yhtä matkaa; Airaksisen kertomana ja minun kertomana (kertomani erotat Airaksisen siitä, että ne ovat rimpsuja, jotka ovat riveissä ylhäältä alas, kuten tuo edellinenkin!).

En vain tiennyt en tuntenut

yritin olla kuin en olisi ollut

vaikeaa se oli kai en muista

minulla ei ollut tarinaa turvani

romanttista mystifiointia vastaan.

Merkitys on kuin valmiiksi leikelty kieli

jolla murtovaras huijaa viranomaiset

ennen kuin ryhtyy tositoimiinsa tappaakseen.

Seuraan tätä syyllisenä sivusta

tämä siksi että kaikki se mitä

luulin oleelliseksi

syntyy tämän

merkityksen jälkeen

sinun varjossasi.

14.6.2024

Harald Olausen

Hilse fra Mellungsbacka-Helsingfors-Finland