Lopun alkuja

Teksti:

Harald Olausen

The Party (Britannia 2017 ohjaus Sally Potter) on monellakin tapaa parempi elokuva, kuin mitä siitä on kirjoitettu. Se ei ole hysteerinen eivätkä sen näyttelijät poukkoile elämänhädässään sekaisin sinne tänne epätoivoisina. He ovat olleet jo pitkään nalkissa omien elämänvalheidensa puristuksissa ja tottuneet sietämään tilannettaan. He ovat tulleet loppunäytökseen. Elokuvan ihmisten elämistä tuodaan esille vain ne hetket, jolloin he välittömimmin ja tarkimmin aistivat oman tilansa ja kohtalonsa. F. Ferguson kutsui tätä "pateettiseksi motivaatioksi" erotukseksi Ibsenin näytelmien yksilöllisestä "eettisestä motivaatiosta". Juuri siksi The Partyä ei helpolla voi verrata millään muotoa mihinkään muihin elokuviin, kuin mustaa huumoria tihkuviin Monthy Pythonin komedioihin. Kyseessä on "perienglantilainen" tapa käsittää tai olla käsittämättä paon mahdottomuus. Me olemme itsemme, toistemme ja ympäristömme vankeja turhista vapaus- ja itsenäisyyshaaveistamme huolimatta. Elokuva on ironian ystäville juhlaa; The Partyn mustavalkoiset kohtaukset ovat tehokkaita ja niistä paistaa läpi selkeys. Ja vaikka elokuvalla ei ole mitään yhtymäkohtia Ingmar Bergmanin mestariteoksen "Seitsemäs sinetti" (1957 Ruotsi), on asetelma ja lopputulos sama, kun kuolema pelaa shakkia uhrinsa/uhriensa kanssa: kaikki muu on turhaa viivytystaistelua sen edessä, ettei pelastusta ole, ja että ihmisten keskinäisten suhteiden monimutkaisuus on se, mikä ei koskaan muutu paremmaksi tai pelasta mitään. Korkeintaan vituttaa ankarasti- ei muuta.

Tässä kohdin The Party on kuin tsehovilainen kamarinäytelmä. Elokuva on erään suuremman näytelmän loppunäytös eli epilogi, sillä kaikki on muuttunut eilisestä lopulliseksi eikä paluuta mihinkään, ainakaan parempaan ole. Edessä häämöttää loppu ja sen tunnustaminen, ettei mikään sittenkään muuttunut kuin ehkä se, että he hävisivät niin elämässään kuin toistensa elämissä. Yhtymäkohtaa Tsehoviin löytyy lisää, sillä sekä Tsehovin näytelmissä, että The Partyssä, paistavat läpi tunteina huoli ja levottomuus, joissa kitkaa pinnan alla lisäävät uuden ja tulevan epävarman välinen murros. Elokuvassa The Party, kuten ei Tsehovin näytelmissäkään, ole sankareita, edes yksilöinä he eivät ole kokonaisuuden kannalta merkityksellisiä päähenkilöitä, vaan toiminnan analogia yhdistää kaikki henkilöt toisiinsa; henkilöt eivät henkilöinä toisellakaaan tapaa ole tärkeitä, vaan se mitä ja millaista ristiriitaa he itse kukin omalla tahollaan edustavat tai ovat edustavinaan. HUOM: Päähenkilö on TARKOITUKSELLISESTI poissa näyttämöltä. Se lisää jännitystä ja odotusta lopullisesta ratkaisusta, johon sisältyy sekä konflikti että katastrofi - nimenomaan odottaville muille henkilöille samaan aikaan kun verhot heidän valheidensa edessä ovat avautumassa. Päähenkilö onkin enemmän tunne, aavistus ja aikomus, kuin fyysinen henkilö - vaikka on sitä myös mutta ehkä enemmin pridekaattina kuin subjektina. Päähenkilön poissaolo todistaa yhteisen pahan olemassaolon, ja kaikkia piinaavan kauhun räjähtämisen silmille jossain vaiheessa elokuvaa; päähenkilö on nimittäin KOSTO, ja on siis enemmin tapahtumaketju kaikesta yhteenlasketusta pahasta, mikä on alkanut kauan aikaa sitten itsenäisesti, muuttuen toiminnan lakien mukaan myöhemmin lumipalloefektiksi, minkä loppunäytöstä näytellään samanaikaisesti, kun ryhmän sisäisiä suhteita valottaa monta eriäänistä karikatyyria yhtä aikaa, kuin korvia raastava kakofoninen sinfonia.

Idea kollektiivisesta neuroosista ja naamioiden tipahtamisesta alkaa jo elokuvan nimestä The Party. Idea on mustan huumorin keinoin nähdä elämän traagisuus siinä, ettei ole mitään syytä olla onnellinen tai ainakaan niin väittää, ja ehkä jopa hetken itsekin uskoa niin, kuten elokuvan henkilöt yrittävät alun epätoivossaan vakuuttaa muita. Tässä yhtymäkohta on selkeä Monthy Pythonin elokuviin: nimi tarkoittaa mustan huumorin perinteen mukaan oikein luettuna enemmänkin THE FUNERAL-tyyppiseltä irvailulta ruuumiin edessä lasi kädessä. The Party on kammottava elokuva, mutta samalla rehellinen ja harvinaisen suora kuvaus ihmisten keskinäisistä sadistis-masokistisista riippuvaissuhteista ja intohimoista pettymyksineen sekä siitä kumpuavasta todellisesta hädästä ja niistä umpikujista, joihin maailma heidät tuuppaa, vilauteltuaan ensin hämäämis- ja houkutusmielessä valoisampaa puolta itsestään. Kun näyttelijöinä on niinkin taidokkaita ja harjaantuneita alansa huipulta, kuin The Partyssa, lopputulos on nautinnollista katsottavaa. Tarinan katsojan silmien ulkopuolelle jäänyt poliittinen ja yhteiskunnallinen ympäristö alkaa tulla selväksi näyttelijöiden esittämien roolihenkilöiden lävitse; aika ja paikka sulautuvat yhteen ihmisiinsä muuttaen tarinan erään epävarman aikakauden kuvaukseksi. The Party on jopa hauska omalla erikoisella tavallaan. Kun ajattelee sen kuvaavan englantilaista hätää ja silmien avautumista tunnetusti estyneiden ja konflikteja välttelevien ihmisten keskellä, on elokuva varmasti ollut todella shokki vetisten kasvisten saarivaltakunnan keskivertotelevisionkatsojille, joista useat eivät ole koskaan nähneet aviopuolisojaan alastomina.

The Party kuvaa kahta asiaa; kuinka huonosti ihmiset tuntevat toisensa ja viihtyvät pakonmaisten roolien maailmassa ihan kuin kyseessä olisi ennen tuomiopäivää järjestetyt naamiojuhlat. Ilmassa roikkuu pahaenteisesti kaikki mahdollinen paha. Jokaisella tuntuu olevan ilmoitettavanaan jotain ikävää, joka johtaa johonkin vielä ikävämpään. Elokuvan salaisuuksien avaajana toimii elokuvan alussa lesbopariskunnan nuoremman osapuolen vetoomus parilleen, sen jälkeen, kun hän on kertonut saavansa yhden oletetun lapsen sijasta kolme: kertoisitko muille, kuinka onnellisia olemme? Siinä mielessä The Party on kuin Tsehovin Lokki-näytelmä, missä sukupolvien vastakohtaisuuteen sisältyy kilpailua asemista ja suosiosta. Kun muut pariskunnat yhtä lukuun ottamatta ovat eläneet unelmistaan ja elätelleet toivoa, ja saadessaan sen melkein käsiensä ulottuville, odottamattomat tapahtumat sysäävät sen jälleen syrjään, ja tällä kertaa lopullisesti, nuori odottava lesbotyttö on ainoa, jolla on itsessään odotettavissa huomiselta jotain uutta ja hyvää itselleen. Vai onko? Elokuvan ihmiset ovat yhtä alastomia omina raadollisina luonteineen, kuin hetki ennen aavistamansa onnettomuutta ihmiset kaikkialla ovat. Vitsi piilee siinä, ettei tässä mustassa komediassa ole kukaan onnellinen, pidä lähimmäisestään tai viihdy toistensa seurassa. Kun he ovat ilmoittaneet saavansa "pikkuihmisiä", kuten parin vanhempi ja maskuliinisempi puolisko toteaa, kukaan ei hihku onnesta. Joukon kyyninen totuudentorvi toteaa vain, oliko tuo avunhuuto vai kerskailua, ei ihan selvinnyt. Ilmapiiri on jännittynyt. On ihan selvää, että kun pulloja on availtu ja henkilöt pääsevät vauhtiin, tapahtuu jotain kummaa, peruuttamatonta ja silti kuin luonnollisena tähän ilmapiiriin ja näiden ihmisten elämään kuuluvia kauheuksia, jotka ovat odottaneet hiljaa tyynen kuoren alla sitä hetkeä, kun ristiriitojen uuvuttama ihminen on yhtä oman hermostuneen minänsä kanssa maailmassa. Keski-ikäinen nainen pitää juhlat kotonaan päästyään pitkän työn jälkeen kuin palkinnoksi oppositiopuolueen johtoon. Kaksipuoluejärjestelmässä se tietää automaattisesti jossain vaiheessa nousua mahdollisesti myös pääministeriksi. Mutta ei aina. Kysykää miksi vaikka työväenpuolueen harvinaisilta puheenjohtajilta Niel Kinnockilta tai Jeremy Corbyltä, joista ei huolimatta pitkistä oppositiojohtajan kausistaan koskaan tulleet pääministereitä.

Paikalle hän on kutsunut pienen ystäväpiirinsä, toinen toistaan erilaisia ihmisiä, jotka kamppailevat omien ratkaisemattomien ja syvenevien kriisiensä kanssa. Osa heistä on selvästikin jakanut naisen kanssa, nyt jo hieman laimenneen, intohimon nuoruudessaan muuttaa pahaa maailma omalla panoksellaan oletettuun parempaan suuntaan. Naisen paras ystävä, hapan ja kaikelle vihamielinen vanheneva ja mitä ilmeisemmin omasta lapsettomuudestaan katkeroitunut nainen, joka ei onnittele kolmesta uudesta ihmistaimenesta, vaan pitää ilkeän puheen lapsista, joita syntyy joka päivä niin paljon, että he vaarantavat maapallon tulevaisuuden, avaa shampanjapullon ja lentävä korkki rikkoo olohuoneen ikkunan. Toivottavasti tämä ei ole paha enne, sanoo nuorempi lesbo. Myrkkykielisen naisen kliseitä viljelevä mies jatkaa: "Siinä särkyi vain oven ikkuna eikä ikkuna kenenkään sieluun". Vanhempi lesbo sanoo, ettei ole koskaan nähnyt sellaista vahinkoa, kuin mitä shampanjapullon korkki sai aikaan. Ja kun raskaana oleva lesboparin nuorempi puolisko kieltäytyy, ensin raskauteen vedoten juomasta hänelle tarjottua viiniä, mutta päättää sittenkin ottaa tarjotun viinilasillisen "ehkä sittenkin symbolisena eleenä" vastaan, hän kysyy puolisoltaan, sopiiko, joka vastaa: olet vapaa nainen. Olenko, hän vastaa takaisin, sanoissaan samalla sekä uhmaa että sarkasmia. Kukaan ei ole sitä mitä he ovat luulleet olevansa ja olleet ennen tätä tapaamista eikä kukaan ole aiemmin puhunut totta, ennen kuin vasta poliitikon kotijuhlissa. Tapahtumat alkavat saada vauhtia. Kännissä oleva poliitikon mies ilmoittaa, ettei kaikki ole hyvin hänen kohdallaan. Hän on saanut diagnoosin, missä ennuste on aika huono. Itseasiassa vielä pahempi. Sairaus on parantumaton ja hän on kuolemassa. Sitä elokuva kuvaa: lopun alkuja. Kaikkien muidenkin. Poliitikon aviomies on kuin kokoon lyyhistynyt viininhajuinen perunasäkki, varjo entisestä. Kun vaimo kysyy, missä tautia ilmenee, mies vastaa: keuhkoissa, maksassa, jaloissa valitse itse. Kuinka paljon sinulla on elinaikaa, vaimo kysyy. Ei yhtään, mies vastaa. Siitä alkaa vasta itse varsinainen elokuva The Party, elämän loppumisesta ja lopun aluista.