Luontoa ja luonnotonta – taiteellinen kastraatioyritys...

Teksti Harald Olausen

Luontoa ja luonnotonta - (Un) naturally: miestaidetta uusin silmin (LIKE 2009) -kirja on kummallinen kirja kummallisine väitteineen monellakin tapaan, jonka sisällön kriittinen tarkastelu on jäänyt valitettavasti vielä käymättä. Kirja ja näyttely olisi voinut jäädä tekemättäkin, siitä maa ja maailma ei olisi muuttunut tai järkkynyt mihinkään suuntaan, kuten ei tietenkään tehnytkään. Näyttelykirjassa lukijan mieliin naulatut "mahtailut" ja "sanoilla koreilu" vaikuttavat omituisilta.

Kirja haluaa olla mukana taiteen ja selittelyn sekä lässytyksen keinoin taistelussa sitä miehisyyttä vastaan, joka on pitänyt mieheyttä itsestään selvänä ihmisyyden normina ja naisia heikompana versiona ihmisyydestä. Pelko on kuitenkin turha ja ongelmaan on reagoitu hyökkäys on paras puolustus-taktiikalla turhan voimakkaasti; sanoilla yritetään maalata pirua seinälle omien rivien tiivistämiseksi, siitä on pitänyt huolen jo 1800-luvun varhaiset naisasianaiset ja tänään sen perilliset, 1960-luvulla aktivoinut ns. uusi naisasialiike niin, että lapsi on mennyt jo aikoja sitten pesuveden mukana ja tällaisia raivokkaita vihatekstejä on enää vaikea niellä.

Jo pelkkä ajatus "sukupuolinäkökulmasta" naisten silmin miesten taidetta katsoen "kaikkine miestaiteen mahdollistaminen provokaatioineen" pitäisi herättää kriittisen katsojan epäilyt, sillä jos poikkeus on sääntö, ei se ole poikkeus. Jos joku tekee jotain vain sen itsensä takia, julistaa ja väittää, on se jo sinällään tutkimisen arvoinen petosyritys ja valhe. Silloin se on "anti sitä sun tätä", ollen ei oikeastaan mitään, koska sen vastakohtana oleva tylsyyslatteus ja näkökulma "provokaatioon", on aina sama yllätyksetön itseihailun synnyttämä odotushorisonttien mukainen yhteisörunkkaaminen jonkun muun kuin käsiteltävän asian kirkastamiseksi.

Juuri näin tehdään tässäkin projektissa. Esimerkiksi kirjan ja näyttelyn yksi perusväittämistä oman näkemyksensä oikeutukseksi projekti esittelee yhdeksän suomalaista miestaiteilijaa sekoittaen sukupuolten "pakan", mitä se ei kuitenkaan tee muuta kuin vain ilmaan heitettynä "kovana (cool)" sanana. Sanoilla leikkiminen ei muuta sitä tosiasiaa, ettei näyttelyn ja kirjan lähtökohta vaikuta alkuunkaan aidolta - sanat ja todellisuus eivät kohtaa. Koko projekti vaikuttaa enemmänkin teennäiseltä teorioiden varaan rakenneltuna ulkokohtaisesti rakennettuna optisena harhana, kuin vakavasti otettavana taiteen puheenvuorona elämän ilmiöihin.

Suomi on täynnä vastaavanlaisia heikosti toteutettuja, mutta läpeensä lässytettyjä ja suurella rahalla tehtyjä tasoltaan heikkoja ja jopa kyseenalaisia projekteja. Siitä pitävät huolen huonot taidekriitikot ja taidekoulutuksen läpi käyneet keskinkertaiset taiteilijat. Taustalla vaikuttaa feministien hellimä ajatus naiseuden toimijuuden vahvistamisesta miesten kustannuksella. Mutta myös vastareaktiona tälle 1990-luvulla syntyneen ns. uuden miesliikkeen yritys selittää miesten ja naisten välisiä eroja luonnollisina.

Miksi tällaisia projekteja sitten tehdään? Ne ovat olleet osa muodissa olevaa homo, queer- ja ns. kriittistä miestutkimusta. Tai niiden taiteelliset kuoret. Projekti sopi tähän saumaan hyvin. Se löi itsensä läpi korkeimmalla mahdollisella julkisuusprofiililla, olihan kyseessä toteuttajina sen ajan kovimmat taidemaailman kovat nimet, Hesarin entinen kuvataidekriitikko, tunnettu huippututkija sekä taidemuseomaailman kiitotähtenä hienoista näköalapaikoista aina Ruotsin kansallismuseon johtajaksi edennyt, ja myöhemmin väärinkäytösten takia yhden kauden johtajaksi jäänyt, Berndt Arell.

Ehkä juuri siksi näyttely ja kirja ovat saaneet ollakin näin pitkään rauhassa, koska tunnetut auktoriteetit ovat tarjonneet sille takuuna suojakertoimen epäilyjä vastaan. Kriitikot suojelevat toistensa mainetta, varsinkin jos kyseessä on yksi alan johtavia ja tunnetuimpia kriitikoita. Kriitikoillahan ei ole tunnetusti häpyä, kun on kyse oman asian edistämisestä tai hyvän ystävän auttamisessa. Kaverijournalismin nimissä taidekritiikki yltää usein vallan, mediahuomion ja viime kädessä rahan nuolennassa lähes autotoimittajien tahmealle peräpuolen alimmalle tasolle.

Kirja on taideväelle tietenkin kuin hunajaa mehiläiselle, hyvin ja taiten tehty alusta loppuun. Puheenvuorot ovat hiottuja ja tarkoituksella ajatuksia herättäviä. Tasosta ei ole epäilystäkään. Mutta yksipuolisuudessaan kyseenalainen sisältö ei kestä tarkempaa analyysia. Toisin on Arellin mukaan: kyseessä on ihmisyyden, taiteen ja kokemisen peruskysymyksiä, kyseenalaistaen luonnollisen ja luonnottoman keinotekoisen maailman yhtymäkohtia maalaillen kuvia tiedostetun ja tiedostamattoman välille. Voiko sen nyt kaanonin mukaan paremmin kopioida jostain naapurin kirjasta.

Suomi on vieläkin liian kiinni kirjallisessa sivistyksessä - ja se näkyy esimerkiksi akateemisesti ja kulloinkin vallitsevan kaanonin kirjoittajien teksteissä ja kritiikittömässä tavassa lähestyä omaksi tuntemaansa aihetta kuin mikäkin halpahintainen mainosmies, mikä pahimmillaan tarkoittaa sitä, että teksti palvelee vain ulkopuolisia tarkoitusperiä, tai on valitettavasti kankea kokoelma lähes kokonaan muualta kopioitua, samassa hengessä hengettömäksi syleilyksi lässähtänyttä ikävyyttä.

Esimerkkinä tästä tapasin 1980-luvulla kirjastossa kirjoista kiivaasti kopioivan entisen kuvaamataidon opettajani, taidemaalari Eeva Lehmussaaren, joka kirjoitti kotkalaiseen porvarisanomalehteen, EteläSuomeen taidekritiikkiä. Kun kysyin, mitä hän tekee, Hän vastasi näin kirjoitettavan "oikeaoppisesti" kritiikkiä. ja kun seuraavana päivänä luin hänen kritiikkinsä kirjastossa olleesta muutaman töherryksen näyttelystä, en tunnistanut kriitikon ylisanoista itse kokemaani ja näkemääni.

Lehmussaari ei ole poikkeus taitelijoiden ja kriitikoiden maailmassa, vaan on täysin oikeassa mm. Oscar Wilden taidefilosofisen pienoiskirjan Valehtelun rappion mukaan (OTAVA 1998). Wilden ajattelumalli kääntää asiat nurin päin. Silloin asioista löytyy enemmän jotakin salaperäistä totta, jota ei itse aikaisemmin ole havainnut tai ymmärtänyt.

Valehtelun rappiossa valehteleminen taiteena, tieteenä ja yhteisenä huvina on rappiolla, mikä epäilemättä kuuluu tärkeimpiin syihin, joiden avulla voi selittää sitä merkillistä arkipäiväisyyttä, mikä leimaa suurinta osaa aikamme kirjallisuudesta, väittää kirjassa Kyllästyneiden Nautiskelijoiden kerhon jäsen Vivian.

Vivian haluaa osoittaa, ettei taide suinkaan jäljittele elämää ja luontoa - elämä ja luonto jäljittelevät taidetta. Ja koska elämä on tylsää ja luonto tökeröä, taiteilijat ovat joutuneet hakoteille ryhtyessään ammentamaan niistä aiheitaan. Vivianin huiman todistelun mukaan valehteleminen, kauniiden epätotuuksien kertominen, on siis taiteen varsinainen päämäärä. Niin myös siitä elävän ja sille arvon sekä hinnan määrittelevän kritiikin, joskus, kuten tässä tapauksessa, vielä pahemmin korruptoituneen ja tarkoitusperiltään muille vahingollisen, kuten ns. "kolmas teoria miehistä" kertoo.

Ihan samoin tuntui kopiovan teksteistä päätellen myöhempi kuviksen opettajani, taiteilija Leena-Riitta Salminenkin, joka kirjoitti samaan aikaan 1980-luvulla demarilehti Eteenpäihin hienolta vaikuttavia ja hieman tavallisen satama- ja työläiskaupungin keskivertolukijan ymmärryksen ja sivistystason yli ampuvia kehuja akateemisella lainamongerruksella täytettynä usein täysin mitättömistä kavereittensa taidenäyttelyistä. Miten tämä on mahdollista? Ketä tämä oikein palvelee? Pitää muistaa eräs tosiasia, medioiden taidesivut ovat lukijoita vähiten kiinnostavia ehkä juuri siksi.

Juuri siksi myös opiskellaan kuin sokeat silmät kiinni eikä nähdä totuutta, kun ei haluta. Se ei kuulu taidemaailmaan. Ollaan kiinni nenä kirjassa, ettei tarvitsisi nähdä sitä pelottavaa "ei oota", ettei missään ole mitään järkeä, ettei mikään ole niin kuin sen väitetään olevan, ja että ainoastaan oma havainto ilman ohjailua ja manipulointia on aitoa. ja totta. Luottakaa omiin ajatuksiinne ja tunteisiinne. Ettei seinällä roikkuva verinen penis olekaan kertomus rajusta sisäisestä ja radikaalista reaktiosta ulkoiseen pahaan - vaikka sekä taiteilija että kriitikko niin väittäisikin. Usein vain huomiota herättämään keksitty nimi - ei muuta.

Mistä tässä on kysymys? Miksi sanat ja teoriat sovelletaan nähtyyn ja koettuun eikä päinvastoin? Siitä saa selvän kirjassa Leena-Maija Rossin otsikolla Luontoa ja luonnotonta - kolmas teoria miehestä-kirjoitusta lukemalla. Hänen mielestään miestä ei olemassa, kuten ei ole olemassa suomalaistakaan miestä. Lähtökohtana on yrittää kieltää mies ja miehen olemassaolo sellaisena, kun mies itse sen kokee ja näkee, tarjota miehen tilalle feministinen näkemys miehestä. Koko kirja haisee samalle tahallisille vääristyksille ja väärinkäsityksille sekä muotiteorioiden ärhäköille sovelluksille.

Rossi toivoo sanojen muuttuvan lihaksi ja hänen selvästi inhoamansa tavallisen miehen sekä mieskäsitysten muuttuvan hänen mieleisekseen ja "korvautuvan toinen toistaan paremmilla, aiempien jäädessä tyystin unhoon". Tätä hän kutsuu "kyseenalaistamattoman patriarkaatin ideaksi" Rossin toive on onneksi turha. Yksi kirja ja näyttely muutaman elitistisen snobbailijan kera shampanjalasi käsissä ei muuta maailmaa suuntaan tai toiseen - olisi jo muuttanut, jos olisi kyennyt, onhan näyttelystä ja kirjastakin aikaa jo lähes kolmetoista vuotta, eikä varsinkaan hävitä Rossin suuresti inhomaa tavallista mieheyttä, näitä "perskarvanraaputtajia" mistään - täysin turha toive ja väärä lähtökohta sekä taiteelle että kritiikille.

Mieheys ja "miehisyyden impersonaatio(Simpson)" rasittaa Rossia. Hän on käärmeissään miehistä, jotka ovat miehiä. Siksi hän haluaa katsoa heitä naisen silmin ja toivoo katseen muuttavan heidät helpommiksi, riisutuksi parabellumeistaan ja alistuvan kotilieden rauhoittamiksi ruokaessumiehiksi, sillä Rossista kyseessä on väärä hegemonisen maskuliinisuuden ajatus varsinkin se, että muut ryhmät (muka) mukautuvat hiljaa siihen, ja antavat maskuliinisuuden hallitsevalle asemalle hiljaisen hyväksynnän.

Ja niin on taas löytynyt maailman, elämän ja taiteen vääryyksiin se vanha tuttu syntipukki: miehinen mies, joka haluaa olla mies eikä mitä joku muu sukupuoli haluaisi hänen olevan kuohittuna miehisyydestään ja himoistaan sekä haluistaan, sillä POLIITTISESTA KASTRAATORITYKSESTÄHÄN TÄSSÄ ON KYSE vanha virsi uhrina olemisesta aseena.

Ja sitten alkaa muodissa yhä edelleenkin tietyn kyllästymiseen saakka yliopistoväen keskuudessa jostain kumman syystä vielä olevien vanhakantaisten ja vääriin premisseihin perustuvien feministisen ja queertutkimuksen klassikoiden siteeraaminen omien väitteiden tueksi, Mark Simpson ja Judit Butler etunenässä. Ja niin palataan turvallisesti alkuun, naiseen paljastaen motiivin; kysymys on vain naisista. Maailma pitää muuttaa naisen katseeksi.

Kaikkialla on vain naisia ja naisen haluja, Kaikessa tuntuu tässä olevan kysymys siksi vain naisista - muulla ei väliä. Mutta miksi tällaista vielä tehdään taiteessa? Ketä se kiinnostaa? Onko taide niin "naisistunut" että tällainen kyseenalainen roska myy edelleenkin taiteen kentillä? Eräs mahdollinen ja ainoa vastaus on varoitus seurauksineen miesten häviämisestä ja liiskaamisesta: varokaa sitä, mitä tällaiset naiset tekevät seuraavaksi toisille naiselle, niille, jotka eivät halua olla niin kuin he, jotka paremmin tietävät, miten muiden tulisi olla ja mistä puhua ja miten.