Markiisi de Saden elämä: osa 24-Utopiassa ja sen tuolla puolen

Teksti professori Timo Airaksinen

DigiVallilassa käsitellään professori Timo Airaksisen suosittuja kirjoituksia Markiisi de Sadesta kerran viikossa. Markiisi de Saden vahva vaikutus näkyy edelleenkin koko ajan vapautuvassa ilmapiirissä yhä voimakkaampana, mitä seksuaalisuudesta puhumiseen ja sillä itsensä ilmentämiseen tulee, yhtä hyvin ja selkeästi se näkyy myös Friedrich Nietzschen viimeisessä kirjassa Ecce Homo, jonka kirjoittaja ja esittämä kaikki sen ajan arvot kunnolla kyseenalaistanut ihminen olivat sata vuotta aikaansa edellä aikalaistensa suureksi kauhuksi ja järkytykseksi.

Esipuheensa aluksi filosofi muistuttaa, ettei ole mikään pelottava kummajainen tai moraalihirviö, vaan luonnostaan täysi vastakohta sellaisille ihmisille, joita siihen asti oli kunnioitettu hyveellisinä: "Näin meidän kesken, minusta näyttää siltä, että juuri tämä on yksi ylpeydenaiheistani. Olen filosofi Dionysoksen opetuslapsi, mieluummin olisin satyyri kuin pyhimys." Samanlainen on vapaan erotiikan hullaannuttama Airaksisen markiisi de Sade.

Airaksisen hellimä kirjoitustyyli on pohtivaa ja älyllisesti haastavaa. Markiisi de Sadessa hän puhuu yksilön pahuudesta: "Absoluuttisen optimistin mukaan jotkin hyvät asiat osoittautuvat olevan pahoja, mutta vain näennäisesti, ja luonnon kuvat toimivat kuvan kaunistamiseksi – edellyttäen että ne ovat varsinaisia vajavaisuuksia, joiden varjot ovat samanaikaisesti sekä pysyviä että ohimeneviä mitä sopivammalla esteettisellä tavalla". De Sade on myös eräänlainen kulttuurimme mittari.

Se kertoo siitä, uskallammeko katsoa itseämme tarkasti sisään. Professori Timo Airaksisen de Sade-tutkielma on edelleenkin tärkeä osa yleissivistystä sekä perusteos pohdittavaksi akselilla ihminen-vapaus-valta-ja kontrolli, sillä de Sadellekin olemassaolon kysymys oli pohjimmiltaan kysymys ihmisen vapaudesta ja siitä, kenellä on oikeus sanoa, mikä on oikein. Airaksisen tekstit ovat merkittäviä myös siksi, että hän onnistuu valaisemaan Saden kaunokirjallisten teosten filosofista maailmaa ja analysoi niissä esiintyvää etiikkaa, käsitystä vapaudesta ja nautinnosta sekä elämänkatsomusta vertaamalla Saden elämää ja tuotantoa filosofian an historian muiden suurten nimien, kuten mm. Hobbesin ja La Mettrien saavutuksiin.

Luvut ovat seuraavanlaisia; Johdanto, Filosofian kääntöpuoli, Saden filosofia ja sen tausta, Tosiasiat, Aiheet, Optimismin kumoaminen, Perverssiyden määritelmä, Luonto ja tyhjyys, Kaksi käsitystä luonnosta, Luonto ja arvo, Haaskaeläin, Tuuri ja transgressio, Hedonismi psykologiassa, Persoonallinen identiteetti, Naiset, Mielihyvä vai aivot, Kostaja, Paheen etiikkaa, Elämänsuunnitelmat, Inversion parodia, Paheellisuuteen kouluttaminen, Rakkaus, Yhteiskuntasopimuksen ivaelma, Yhteiskuntakritiikki, Utopiassa ja sen tuolla puolen, Tuskan ja nautinnon teatteri, Fallokratian kumoaminen, Kypsä ja vapaa saalistaja, Tyyli ja paheellisuuden moniselitteisyys, Toisto, Väkivallan kielioppi, Lukija, Moniselitteisyys, Metaforat, Hyvän ensisijaisuus, Pintatason hyvä, Syvätason hyvä, Pelastusveneessä, Sade peilin läpi, Likaisten asioiden kanssa askartelu, Hyve ja kontrolli, Narsismin tappio, Perversion merkitys, Moraalisen minän vahingoittuminen, Harkitsematon preferenssinmuodostus, Heikkous ja perverssiyden ydin, Tosiasioita vai kuvitelmia?, Jälkipuhe pokkariversioon 2019: Paha rakkaus, Sade Rakkaus ja väkivalta, Nautinnoista suurin, Luonto, moraali ja luonnon lait: Kant ja Sade, Pitäisikö Sade polttaa?. Miksi lukea Sadea?

Professori Timo Airaksinen: Markiisi de Saden elämä. Alkuperäisteos: The Philosphy of the Marquis de Sade (Routledge, London, 1995). Suomennos Manu J.Vuorio. Markiisi de Saden filosofia (Gaudeamus 1995). Gaudeamuksen luvalla Kulttuuriklubin pokkariversion toimittanut ja tuottanut Harald Olausen sekä kirjoittanut uuden esipuheen (Kulttuuriklubi 2019).

Utopiassa ja sen tuolla puolen

Saden mukaan kaikki olemassa olevat yhteiskuntajärjestelmät, ulottuen historiallisista valtakunnista ja nykyisistä varhaiskantaisista kulttuureista hänen omaan Ranskaansa, ovat yhtä raakalaismaisia. Näiden yhteiskuntien keskuudessa ei esiinny minkäänlaista kehitystä tai historiallista edistystä. Koska ne kaikki ovat yhteiskunnallisesti luonnontilassa, ne ovat mielivaltaisesti pahoja; tästä syystä niiden elämä ei voi olla merkityksellistä. Enintään voidaan nähdä, että kaikki moraalinormit ovat tavanomaisia ja tyhjiä: mikä on pakollista Ranskassa, on kiellettyä jossakin muualla, ja kaikkea käsittämätöntä tapahtuu: " 'Daniel', paavi jatkoi, 'kertoo meille, että babylonialaiset heittivät onnettomia kuumiin uuneihin. Sade haluaa perustaa irstailevien sankariensa välille uuden yhteiskuntasopimuksen tehdäkseen epäoikeudenmukaisuuden ja julmuuden keinotekoisiksi, koska silloin ne ovat kontrolloitavissa ja nautittavissa ilman katkeruutta. 

Teoksessaan Les 120 journées de Sodomc Sade kutsuu lukijan liittymään mukaansa etsimään eräänlaista paratiisillista tai utooppista yhteiskuntajärjestystä; se perustettaisiin eristettyyn Sillingin linnaan, Saksan Mustanmetsän lumihuippuisille vuorille. Sen asukkaille se tulisi olemaan enemmänkin kuin vain pelkkä linna, nimittäin kokonainen maailma, paheellisuuden valtakunta. Kun irstailijat kerran ovat vallanneet Sillingin, kukaan ei voi tulla sinne tai poistua sieltä. Ulkopuolinen maailma lakkaa olemasta; jäljelle jäävät vain linnan huoneet ja salit. Asukkaat ovat ikään kuin saarella; he ovat jäykistyneen ilman ja jäätyneen veden ympäröimiä. Ruoka ja juoma saadaan kellareista, ja ruoan olemassaolo on itsestään selvyys. Keittiö ei ole osa sosiaalista elämää; keittiömestarit ja kokit ovat näkymättömissä.

Kun Sade on sulkeistanut maailman, yhteiskuntasopimus voidaan sopia sen sisällä. Kuten jo aiemmin on osoitettu, tämä yhteiskunta koostuu neljästä irstailijaystävyksestä (Saden sankarit), heidän vaimoistaan (jotka ovat myös ystävien tyttäriä), vanhoista palvelijattarista, pienten (noin 12-vuotiaitten) poikien ja tyttöjen muodostamasta haaremista, naisprostituoiduista, jotka ovat tarinankertojina, ja joukosta, jota Sade kutsuu panijoiksi — nuorista miehistä, jotka ovat vähä-älyisiä, mutta kyvykkäitä petoja. Sankarit haluavat tehdä yhteiskuntasopimuksen, joka tulisi luomaan kaaoksesta järjestyksen ja takaisi heidän omien halujensa tyydyttymisen. Se, mikä on heille hyvää, riippuu heidän henkilökohtaisista ominaisuuksistaan, jotka taas arvioidaan Saden psykologian mukaan.

Ystävykset eivät ole ainoat yhteiskuntasopimuksen piiriin kuuluvat jäsenet, koska kaikki muut ovat puolestaan heidän alamaisiaan. Ei ole olemassa heitä korkeampaa pakottavaa auktoriteettia, ei edes Jumalaa, joka lopullisesti tuomitsisi heidän tekonsa. Heidän tehtävänään on siirtyä alkuperäisestä luonnontilasta sivilisoituneeseen, vaikkakin rikolliseen, elämäntapaan vapaan yhteiskuntasopimuksen keinoin. Itse asiassa he siirtyvät valesivilisaatiosta kohti utopiaa, tai ylisivilisaatiota. Tuloksena on monikerroksinen yhteiskuntajärjestys. Jätettyään taakseen luonnontilan ryhmän jäsenet huomaavat olevansa esisopimuksellisessa tilanteessa. Tosiasiassa on olemassa vain tyhjä tila ja ryhmä ihmisiä. Tietysti kaikilla ryhmän jäsenillä on oma taustansa ja suhteensa muihin; he eivät ole täysin vieraita toisilleen. 

Sankarit ovat rikkaita, mutta myös vanhoja, turmeltuneita ja fyysisesti heikkoja, tarinankertojat onnellisia ja itseensä tyytyväisiä, panijat tyhmiä, mutta voimakkaita, vaimot pelokkaita ja alistuvia, lapset pelästyneitä jne. Jo ennen kuin ryhmän jäsenet ovat näyttämöllä, on lausuttu monia arvioita ja tehty sopimuksia. Lapset on ostettu tai kidnapattu ja tarinankertojat vuokrattu. Kaikki tällainen toiminta on kuitenkin tavanomaista yhteiskuntaelämässä eli tässä tapauksessa Saden Ranskassa. Vasta saapuessaan Sillingin eristettyyn ja tyhjään linnaan he ovat aidossa esisopimuksellisessa tilanteessa. Ryhmällä on vaihtoehtoisia toimintamalleja. Useimmat jäsenet tietävät olevansa pahuuden hallussa. Jostakin syystä ei kuitenkaan ilmene kapinamielialaa. Alkuperäisessä valtatyhjiössä kuka tahansa, joka tietää, miten valta otetaan, voisi sen tehdä ja esimerkiksi sekä panijat että tarinankertojat voisivat päästä valtaan. Mutta jokainen henkilö kantaa mukanaan omia luonnontilaisia reliktejään. 

Tästä syystä, niin epätodennäköiseltä kuin se näyttääkin, sankarit pysyvät vallassa, ja Sade etenee 10pullisen sopimuksen kuvauksessaan. Sen mukaan elämällä ja menestyksellä ei ole Sillingissä mitään merkitystä, ja jokaisen tulisi oivaltaa, että asia on juuri näin. Yhteiskuntasopimus on tehty ja se voidaan nyt vahvistaa joukkona panijoiden asiaan kuuluvasti valvomia lakeja ja sääntöjä. Sankarit, joiden valta on kiistaton, päättävät yleisistä puitteista. Sopimus muodostuu ikään kuin itsekseen, sanattomalla sopimuksella, koska kukaan ei ole eri mieltä tai vastusta. Utooppiset lait ovat todella tiukat. Niihin kuuluu muun muassa rituaaleja, jotka säännöstelevät nukkumaan menemisen aikaa ja tapaa, syömistä ja toisten kohtelemista: Itse asiassa yhteiskuntaelämää säännöstelee suuri joukko etiketin ja tabujen asettamia rajoituksia. 

Alistetut henkilöt omistetaan ystäville, joko pysyvästi tai kierrätysperiaatteella. Tarinankertojien ja vanhojen palvelijattarien velvollisuuksista on säädetty yhtä tiukasti kuin työntekijöittenkin. Laki myös määrittelee rajat sille, miten uhreja voidaan kohdella. Säännöt ja lait sanktioidaan väkivaltaisin rangaistuksin, paitsi milloin sankarit ovat yhtä mieltä toistensa loukkaamattomuudesta. Myös tarinankertojille annetaan jonkinlainen turvallisuustakuu, vaikka mistään ei selviäkään, pitäisikö heidän voida luottaa siihen vai ei. Koska sankareitten keskinäiset suhteet perustuvat luottamukseen ja sopimuksiin, heidän täytyy ymmärtää, että yhteistyö palvelee parhaiten heidän etujaan. He eivät voi voittaa epäreilussa kilpailussa. Saden logiikkana näyttää olevan, että kun sankarit saavat vapaasti tehdä mitä tahansa he haluavatkin, he luottavat toisiinsa. 

Jos asia todella on näin, on edetty pitkä matka pelkästä sokeasta, purkaukselliseen nautintoon tähtäävästä toiminnasta. Mutta mitä on yhteiskunnallisuus, ja ennen kaikkea — miten se voidaan pitää vakaana? Hobbesilaisen luokituksen mukaan Silling on yhtäältä sekoitus jonkinlaista sopimusta ja toisaalta pelkkää valloitusta — eli myöntymisen ja alistamisen yhdistelmä. Tällaisena se eroaa Pariisin Veljeskunnasta, joka perustuu pelkkään sopimukseen. Mutta miksi kukaan ei kapinoi julmia ja yksinvaltiaita ystävyksiä vastaan? Syynä tähän on, että kukin ystävyksistä voi taata oman selviytymisensä vain hyväksymällä vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen. Millainen tahansa sääntöjen rikkominen johtaa joko siihen, että kapinallinen karkotetaan katkeraan ja kylmään ulkopuolisuuteen, tai siihen, että syntyy kaikkien taistelu vallasta kaikkia vastaan, jonka vallitessa puuttuisi jopa se minimaalinen turvallisuus, joka uhreille on taattu sopimuksen vallitessa. Jopa lapset ymmärtävät tämän. 

He voivat valittaa kohtaloaan, mutta eivät mahda sille mitään. He elävät yhteiskunnassa, jossa yksinvalta on saavutettu voimakeinoin; ... kun ihmiset ... kuolemanpelon, tai sitoumuksen, johdosta sallivat kaikki sen yksilön tai yksilöiden joukon toimet, jonka vallassa ovat sekä heidän elämänsä että vapautensa". Saden Sillingissä vallitsee hobbesilainen logiikka. Jos uhrit ovat järkeviä, he pysyvät asemissaan- He ovat kansalaisia, ja siksi he eivät kapinoi. Philip Hallie esittää Sade-tulkinnassaan psykologisen tarkastelutavan uhrien kyvyttömyyteen vastustaa julmuutta. Hallien mukaan kiduttaja tavallaan lumoaa uhrinsa. Hän sanoo: Tällainen on julmuuden paradoksi: ihmisten tuhoaminen on sekä helposti oikeutettua (kiihotuksen tai taloudellisen tai yhteiskunnallisen tarpeen johdosta), että täydellisen epäoikeutettua Sama paradoksi ilmenee myös uhrin mielessä ja toiminnoissa uhri pelkää tuhoutumistaan, ja samanaikaisesti sekä hänen tuhoajansa että itse tuhoamisakti on lumonnut hänet... 

Mutta se, mitä tämä paradoksi aiheuttaa uhrille, eroaa jyrkästi siitä, mitä se aiheuttaa alistajalle: se ei tee uhrista itsensä pettäjää tai tekopyhää — se halvaannutti hänet, alentaa hänet jopa vielä passiivisemmaksi kuin hän oli aiemmin. Se kiehtoo ja kahlehtii hänet, tekee toisen tahdosta hänen lakinsa. Hallien selitys on kuitenkin harhaanjohtava verrattaessa sitä siihen, mitä Sillingissä tapahtuu. Saden ajatus on normatiivinen, ei psykologinen. Sillingin uusi yhteiskuntajärjestys on sellainen, että riippumatta osanottajien tunteista (lumoutumisesta jne.), terve järki määrää tottelemaan johtajia. Jos sattuu olemaan heikko, on toteltava, koska siihen tosiasiaan, että sattuu olemaan heikko, on suhtauduttava vakavasti. Heikko ihminen on kykenemätön kapinoimaan tai muodostamaan itselleen muista riippumatonta hyvää elämänsuunnitelmaa. 

Hallien analyysi ei ota huomioon tätä normatiivista näkökulmaa, vaan olettaa sen sijaan ulkopuolisen tarkkailijan, jonka katse paljastaa jotakin sellaista, jota uhri itse ei huomaa, lumon. Kukaan Sillingin asukeista ei vastustele matkallaan kohti helvettiä, koska se kuuluu Sillingin elämäntapaan. Vaikka tämä ajatus ei ehkä olekaan sopusoinnussa tavallisen elämänmenon kanssa, kieltäytyminen vastustamasta sisältää tärkeän viestin: yhteiskuntajärjestys pitää ihmiset ruodussa. Sivilisaatiolla on oma rautainen logiikkansa, joka sokaisee ihmiset muilta vaihtoehdoilta- Yhteiskunnan alimman tason edustajat kohtaavat tuomionsa riittävän hiljaisesti. Huipulla olevien oikuilla on oma äärimmäinen rajansa: normaalien olosuhteiden vallitessa ei saa pettää kaltaisiaan. Sade näyttää sanovan, että yhteiskunnallinen etiketti sitoo jokaista.

Jos seuraa Hallieta ja pitää itsestään selvyytenä sitä lumousta, jota uhri tuntee julmuutta kohtaan, merkitsee se Saden olennaisen ajatuksen, nimittäin yhteiskunnallisen elämän ivaelman, syrjäyttämistä. Tätä ivaelmaa tarkasteltaessa oivalletaan, miten syvältä Saden filosofia leikkaa. Hobbesilaiset ja utopistiset poliittiset teoriat esittävät meille yhteiskunnan, joka on helvetillinen. Saden ironia osoittaa, miten pitkälle laillinen yhteiskuntajärjestys voi mennä orjuuttaessaan kansalaiset antamatta heille sen paremmin motiivia kuin metodiakaan sen välttämiseksi. Se on — sanalla sanoen — todellinen ansa. Sillingissá vallitseva yhteiskuntajärjestys voidaan nähdä perheen kaltaisena. Saden näkemykset järjestyksestä eivät ole sen pelottavampia kuin Hobbesinkaan; ne ovat vain yksityiskohtaisempia. 

Luotaessa lyhyt silmäys Hobbesin perhekäsitykseen ensin luonnontilan, sitten valtion vallitessa — nähdään, miten julma tämä järjestely on. Hobbesin mukaan luonnontilassa oleva lapsi kuuluu ensisijaisesti sille henkilölle, jolla on valtaa hänen suhteensa — eli äidille. Äiti huolehtii lapsesta ehdolla, että siitä ei tule — sen kasvaessa voimassa ja viisaudessa — hänen vihollistaan. Äidistä tulee lapsensa herra, koska äiti sitoutuu sopimukseen kontrafaktuaalisten perusteitten nojalla: välttääkseen sen, että äiti tappaa lapsensa välittömästi, lapsi hyväksyisi sopimuksen, jos hän ymmärtäisi sen. Hobbes kirjoittaa: "Olisi viisaampaa antaa lastensa tuhoutua jo pieninä, kuin altistua sille, että he voivat saada ylivallan, kun ovat kasvaneet." l Kun paternaalinen yhteiskuntajärjestys myöhemmin astuu voimaan, korvautuu "lapsivuodejärjestys" toisella, jossa mies on naisen, ja näin ollen myös naisen lasten herra. Kaikki tämä perustuu sopimukseen, ei pelkkään kiitollisuuden tunteeseen.

Sillingissä tämä kieroutunut perhekäsitys muodostuu perustamalla yhteiskuntajärjestys tyypillisesti filosofisella tavalla. Vaikka sen muoto on lain säätelemä, järjestelmän toiminta perustuu pelkästään mielettömien ja julmien nautintojen tyydyttämiseen. Perherakkaus, luottamus ja molemminpuolinen apu käännetään vastakohdikseen. Vaikka Hobbes on näennäisesti jo tehnyt sen, jää Saden tehtäväksi korostaa erästä ongelmaa, joka on yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden teorian kannalta erittäin kriittinen: mitä tahansa sopimuksen puitteissa tapahtuukin, on ehdottomasti parasta jättää itse sopimus koskemattomaksi. Julmasta Juliettesta tulee Pariisin Veljeskunnan, salaisen seuran jäsen. Veljeskunnan tarkoituksena on panna toimeen kaikki mahdolliset kuviteltavissa olevat irstailut. Veljeskunta on omalla tavallaan väliaikainen ja rajoittunut yhteiskunta: siinä ei eletä. 

Vain johtaja on pysyvästi vallassa. Ohjesäännöt on kuitenkin tarkasti määritelty ja vahvistettu, eikä tässä vielä kaikki. Veljeskunta on uhkaavan luonnontilan ympäröimä, joten se muistuttaa saarta. Se on sivilisaation ja sen epäoikeudenmukaisten elämänsuunnitelmien etuvartio. Veljeskunta on selvästikin filosofisesti vähemmän mielenkiintoinen kuin Silling. Veljeskunnassa nuoret uhrit suljetaan kellareihin, ja he eivät osallistu yhteiskunnan normaaliin elämään. Sillingissä uhrit taas ovat kaiken aikaa aktiivisia. Koska Veljeskunnalta puuttuu Sillingilt monimutkainen, luokkien välinen yhteiskuntarakenne, sen herroja ja uhreja tuskin voidaan kutsua kansalaisiksi. Uhrit ovat pelkkiä vankeja. Tästä huolimatta Veljeskunnan 45 lakia ovat mielenkiintoisia. Ne määrittelevät hyvin tarkoin, kuka voi olla jäsen, mitä se vaatii, mitkä ovat rangaistukset sääntöjen loukkaamisesta ja millaisia ovat rituaalit. Veljeskunnan toiminnot koostuvat, tietenkin, seksuaalisuudesta ja kidutuksesta.

Veljeskunnan säännöt määräävät mm., että "maailman kieltäminä nämä kaikkien säätyjen ulkopuolella olevat [rikolliset] saavat lohtunsa ja ystävänsä seurassa, joka tunnustaa heidän arvonsa ja tulee aina antamaan etusijan heidän ehdokkuudelleen" (§ 17). Lisäksi, "Veljeskunta, sen paremmin kuin kukaan sen jäsenistäkään, ei tule koskaan tarjoutumaan hallituksen palvelukseen tai mitenkään sekaantumaan siihen" (§ 43). Veljeskunta on valtion negaatio. Tällaisena se houkuttelee ihmisiä eroon valtion tunteettomuudesta ja pyrkii myös estämään heitä joutumasta siihen takaisin. Köyhempiin jäseniin sovelletaan myös alempia jäsenmaksuja, joka on merkkinä järjestön reilusta hengestä. Veljeskunnan ja Sillingin yhteisöjen lisäksi Sade tarjoaa teoksessaan Justine vielä kolmannenkin esimerkin sivistyneestä elämästä. Pieni, neljän benediktiiniläismunkin muodostama Metsien-Pyhän-Marian yhteisö omistaa hyvin suojatun ja salaisen talon. 

Justine, hyveellinen typerys, vangitaan hänen ilmestyttyään sinne ripittäytymään. Munkeilla on kidnapatuista tytöistä koottu haaremi; tyttöjen on pakko osallistua munkkien elämään, heidän uhreinaan ja palvelijattarinaan. Perusasetelma muistuttaa huomattavasti Sillingin järjestystä, vaikkakaan se ei ole aivan niin yksityiskohtainen ja systemaattinen, Sade kuvaa joka tapauksessa hyvin huolellisesti jokaisen henkilön aseman. Koska hän on luomassa uutta maailmaa, on maantiede — ymmärrettävästi — hyvin tärkeää. Säännöt ovat seuraavan kaltaisia: "Munkit nukkuvat säännöllisesti joka yö tässä rakennuksessa, he tulevat tänne viideltä iltapäivällä ja palaavat luostariin yhdeksältä seuraavana aamuna — lukuun ottamatta yhtä munkkia, joka vuorollaan viettää täällä koko päivän Näemme pian hänen tehtävänsä," Uhreille opetetaan myös hyvin pian, mikä heitä odottaa: "Ylösnousemisen laiminlyönti määrättyyn aikaan aamulla: kolmekymmentä ruoskaniskua" jne. 

Taas ollaan luomassa yhteiskuntajärjestystä, joka on ulkopuolella vallitsevan maailman vastakohta. Tässä tapauksessa munkit tulevat taloon äärimmäisen paheellisen luonteensa takia, mutta he myös palaavat takaisin ulkopuoliseen maailmaan, jopa korkeimpiin arvoasemiin. Kunnianarvoisa Isä Severino, "paavin sukulainen ja suojatti, oli juuri nimitetty Hänen Pyhyytensä käskyllä benediktiinimunkkikunnan kenraaliksi", ja juuri hänen poissa ollessaan Justinen onnistuu paeta Metsien-Pyhän-Marian luostarista. Justine yksinkertaisesti kiipeää muurin yli ja katoaa linnoituksesta. Tarinan juonen mukaan hän on vapaa lähtemään.