Markiisi de Saden elämä: osa 23 - Yhteiskuntakritiikki

Teksti professori Timo Airaksinen

DigiVallilassa käsitellään professori Timo Airaksisen suosittuja kirjoituksia Markiisi de Sadesta kerran viikossa. Markiisi de Saden vahva vaikutus näkyy edelleenkin koko ajan vapautuvassa ilmapiirissä yhä voimakkaampana, mitä seksuaalisuudesta puhumiseen ja sillä itsensä ilmentämiseen tulee, yhtä hyvin ja selkeästi se näkyy myös Friedrich Nietzschen viimeisessä kirjassa Ecce Homo, jonka kirjoittaja ja esittämä kaikki sen ajan arvot kunnolla kyseenalaistanut ihminen olivat sata vuotta aikaansa edellä aikalaistensa suureksi kauhuksi ja järkytykseksi.

Esipuheensa aluksi filosofi muistuttaa, ettei ole mikään pelottava kummajainen tai moraalihirviö, vaan luonnostaan täysi vastakohta sellaisille ihmisille, joita siihen asti oli kunnioitettu hyveellisinä: "Näin meidän kesken, minusta näyttää siltä, että juuri tämä on yksi ylpeydenaiheistani. Olen filosofi Dionysoksen opetuslapsi, mieluummin olisin satyyri kuin pyhimys." Samanlainen on vapaan erotiikan hullaannuttama Airaksisen markiisi de Sade.

Airaksisen hellimä kirjoitustyyli on pohtivaa ja älyllisesti haastavaa. Markiisi de Sadessa hän puhuu yksilön pahuudesta: "Absoluuttisen optimistin mukaan jotkin hyvät asiat osoittautuvat olevan pahoja, mutta vain näennäisesti, ja luonnon kuvat toimivat kuvan kaunistamiseksi – edellyttäen että ne ovat varsinaisia vajavaisuuksia, joiden varjot ovat samanaikaisesti sekä pysyviä että ohimeneviä mitä sopivammalla esteettisellä tavalla". De Sade on myös eräänlainen kulttuurimme mittari.

Se kertoo siitä, uskallammeko katsoa itseämme tarkasti sisään. Professori Timo Airaksisen de Sade-tutkielma on edelleenkin tärkeä osa yleissivistystä sekä perusteos pohdittavaksi akselilla ihminen-vapaus-valta-ja kontrolli, sillä de Sadellekin olemassaolon kysymys oli pohjimmiltaan kysymys ihmisen vapaudesta ja siitä, kenellä on oikeus sanoa, mikä on oikein. Airaksisen tekstit ovat merkittäviä myös siksi, että hän onnistuu valaisemaan Saden kaunokirjallisten teosten filosofista maailmaa ja analysoi niissä esiintyvää etiikkaa, käsitystä vapaudesta ja nautinnosta sekä elämänkatsomusta vertaamalla Saden elämää ja tuotantoa filosofian an historian muiden suurten nimien, kuten mm. Hobbesin ja La Mettrien saavutuksiin.

Luvut ovat seuraavanlaisia; Johdanto, Filosofian kääntöpuoli, Saden filosofia ja sen tausta, Tosiasiat, Aiheet, Optimismin kumoaminen, Perverssiyden määritelmä, Luonto ja tyhjyys, Kaksi käsitystä luonnosta, Luonto ja arvo, Haaskaeläin, Tuuri ja transgressio, Hedonismi psykologiassa, Persoonallinen identiteetti, Naiset, Mielihyvä vai aivot, Kostaja, Paheen etiikkaa, Elämänsuunnitelmat, Inversion parodia, Paheellisuuteen kouluttaminen, Rakkaus, Yhteiskuntasopimuksen ivaelma, Yhteiskuntakritiikki, Utopiassa ja sen tuolla puolen, Tuskan ja nautinnon teatteri, Fallokratian kumoaminen, Kypsä ja vapaa saalistaja, Tyyli ja paheellisuuden moniselitteisyys, Toisto, Väkivallan kielioppi, Lukija, Moniselitteisyys, Metaforat, Hyvän ensisijaisuus, Pintatason hyvä, Syvätason hyvä, Pelastusveneessä, Sade peilin läpi, Likaisten asioiden kanssa askartelu, Hyve ja kontrolli, Narsismin tappio, Perversion merkitys, Moraalisen minän vahingoittuminen, Harkitsematon preferenssinmuodostus, Heikkous ja perverssiyden ydin, Tosiasioita vai kuvitelmia?, Jälkipuhe pokkariversioon 2019: Paha rakkaus, Sade Rakkaus ja väkivalta, Nautinnoista suurin, Luonto, moraali ja luonnon lait: Kant ja Sade, Pitäisikö Sade polttaa?. Miksi lukea Sadea?

Professori Timo Airaksinen: Markiisi de Saden elämä. Alkuperäisteos: The Philosphy of the Marquis de Sade (Routledge, London, 1995). Suomennos Manu J.Vuorio. Markiisi de Saden filosofia (Gaudeamus 1995). Gaudeamuksen luvalla Kulttuuriklubin pokkariversion toimittanut ja tuottanut Harald Olausen sekä kirjoittanut uuden esipuheen (Kulttuuriklubi 2019).

YHTEISKUNTAKRITIIKKI

Teoksessa La philosophie dans le boudoir Dolmance ja Ritari käyvät mielenkiintoisen keskustelun. Dolmance, joka edustaa totuutta, vastustaa laajamittaista tasavaltalaisuutta. Hän selittää, että nuorempi filosofi on osunut oikeaan lukuisissa kohdissa paitsi seuraavassa, kaikkein tärkeimmässä teesissä: älä koskaan luota sydämeesi. Hänen mukaansa kaikki intuitiot ovat arvottomia. Ritarin näkemysten kritiikin kautta Sade tekee selväksi, että yhteiskunnallisten tapojen ja moraalisopimusten alueella ei esiinny kulttuurisia universaaleja. Päinvastoin, kaikki riippuu neuvotteluista, ja on hyvin oikullista. Taustalla oleva yhteiskuntajärjestys ei perustu mihinkään järjelliseen ihmistä ja hänen motiivejaan koskevaan teoriaan. Sade yrittää todistaa tämän tarkastelemalla yhteiskuntaelämää sosiaalis-historiallisen ja antropologisen tutkimuksen valossa. 

Näin tehdessään hän pyrkii osoittamaan, että mikä tahansa, jota ranskalaiset pitävät epäoikeudenmukaisena ja vallankumouksellisena, on aina jossakin muualla täysin hyväksyttyä. Merkittävimmillään tämä ilmenee yhteiskuntaelämän varhaiskantaisimmilla tasoilla, jotka ovat lähimpänä luontoa. Hän esimerkiksi sanoo, että "Pippurirannikon ja Gabonin mustat antavat vaimojensa huorata omien lastensa kanssa", jonka hän olettaa osoittavan, että insestitabu ei ole yleispätevä. Paavi tuntee seuraavat etnografiset tosiasiat: Egyptiläiset, arabit, kreetalaiset, kyproslaiset, rhodoslaiset, fokailaiset, kreikkalaiset, pelagit, skyytit, roomalaiset, foinikialaiset, persialaiset, intialaiset, kiinalaiset, gootit, sarmaatit, irlantilaiset , norjalaiset, sveevit, skandinaavit, kaikki pohjoisen kansat, gallialaiset, keltit, kimbrit, germaanit, bretagnelaiset, espanjalaiset, mustat; kaikki nämä yksilöt ... ylipäänsä kaikki, ovat surmanneet ihmisiä jumaltensa alttareilla.

Tästä syystä, sanoo Sade, ei ranskalaisten omaa moraalia koskevilla ajatuksilla ole mitään merkitystä. Pätevä teoria arvoista on rakennettava psykologiselle pohjalle, alkaen ihmisen luonteesta purkautumiseen pyrkivänä olentona. Saden antropologista näkemystä voidaan tietenkin pitää ivaelmana. Viitatessaan antropologisesta kirjallisuudesta löytämiinsä raiskauksiin, murhiin ja ryöstöihin, hän tarjoaa todistusaineistoa, joka on rajusti intuition vastaista. Tästä huolimatta on eräs etiikan pitkäaikainen koulukunta, johon kuuluvat mm. Edvard Westermarck ja John Mackie, ajatellut, että tällaisella todistusaineistolla täytyy olla jonkinlainen episteeminen arvo. Saden valossa Mackien skeptinen "relatiivisuusargumentti" ei ehkä näytä vakuuttavalta. Sade osoittaa, että mikä tahansa tällainen kannanotto voidaan kääntää pilaksi, joka perustuu perversseihin tapoihin.

Sade tarvitsee puhtaan taulun, johon kirjoittaa julmuudesta aiheutuvaa nautintoa ja nautinnosta johtuvaa tuskaa koskeva mielitarinansa. Pyrkiessään hedonismiin hän väittää, että kaikki ihmisen toiminnot ovat yhtä hyväksyttäviä. Ritari lukee seuraavan hempeämielisen viestin kadulta löytämästään pamfletista: Elvyttäkää kauppanne, antakaa tuotteillenne taas voimaa ja uusia markkinoita; saattakaa taiteenne kukoistamaan, rohkaiskaa maataloutta, joka on niin välttämätön teidänlaisellenne hallitukselle, jonka päämääränä lienee tyydyttää kaikkia ilman, että ketään tarvitaan antaa muitten kansojen nähdä teidät onnellisina-, niin ne tulevat ryntäämään onneen samaa tietä, jonka te olette niille osoittaneet. Tällainen kasvatuksellinen ohje kuulostaa oudolta, koska pamfletissa on jo puolustettu varastamista laillisena keinona turvata itselleen korkeampi elintaso:

Jos varastaminen toisaalta ylläpitää tasa-arvoa, se toisaalta taas tekee oikeutetummaksi varjella omaisuuttaan Millaisia ovat yhteiskuntasopimuksen osatekijät? Eivätkö siihen kuulukin yksilön luopuminen sekä osasta vapauttaan että omaisuuttaan sen varmistamiseksi, että suurin osa niistä säilyy? Murhaa, insestiä ja lukuisia muitakin väärinkäytöksiä puolustetaan. Koska nämä periaatteet eivät ole ristiriidattomia, Dolmancen kaltainen ajattelija pystyy osoittamaan, että niiden osana on joutua yhteiskunnallisen komedian uhreiksi: Haluaisin, että voisi vapaasti pilkata kaikkea; että ihmiset, jotka ovat kokoontuneet mihin tahansa temppeliin rukoilemaan Ikuista tapojensa mukaan, voisi nähdä näyttelijöinä, joiden esiintymiselle kenen tahansa on lupa mennä nauramaan. Kaikki arvot ja jumalat ovat inhimillisiä luomuksia, ja sellaisina ne ovat, totuuden ja auktoriteetin vaatimuksissaan, naurettavia. Ritari, joka väittää olevansa filosofi, tekee tyypilliset filosofin möhläykset.

Eräs Saden keskeisiä metodisia periaatteita on komediaan turvautuminen. Dolmance, joka tietää enemmän, soveltaa sitä kaunistelemattomaan totuuteen, joka ei ole mitään muuta kuin tutun poelaisen perverssiyden soveltamista yhteiskuntarakenteeseen. Hän sanoo: Sanalla sanoen, voiko nautintoja, jotka ovat sallittuja, verratakaan nautintoihin, jotka yhdistävät kiihottaviin mieltymyksiin ne arvaamattomat ilot, jotka yhteiskunnan asettamien rajojen särkeminen ja kaikkien lakien loukkaaminen aiheuttaa? Tällainen on Saden oma transgressiivinen teoria, joka koskee "välinpitämättömyydestä syntyneitä iloja", joita verrataan niihin, jotka "ihminen saa omasta herkkyydestään". Osoite on selvä: on yhdentekevää, laillistetaanko varastaminen ja murhaaminen vaiko ei. 

Mitä tahansa lakeja ja moraalisia arvoja ihminen voikin tunnistaa, ja mitä tahansa päätöksiä ne määräävätkin, suurin nautinto koituu aina tiukan lain rikkomisesta, Tästä syystä ongelman ydin onkin mahdollisuudessa ymmärtää rikottavan lain luonne. Jos ei lainkaan olisi olemassa lakia ja rikosta, miten syntyy mahdollisuus loukkaamiseen ja nautintoon? Yhteiskuntasopimus säätää lakeja, jotka voidaan myös rikkoa; ja koska rikos ja paheellisuus ovat tyhjyyden ainoat metaforat, lain rikkominen merkitsee sekaannusta ja kuolemaa. Samalla se merkitsee myös mielihyvää. Saden kohdalla poliittisesta filosofiasta tutulla yhteiskunnallisella luonnontilalla on kahtalainen merkitys. Käsite tarkoittaa hobbesilaista ajatusta yhteiskunnan alkutilasta. Sen ensimmäinen merkitys on, että ihmisen luonnollisen olotilan määrää se yhteiskunta, jossa hän elää. 

Sen toisen merkityksen määrittelee Sade, seuraten tässä Hobbesin omia sanoja. Hän kirjoittaa: Mutta siitä syntyy, te sanotte, ikuinen sotatila. Olkoon, mutta eikö se ole Luonnon oma tila? Eikö se Ole ainoa tila, joka meille todella sopii? Ihmiset syntyvät yksinäisinä, kateellisina, julmina ja vallanhimoisina: he haluavat saada kaiken luopumatta mistään. Minkäänlainen hobbesilainen yhteiskuntasopimus ei voi toimia, koska heikot menettävät kaiken vahvoille, vaikka vahvojen ei tarvitsekaan antaa heikoille mitään myönnytyksiä. Voimakkaille keskinäisestä taistelusta on hyötyä, koska ihminen ansaitsee kaiken, jonka suinkin kykenee kahmimaan. Tämä on hobbesilainen kuvaus ihmisen alkuperäisestä tilasta, vaikka Hobbes tietysti väittää, että kaikki yksilöt ovat yhtä voimakkaita, sillä kukaan yksilö ei kykene puolustautumaan kaikkia muita vastaan. 

Koska Sade ei arvosta tätä piirrettä Hobbesin teoriassa, hän ajattelee, että vahvat tulevat voittamaan. Vaihtoehtoisesti voidaan ajatella, että koska asia on Saden kannalta yhdentekevä, ei ole merkitystä sillä, kumpi voittaa. Sade esittää ranskalaisen yhteiskunnan luonnontilan likiarvona, koska kyseessä on ikuisesti epäoikeudenmukainen yhteiskuntajärjestys. Sen väkivaltaisuus on vain ohuesti verhottu. Tässä hänen näkemyksensä eroaa hobbesilaisesta, joka sijoittaa koko luonnontilan kuvitteelliseen maailmaan tai ajallisesti tai paikallisesti kaukaisiin paikkoihin. Hobbes kieltäytyy kuvailemasta omaa maailmaansa keskinäisenä elämästä ja kuolemasta kamppailemisen kenttänä. Sade puolestaan on katkerasti tietoinen olemassa olevan yhteiskuntajärjestyksen sisältämistä vaaroista: 

" 'Ystävät', sanoin kahdelle seuralaiselleni, 'ihmisten, jotka ovat niin samanlaisia, ei pidä koskaan erota toisistaan, ja jos heillä on huono onni joutua vangeiksi yhdessä, heidän tulisi yhdistää voimansa niiden kahleiden murtamiseksi, joilla ihmisten epäoikeudenmukaisuus heitä lannistaa. Tästä syystä luonnontila, ihmisen alkuperäisenä olotilana, on todellakin sietämätön, ja ihmisten pitäisi yhdistää voimansa sitä vastaan ja solmia uusi yhteiskuntasopimus, joka takaisi paremman yhteiskuntajärjestyksen. Hobbesin luonnontilan eräs tekijä on luonnollinen laki, mutta luonnontilan vallitessa se ei voi toimia. O ensin perustettava jonkinlainen yhteiskuntajärjestys, jonka vallitessa luonnollinen laki voi toimia tehokkaasti valtion säätämien lakien kautta. Sade ajattelee periaatteessa samalla tavalla. Näennäinen luonnontila — vallitseva yhteiskunta on muutettava utopiaksi, jossa hallitsevat irstaileva elämäntapa ja luonnon julmat lait.

Sadelle yhteiskunnallinen elämä on kauhistus, koska siinä voi joutua potentiaalisen väkivallan ja paheellisuuden uhriksi voimatta kuitenkaan nauttia niistä. Hänen uusi yhteiskuntajärjestyksensä hyödyntää luontoa systemaattisesti. Sade itse asiassa kääntää hobbesilaisen mallin päälaelleen siten, että ihanneyhteiskunta on julmempi kuin alkuperäinen. Jos Ranskan valtio todellakin on helvetillisen epäoikeudenmukainen, voidaan tämä asiantila korjata solmimalla uusi yhteiskuntasopimus. Se tulee tosin tekemään elämän vieläkin epäoikeudenmukaisemmaksi, mutta myös irstailijalle nautittavammaksi. Tässä uudessa keinotekoisessa ympäristössä- kostaja voi kontrolloida asioita ja tulla saalistajaksi.