Markiisi de Saden elämä: osa 25- Tuskan ja nautinnon teatteri
Teksti professori Timo Airaksinen
DigiVallilassa käsitellään professori Timo Airaksisen suosittuja kirjoituksia Markiisi de Sadesta kerran viikossa. Markiisi de Saden vahva vaikutus näkyy edelleenkin koko ajan vapautuvassa ilmapiirissä yhä voimakkaampana, mitä seksuaalisuudesta puhumiseen ja sillä itsensä ilmentämiseen tulee, yhtä hyvin ja selkeästi se näkyy myös Friedrich Nietzschen viimeisessä kirjassa Ecce Homo, jonka kirjoittaja ja esittämä kaikki sen ajan arvot kunnolla kyseenalaistanut ihminen olivat sata vuotta aikaansa edellä aikalaistensa suureksi kauhuksi ja järkytykseksi.
Esipuheensa aluksi filosofi muistuttaa, ettei ole mikään pelottava kummajainen tai moraalihirviö, vaan luonnostaan täysi vastakohta sellaisille ihmisille, joita siihen asti oli kunnioitettu hyveellisinä: "Näin meidän kesken, minusta näyttää siltä, että juuri tämä on yksi ylpeydenaiheistani. Olen filosofi Dionysoksen opetuslapsi, mieluummin olisin satyyri kuin pyhimys." Samanlainen on vapaan erotiikan hullaannuttama Airaksisen markiisi de Sade.
Airaksisen hellimä kirjoitustyyli on pohtivaa ja älyllisesti haastavaa. Markiisi de Sadessa hän puhuu yksilön pahuudesta: "Absoluuttisen optimistin mukaan jotkin hyvät asiat osoittautuvat olevan pahoja, mutta vain näennäisesti, ja luonnon kuvat toimivat kuvan kaunistamiseksi – edellyttäen että ne ovat varsinaisia vajavaisuuksia, joiden varjot ovat samanaikaisesti sekä pysyviä että ohimeneviä mitä sopivammalla esteettisellä tavalla". De Sade on myös eräänlainen kulttuurimme mittari.
Se kertoo siitä, uskallammeko katsoa itseämme tarkasti sisään. Professori Timo Airaksisen de Sade-tutkielma on edelleenkin tärkeä osa yleissivistystä sekä perusteos pohdittavaksi akselilla ihminen-vapaus-valta-ja kontrolli, sillä de Sadellekin olemassaolon kysymys oli pohjimmiltaan kysymys ihmisen vapaudesta ja siitä, kenellä on oikeus sanoa, mikä on oikein. Airaksisen tekstit ovat merkittäviä myös siksi, että hän onnistuu valaisemaan Saden kaunokirjallisten teosten filosofista maailmaa ja analysoi niissä esiintyvää etiikkaa, käsitystä vapaudesta ja nautinnosta sekä elämänkatsomusta vertaamalla Saden elämää ja tuotantoa filosofian an historian muiden suurten nimien, kuten mm. Hobbesin ja La Mettrien saavutuksiin.
Luvut ovat seuraavanlaisia; Johdanto, Filosofian kääntöpuoli, Saden filosofia ja sen tausta, Tosiasiat, Aiheet, Optimismin kumoaminen, Perverssiyden määritelmä, Luonto ja tyhjyys, Kaksi käsitystä luonnosta, Luonto ja arvo, Haaskaeläin, Tuuri ja transgressio, Hedonismi psykologiassa, Persoonallinen identiteetti, Naiset, Mielihyvä vai aivot, Kostaja, Paheen etiikkaa, Elämänsuunnitelmat, Inversion parodia, Paheellisuuteen kouluttaminen, Rakkaus, Yhteiskuntasopimuksen ivaelma, Yhteiskuntakritiikki, Utopiassa ja sen tuolla puolen, Tuskan ja nautinnon teatteri, Fallokratian kumoaminen, Kypsä ja vapaa saalistaja, Tyyli ja paheellisuuden moniselitteisyys, Toisto, Väkivallan kielioppi, Lukija, Moniselitteisyys, Metaforat, Hyvän ensisijaisuus, Pintatason hyvä, Syvätason hyvä, Pelastusveneessä, Sade peilin läpi, Likaisten asioiden kanssa askartelu, Hyve ja kontrolli, Narsismin tappio, Perversion merkitys, Moraalisen minän vahingoittuminen, Harkitsematon preferenssinmuodostus, Heikkous ja perverssiyden ydin, Tosiasioita vai kuvitelmia?, Jälkipuhe pokkariversioon 2019: Paha rakkaus, Sade Rakkaus ja väkivalta, Nautinnoista suurin, Luonto, moraali ja luonnon lait: Kant ja Sade, Pitäisikö Sade polttaa?. Miksi lukea Sadea?
Professori Timo Airaksinen: Markiisi de Saden elämä. Alkuperäisteos: The Philosphy of the Marquis de Sade (Routledge, London, 1995). Suomennos Manu J.Vuorio. Markiisi de Saden filosofia (Gaudeamus 1995). Gaudeamuksen luvalla Kulttuuriklubin pokkariversion toimittanut ja tuottanut Harald Olausen sekä kirjoittanut uuden esipuheen (Kulttuuriklubi 2019).
Tuskan ja nautinnon teatteri
"Veljeskunnan" ja "Neljän munkin" tapauksissa valtiolliset implikaatiot eivät ole niin selkeitä kuin Sillingin yhteydessä. Sillingissä keskitytään lähinnä kansalaisuuden ja hallitusvallan kysymyksiin, kun taas kaksi muuta tarinaa tarkastelevat etupäässä muuten täysin määrittelemättömiin valtiollisiin asiayhteyksiin liittyviä kultteja ja "sivistynyttä" elämää. Ihanteellinen yhteiskuntajärjestys nähdään aina sellaisten periaatteitten järjestelmänä, joita ei voida universaalisesti soveltaa eikä vulgaarisessa luonnontilassa hyväksyä. Vain ehdottoman asiaan kuuluvasti rajoitetulla alueella ystävykset voivat tyydyttää halunsa (tässä yhteydessä halu merkitsee ironisesti kulttuurin ja sen edellyttämän elämäntyylin ilmausta). Sekä politiikan että kulttuurin kohdalla tiukat säännöt ja niiden sovellutukset joka tapauksessa määrittävät henkilön aseman keinotekoisessa maailmassa.
Saden yhteiskunnallisten järjestelmien ainoa tehtävä on toimia sankareiden himojen tyydyttämisen keinoina. Elämä Sillingissä tähtää vain ystävysten nautintoihin, joita he saavat toisten niskoille tulevasta vaivannäöstä ja kärsimyksestä. Tapa, jolla tämä saavutetaan, on hyvin mielenkiintoinen: Sillingissä ratkaisuna on yksilön mielikuvituksen laajentaminen kerronnallisin keinoin, yhdistettynä kaikkien mahdollisuuksien kokeilemiseen ja läpi elämiseen. Järjestelmä on säännönmukainen, tehokas ja vaihteleva. Tiukat käyttäytymis- ja rituaalisäännöt luovat taustan sille nautintojen monimuotoisuudelle, joka on näkyvää. Tämä jäykkä järjestys on nautintojen monimuotoisuuden kannalta välttämätön. Silling muistuttaa koetilaa, jossa päivittäiset rutiinit on tarkoin määritelty, ja jossa jokaista yritystä poiketa näistä rutiineista rangaistaan asiaankuuluvasti.
"Ja täten, kuten juuri olemme osoittaneet, joku henkilöistä surmataan päivittäin, seuraavassa järjestyksessä..." Tärkein asia on kuitenkin vaihtelu. Rutiinin ja rituaalien (syömisen, nukkumisen, rankaisemisen, naimisen, päätösten tekemisen) muodostamaa taustaa vasten vaihtelulla on kaksi muotoa: todellinen ja mielikuvituksen luoma. Todellisuus muodostuu vastakohtapareista, kuten filosofinen/purkauksellinen (rationaalinen/emotionaalinen), kaunis/ruma, heikko/vahva, kiihottunut/tyyni, järjestynyt/kaoottinen. Mielikuvituksen luoma rakenne puolestaan muodostuu kertomuksista, jotka sallivat ihmisten jakaa toistensa elämän. Tämä kuvitteellinen aines käännetään sitten todellisen monimuotoisuuden kielelle. Teatteri toimii niiden välisenä siltana; hyvä elämä on itsessään teatteriproduktio- Pelon, inhon ja aggression teatterissa kaikki "tanssivat tuskan musiikin tahdissa". Tästä syystä tarvitaan tarinankertojia.
Koska vaihtelu muodostuu kuitenkin vain rajallisesta määrästä yksinkertaisia vastakohtapareja, ei tällainen käännös mielikuvituksesta todellisuuteen voi onnistua. Tuloksena on arvoitus, ehkä jopa tragedia. Ystävyksiä uhkaa aina impotenssi, joka on pelon ja paniikin symboli ja jonka välttääkseen he alati taistelevat. He ovat purkautumisensa saavuttaakseen valmiit jopa tappamaan. He uhraavat jonkun hengen spermansa purkautumiseen. Tällä tavalla uusi yhteiskuntajärjestys ei palvelekaan heidän mielihyväänsä, vaan pelastumistaan. Sillingissä he palvovat luontoa, ja sen seurauksena he elävät. Sivistyneen elämän symbolinen päämäärä on kaikkien siihen kykenevien ihmisten nauttiminen siitä. Avaimena tähän on luoda monimuotoisuutta kääntämällä mielikuvituksen luomukset todellisuuden kielelle teatteriproduktioiden keinoin.
Vakiintunut etiketti syrjäytetään hetkeksi; työläiset pystyttävät näyttämön ja ohjaavat näytöstä; alistajat liittyvät tähän näytökseen yhdessä uhriensa ja orjiensa kanssa, ja kaikki luovat jotakin uutta. Tämä merkitsee sitä, yllättäen, että sankareiden täytyy luopua vallastaan. Ne, jotka valvovat kertomuksen etenemistä, kontrolloivatkin nyt elostelijoita. Tarinankertojahuorista tulee rituaalisia johtajia, joita vallananastajat palvovat. Tarinankertojat ovat ammattihuora, joille kaikki himon ja perverssiyden piirteet ovat tuttuja. Madame Duclos istuutuu ensimmäisenä valtaistuimelle Hän muistuttaa hahmoa, jota Edgar Allan Poe kuvaa seuraavasti: "Käärinliinoihin verhottu ihmishahmo, joka oli kookkaampi kuin yksikään ihmisten lapsista: Ja hahmon väri oli valkea kuin puhtain lumi " Hänen äänensä on kuin kuoron Sofokleen draamassa Oidipus Kolonoksessa hänen väsymättä etsiessään ihmisestä äärimmäistä pahaa. Sofokleen kuoro veisaa.
Katsokaa ihmistä! Kuka on hän? Mihin hän kätkeytyy? — mihin on mennyt, rynnännyt, missä on hän nyt? Tämä ihminen, maan päällä elävistä julkein, elävistä epätoivoisin! Etsikää hänet, tutkikaa joka tuuma maan! Tämä on juuri sitä, mitä huora toteuttaa toimiessaan viisauden ja kokemusten yhteisenä varastona. Hän hallitsee kaikki "yksinkertaisia intohimoja" koskevat tarinat ja myytit, hänen muistinsa on pikemminkin kollektiivinen kuin yksilöllinen, ja hän on sekä loukkaamaton että välttämätön. Tällä tavalla hän saavuttaa valtaistuimensa: Kolme tarinankertojaa, kurtisaanien tyyliin Pariisin muodin mukaan loisteliaasti puettuina, istuutuivat valtaistuimen juurelle sijoitetulle sohvalle, ja kun kuukauden kertoja madame Duclos, hyvin kevyesti mutta elegantisti pukeutuneena, puuteroituna ja timanteilla koristettuna, oli asettunut korokkeelleen, alkoi näin hänen elämänsä tarinan, jossa hänen tuli kuvata yksityiskohtaisesti 150 ensimmäistä himon kokemustaan, joita nimitettiin yksinkertaisiksi himoiksi.
Valtaistuin sijaitsee näyttämöllä, josta käsin tuo liikkumaton liikuttaja valvoo alapuolellaan olevaa pientä esitystä rajattoman muistinsa avulla. Se on johdettavissa kaikkien eri-ikäisten huorien yhteisistä kokemuksista. Sade kirjoittaa: Hänet oli sijoitettu kuin näyttelijä teatterin lavalle, ja soppiinsa asettuneet kuulijat olivat kuin amfiteatterissa. ... Kunkin sopen päässä oli pieni ovi, josta pääsi viereiseen sivuhuoneeseen; se oli tarkoitettu käytettäväksi silloin kun joku ei tahtonut toteuttaa kaikkien edessä nautintoa, jonka toteuttamiseen henkilö pyydettiin. Sillingissä sankareilla on mahdollisuus valita joko julkinen kontrolli tai yksityinen nautinto. Mutta paikka, josta kaikki alkaa, on julkinen näyttämö. Näyttämöllä olevalla valtaistuimella istuu huora, jolla on hallussaan kaikki tieto paheellisuudesta ja sen tuottamista nautinnoista.
"Hetkinen vielä', sanoi Herttua... 'Kertoisitko vielä tarkemmin parista asiasta: ensinnäkin, oletko koskaan kuullut mitään äidistäsi?' " Ystävykset ovat uteliaita ja täten riippuvaisia naisesta. Todellisuutta täytyy tietysti välttää. Tarinankertojat kertovat juttuja, jotka voivat yhtä hyvin olla totta kuin valhettakin, mutta se ei merkitse mitään. Sillä sen sijaan on merkitystä, että näillä neljällä naisella todellakin on jotakin kerrottavaa: kertomuksia, jotka luokitellaan ensin huolellisesti ja esitetään sitten eri päivinä. Täten aika on toinen tekijä, joka vaikuttaa säätelevänä taustana ja kehyksenä. Ajan virta on kaikkein tärkein henkilökohtaisen elämän kulun symboli. Yksi huorista, muinaisen uskonnon perverssien nautintojen korkea papitar, kertoo joka päivä tarinan, joka valitaan asiaan kuuluvan luokituksen mukaan.
Koska tarina on taianomainen, sen kertomuksellinen totuus tekee jopa sankareista hänen orjiaan. He seuraavat juonta ikään kuin se olisi käsky Tarina on kiihottava, ja se ajaa heitä eteenpäin; se on lääkettä, jota otetaan säännöllisesti ja suurina annoksina. Tarinankertoja saa vapaasti uudistaa ja vaihdella tarinaansa. Teemaa tarkastellaan perin pohjin, jopa silloinkin, kun kyseessä ovat yksinkertaiset nautinnot, kuten ulosteen syöminen tai anaalinen seksi. Kaikkea mahdollista tarkastellaan, kerrotaan ja selitetään. Kuulijat samastuvat tarinoihin, ikään kuin ne olisivat mahdollisia todellisessa maailmassa. Koska rutiinin kielioppi ja perinteellinen etiketti tuhotaan, tilalle ilmestyy uudenlainen, hyvin sekainen kielioppi, joka vääristää ihmisten, ajatusten ja asioiden väliset suhteet.
Todellinen ongelma onkin, miten nämä kaikki oudot asiat tapahtuvat ja miten niistä voi nauttia. Kuvitellun kääntäminen todellisuuden kielelle vaatii huolellisia valmisteluja. Kääntämisen uhrien täytyy olla siihen valmiina ja olosuhteitten oikeita. Tarvitaan sekä yksityistiloja että julkista näyttämöä. Alistajat suorittavat kääntämisen, jonka pitäisi periaatteessa olla julkista. Tärkein osa työstä suoritetaan näyttämöllä, johon kuulijakunta on kutsuttu. Sillingissä, jonka lait velvoittavat myös tähän, se ei ole ongelma. Menettelytapana on pakottaminen. Mutta on olemassa myös yksityisiä tiloja. Alistaja voi vetäytyä sellaiseen jonkun muun ihmisen kanssa, koska mielikuvitus ja kieli ovat myös yksityisiä asioita. Täytyy olla aikaa ajatella, ja verhon taa vetäytyminen merkitsee asioiden ajattelemista selviksi.
Yksityisyys on kuitenkin arvoitus, josta toiset eivät voi olla osallisina ja jota he eivät voi myöskään ymmärtää. Sade ei ole behavioristi, joka tekisi näkyväksi kaiken sen, mitä alistajat tekevät kääntäessään tarinoita sivistyneen elämän teatterissa. Koska elämä ei ole pelkkää näytöstä, siihen kuuluu myös yksityinen, intentionaalinen ja harkitseva elementti. Jo julkiseksi tulleeseen täytyy aina jäädä tällainen yksityinen jäännös. Huuto yksityisestä kammiosta on samanaikaisesti sekä äärimmäisen mysteeristä että yksilöllisen vapauden puolustamista. Sillingin yhteiskuntajärjestys on ylhäisen luokan etikettiä. Se tähtää näyttämön nautintoihin, jossa ihmiset ahmivat toisiaan. Lapsille syötetään hienoja ruokia, jotta heidän ulosteensa olisivat herkullisia. Heidän on myös kontrolloitava ulostamistaan, jotta aarteet eivät menisi hukkaan.
Kertomuksessa Sillingin elämästä, kuten monissa Saden kuvauksissa, toimintaa rajoittaa näyttämö. Elämä on keinotekoista, ja siksi nautittavaa. Kaikki tapahtuu hetkittäisissä kohtauksissa, jotka perustuvat suunnittelemiseen ja tuottamiseen ja perustuvat teoriaan. Teoksessaan Les 120 journées de Sodome Sade tekee selväksi, että sivistynyt elämä on näyttämöproduktio ja sen lainalaisuudet samat kuin teatterinkin. Se on edellytys, jota hän ei koskaan hylkää. Näyttämö mukauttaa vaatimustensa mukaisiksi suorituksen, jossa tapahtuu jotakin seuraavan kaltaista. Kerrottu latina kuvaa monimutkaisen yhteiskunnallisen tilanteen, jossa ihminen raiskataan raa'asti. Alistavat ovat ensin kiinnostuneita, sitten hämmästyneitä; he ymmärtävät ajatuksen, ja kiihottuvat. Syntyy näytös, jossa yksi linnan uhreista raiskataan kaikkien muiden seuratessa tapahtumaa.
Kun puuttuvat tiedot on annettu, on kyseinen rikos vain pissaamista ja suutelemista. Piispa haluaa kuitenkin yhtäkkiä vetäytyä yksityishuoneeseen parin uhrin kanssa. Toisten odottaessa kärsivällisesti piispa ilmestyy takaisin, tyytymättömänä. Hän haluaa rangaista orjaansa, ja kieltäytyy lohduttavasta seksistä; kaikkien nauraessa Duclos jatkaa tarinaansa. Vaikka he ovat kykeneviä, heidän suorituksensa tarvitsevat hienosäätöä. He tekevät kaiken mahdollisen ollakseen todella kiinnostuneita. Alistajilla on kauniita lapsia sekä rumia vanhoja naisia ja kaikkea siltä väliltä. He tuntevat tuskaa ja pelkoa tai ekstaasia ja hulluutta. Alistajat voivat omaksua joko hyökkääjän tai uhrin roolin, mutta alistumisen tai hyökkäyksen välisestä monimutkaisesta dialektiikasta ei ole havaittavissa jälkeäkään. Ruoka on aina hyvää. Alistajien oma olotila vaihtelee erektiosta ejakulaation kautta tyhjenemiseen.
Vaihtoehdot ovat yksinkertaiset ja niitä on vähän, joten heidän arvoasteikkonsa ei seuraa normaalijakautumaa. Pelin pitää välttämättä olla kaavamaista. Loppujen lopuksikaan he eivät tuota muuta kuin kaavamaisia linjanvetoja, kuten murhaavat intohimot, jotka esitetään yhteenvetona teoksen Les 120 journées de Sodome lopussa. Tietysti voidaan väittää, että teos on epätäydellinen luonnos, jota Sade ei voinut koskaan viimeistellä Bastiljin vankilaolosuhteissa. Omasta puolestani väitän kuitenkin, että teosta on mahdotonta täydentää. Elämä Sillingissä on keinotekoista, josta loogisesti seuraa, että on olemassa tietyt fyysiset rajat sille, mitä voidaan tehdä ja narratiiviset rajat mitä voidaan kertoa. Viimeinen kertoja madame Desgranges, kertoo yksinkertaisia tarinoita, joita kuitenkin olisi fyysisesti vaikea toteuttaa Sillingissä.
Hän esimerkiksi kuvailee miehen, joka "ensin ruoskii naista ja tappaa hänet sitten estämällä häntä nukkumasta" — tarina, jonka toteuttaminen Sillingissä kestäisi viikon. Jotkin näytökset, kuten n:0 123, ovat työläitä; joitakin, kuten n:oa 125, on vaikea järjestää; koska se vaatii kuusi raskaana olevaa naista; tai ne ovat teknisesti vaativia, kuten n:0 127, joka vaatii erityisen romahtavan katon. Näitä kehittyneitä kauhuja seuraavat ystävysten yritykset leikellä uhrinsa kappaleiksi. Koska madame Desgranges torjuu totuudenmukaisuuden vaatimuksen, hänen tarinoiltaan ei vaadita tarkkoja yksityiskohtia. Ei ole edes mielekästä vaatia, että jonkun tulisi kyetä visualisoimaan ihmisiä, jotka toteuttaa murhaavia intohimojaan.
Desgranges tunkeutuu, aivan oikein, ihmisen tiedostamattomaan mielikuvitusmaailmaan, jossa ilmenevät aiheet Sade kuvaa pitkänä pelkojen ja kauhujen luettelona. Mutta suurimmat intohimot ovat myös abstrakteimpia; niitä ei voi kääntää toiminnaksi näyttämöllä, eikä niistä myöskään voi nauttia. Viimeisen tarinankertojan myötä koko teatteri muuttuu merkityksettömäksi. Kertoja menee niin syvälle, että hänen tarinoidensa kuulemisen jälkeen ei voida enää tehdä mitään, ja ystävykset jätetään hämmentyneinä yksinäisyyteensä. He ovat nyt voimattomia. Sade opettaa: "Tässä kohdassa Desgranges päättää kertomuksensa; häntä kehutaan, juhlitaan jne. Hänen asemansa heijastaa hänen saavutuksiaan. Kuten Sade sanoo...