Markiisi de Saden elämä: osa 28- Kypsä ja vapaa saalistaja

Teksti professori Timo Airaksinen

DigiVallilassa käsitellään professori Timo Airaksisen suosittuja kirjoituksia Markiisi de Sadesta kerran viikossa. Markiisi de Saden vahva vaikutus näkyy edelleenkin koko ajan vapautuvassa ilmapiirissä yhä voimakkaampana, mitä seksuaalisuudesta puhumiseen ja sillä itsensä ilmentämiseen tulee, yhtä hyvin ja selkeästi se näkyy myös Friedrich Nietzschen viimeisessä kirjassa Ecce Homo, jonka kirjoittaja ja esittämä kaikki sen ajan arvot kunnolla kyseenalaistanut ihminen olivat sata vuotta aikaansa edellä aikalaistensa suureksi kauhuksi ja järkytykseksi.

Esipuheensa aluksi filosofi muistuttaa, ettei ole mikään pelottava kummajainen tai moraalihirviö, vaan luonnostaan täysi vastakohta sellaisille ihmisille, joita siihen asti oli kunnioitettu hyveellisinä: "Näin meidän kesken, minusta näyttää siltä, että juuri tämä on yksi ylpeydenaiheistani. Olen filosofi Dionysoksen opetuslapsi, mieluummin olisin satyyri kuin pyhimys." Samanlainen on vapaan erotiikan hullaannuttama Airaksisen markiisi de Sade.

Airaksisen hellimä kirjoitustyyli on pohtivaa ja älyllisesti haastavaa. Markiisi de Sadessa hän puhuu yksilön pahuudesta: "Absoluuttisen optimistin mukaan jotkin hyvät asiat osoittautuvat olevan pahoja, mutta vain näennäisesti, ja luonnon kuvat toimivat kuvan kaunistamiseksi – edellyttäen että ne ovat varsinaisia vajavaisuuksia, joiden varjot ovat samanaikaisesti sekä pysyviä että ohimeneviä mitä sopivammalla esteettisellä tavalla". De Sade on myös eräänlainen kulttuurimme mittari.

Se kertoo siitä, uskallammeko katsoa itseämme tarkasti sisään. Professori Timo Airaksisen de Sade-tutkielma on edelleenkin tärkeä osa yleissivistystä sekä perusteos pohdittavaksi akselilla ihminen-vapaus-valta-ja kontrolli, sillä de Sadellekin olemassaolon kysymys oli pohjimmiltaan kysymys ihmisen vapaudesta ja siitä, kenellä on oikeus sanoa, mikä on oikein. Airaksisen tekstit ovat merkittäviä myös siksi, että hän onnistuu valaisemaan Saden kaunokirjallisten teosten filosofista maailmaa ja analysoi niissä esiintyvää etiikkaa, käsitystä vapaudesta ja nautinnosta sekä elämänkatsomusta vertaamalla Saden elämää ja tuotantoa filosofian an historian muiden suurten nimien, kuten mm. Hobbesin ja La Mettrien saavutuksiin.

Luvut ovat seuraavanlaisia; Johdanto, Filosofian kääntöpuoli, Saden filosofia ja sen tausta, Tosiasiat, Aiheet, Optimismin kumoaminen, Perverssiyden määritelmä, Luonto ja tyhjyys, Kaksi käsitystä luonnosta, Luonto ja arvo, Haaskaeläin, Tuuri ja transgressio, Hedonismi psykologiassa, Persoonallinen identiteetti, Naiset, Mielihyvä vai aivot, Kostaja, Paheen etiikkaa, Elämänsuunnitelmat, Inversion parodia, Paheellisuuteen kouluttaminen, Rakkaus, Yhteiskuntasopimuksen ivaelma, Yhteiskuntakritiikki, Utopiassa ja sen tuolla puolen, Tuskan ja nautinnon teatteri, Fallokratian kumoaminen, Kypsä ja vapaa saalistaja, Tyyli ja paheellisuuden moniselitteisyys, Toisto, Väkivallan kielioppi, Lukija, Moniselitteisyys, Metaforat, Hyvän ensisijaisuus, Pintatason hyvä, Syvätason hyvä, Pelastusveneessä, Sade peilin läpi, Likaisten asioiden kanssa askartelu, Hyve ja kontrolli, Narsismin tappio, Perversion merkitys, Moraalisen minän vahingoittuminen, Harkitsematon preferenssinmuodostus, Heikkous ja perverssiyden ydin, Tosiasioita vai kuvitelmia?, Jälkipuhe pokkariversioon 2019: Paha rakkaus, Sade Rakkaus ja väkivalta, Nautinnoista suurin, Luonto, moraali ja luonnon lait: Kant ja Sade, Pitäisikö Sade polttaa?. Miksi lukea Sadea?

Professori Timo Airaksinen: Markiisi de Saden elämä. Alkuperäisteos: The Philosphy of the Marquis de Sade (Routledge, London, 1995). Suomennos Manu J.Vuorio. Markiisi de Saden filosofia (Gaudeamus 1995). Gaudeamuksen luvalla Kulttuuriklubin pokkariversion toimittanut ja tuottanut Harald Olausen sekä kirjoittanut uuden esipuheen (Kulttuuriklubi 2019).

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kypsä ja vapaa saalistaja

Sankareitten Sillingissä kohtaamat koettelemukset ovat kauhistuttavia. He työskentelevät ankarasti projektinsa hyväksi ja pääsevät aina parempiin tuloksiin. He järjestävät näytöksiä, jotka kuvaavat luontoa, etiikkaa ja psykologian periaatteita kokonaan uudella ja odottamattomalla tavalla. Koska yhteiskunta on pieni ja teatterin resurssit vähäiset, ovat kaikki produktiot vain kuviteltavissa olevien mahdollisuuksien abstrakteja kehyksiä. Sade näyttää sanovan, että emme kenties voi odottaa itse elämältäkään sen enempää. Jos inhimillinen kokemus ja tyydytys noudattavat vain yhtä kielioppia, on edes näiden mahdollisuuksien olemassaolon ymmärtäminen paras saavutuksemme. Ensimmäinen askel tähän suuntaan on oivaltaa, että mahdollisuudet voidaan toteuttaa. Tässä mielessä olemme vapaita. 

Todellisuus on vain yksi mahdollisuus; on ääretön määrä kuvitelmia, jotka voivat purkautua toiminnaksi, kunhan vain tiedetään, miten se tehdään ja omataan tarpeellinen määrä valtaa. Teoksessaan Les 120 journées de Sodome Sade väittää, että ihmiselle on mahdollista toteuttaa (lähes) kaikki kuvittelemansa mahdollisuudet. Tämä on hänen henkilökohtaista vapautta koskeva Katekismuksensa. On mahdollista saavuttaa myös jotakin muuta, nimittäin haavoittumattomuus vallan käyttöä kohtaan. Vapaus on kaksikasvoinen: ihminen on vapaa toteuttamaan mitä tahansa, jota hän suinkin voi kuvitella, ja hän on vapaa olemaan toteuttamatta kenenkään määräyksiä. Kaikki, mitä sankareille tapahtuukin, on taas vain yksi näyttämöproduktio, ja he ovat valmiita siihen. Yhteiskuntasopimus edellyttää vapautta. Toisin sanoen, kaikki keinotekoinen uhmaa totuutta.

Sade näyttää väittävän, että normaali vapauden ideologia on virheellinen. Asia ei ole niin — kuten yleensä ajatellaan, että täytyy ensin olla negatiivista vapautta — vapautta rajoituksista — jotta voisi nauttia positiivisesta vapaudesta. Päinvastoin, positiivinen vapaus ei lainkaan edellytä negatiivista. Elämä voi parhaimmillaan olla näyttämöproduktio ja huonoimmillaan hylätty käsikirjoitus; kummassakin tapauksessa se voidaan elää täysillä, ulkonaisista olosuhteista riippumatta. Ihminen voi aina esiintyä näyttämöllä, ja tämä ehkä riittääkin kaikkeen positiiviseen vapauteen, mitä maailmassa ylipäätään on. Saden mukaan romaanit ja teatteri ovat konkreettisempia kuin todellinen yhteiskunnallinen elämä. Tästä syystä juuri näyttämö ja sillä esitettävä näytelmä perustuvat yhteiskuntasopimukseen.

Sadelle purkautumisen luonnollisin paikka on tietysti näyttämö, jossa täydellinen kontrolli on mahdollista. Sama kaava, joka esiintyy teoksessa Les 120 journécs de Sodome, toistuu kautta koko Saden kypsän kauden tuotannon. Kokeelliset käsikirjoitukset luodaan sellaisiksi, että nautinnon ja tuskan teorioita voidaan testata yhä uudelleen. Saden henkilöillä on kuitenkin ongelma: he eivät kykene koskaan vakiinnuttamaan saavutuksiaan. Mitä he luovatkin, häviää, ja jättää heidät epätietoisiksi siitä, ymmärsivätkö he kaiken oikein. Niinpä heidän täytyy yrittää uudelleen, ja tämä toisto sisältää myös filosofisen keskustelun. Raivokkaitten seksuaalisten näytösten välillä käsikirjoitus on hukassa, ja toiminta keskeytetään siksi ajaksi, kun henkilöt luovat teorioita siitä, mitä ovat itse asiassa tekemässä. 

Lopputulos on aina sama: he ovat ikään kuin eivät muistaisi aiemmin sanomaansa tai eivät voisi uskoa menetelleensä oikein. Filosofia on yhtä toistavaa kuin nautinto, ja liian uskomatonta ollakseen totta. Toisto on avain Saden ekstaattisen elämäntyylin kuvauksen ymmärtämiseen. Sillingin yhteiskunta vainoaa Sade sekä hänen omassa elämässään Pariisissa että myöhemmissä teoksissaan. Samat henkilöt ilmestyvät yhä uudelleen esille ja seuraavat Sillingissä tehdyn yhteiskuntasopimuksen suuntaviivoja. Vain yksi olennaisen tärkeä asia on muuttunut. Henkilöt ovat nyt riittävän kypsiä toimimaan ilman tarinankertojia. Korkeat papittaret, tarinankertojat, ovat jo menneet; jopa Justinea vankinaan pitäneen kirkon turmeltuneet munkit tulevat toimeen ilman heitä. Venäläinen kannibaali Minski viettää aivan itse luomaansa ainutlaatuista elämää. 

Kypsän ihmisen (miehen tai naisen) mielikuvitus riittää tyydyttämään hänen vaihtelunhalunsa. Tällä tasolla mielikuvituksellisten mahdollisuuksien julkinen näyttämö on muuttunut yksityiseksi kieleksi. Toisin sanoen, uudistunut sankari kykenee itse kirjoittamaan oman käsikirjoituksensa tarvitsematta siihen apua huorahtavalta tarinankertojalta, jota hänen pitäisi palvoa kuin jotakin saavuttamatonta äitijumalatarta. Esimerkiksi nuori Juliette aloittaa alistetusta asemasta, mutta saavutettuaan kypsyyden hän on valmis käyttämään hyväkseen entisiä ystäviään ja toteuttamaan omia suunnitelmiaan. Teoksessa La philosophie dans le boudoir noviisi Eugenie saa lopulta oikeuden itse suunnitella kokonaisen uuden näyttämön. Hän suostuu, vaikka sanoo: "Rakas ystävä, pyydän, että sinä otat huoleksesi tämän kaiken ohjaamisen. Vastaavalla tavalla Silling on paikka, jossa ihmisiä opetetaan.

Jos lukee teokset Justine ja Juliette, mutta unohtaa teoksen Les 120 journées de Sodome opetukset, voi ihmetellä, miten tuollaiset paheelliset ajatukset tulevat irstailijan mieleen. On kylläkin totta (mutta ei kovin valaisevaa sanoa), että he vain kuvittelevat rikoksia, joita aikovat toteuttaa. On palattava teokseen Les 120 journées de Sodome nähdäkseen, missä on tuollaisten mielikuvituksellisten luonnottomuuksien ulkoinen lähde ja niiden intersubjektiivisen todellisuuden oma tyyppi. Tarinankertojien juttujen ei välttämättä tarvitse olla tosia, mutta niitä kertovat ammattimaiset huorat, jotka ovat kokeneet elämässään outoja asioita. Sillä, mitä he meille kertovat, on oma todistuskappaleen arvonsa koskien heidän yhteiskunnallisia olosuhteitaan. Myöhemmistä romaaneista tällainen lähde puuttuu. 

Sellaisilla tyypeillä kuin oikeusministeri Saint-Fond vain sattuu olemaan eloisa mutta julma mielikuvitus. Heidän tuottamansa teatteri on yksityistä, eikä sellaisenaan kiinnosta yleisöä, joka ei voi osallistua siihen eikä nähdä sen alkuperää. Kun opimme ymmärtämään, että myöhempienkin romaanien sankarit ovat yhteydessä teoksen Les 120 journées de Sodome sankareihin, mielipiteemme heidän teatteristaan voi hyvinkin muuttua. Aivan kuten Silling oli yhteiskuntasopimuksen tulosta, kuvaa myös myöhempien hahmojen yksityinen mielikuvitus neljän huorahtavan tarinankertojan mallia. Se, mitä uudet sankarit yrittävät suorittaa elämässään, on tulosta heidän mielikuvituksestaan, joka toimii kunkin henkilön yksityisenä tarinankertojana. Alistaja kertoo omia tarinoitaan, joihin hänen toverinsa voivat osallistua ja jotka muunnetaan toiminnaksi keinotekoisilla käsikirjoituksilla. 

Tällaiset tarinat ottavat huoran tai orjan aseman Saden kuvaamassa yhteiskunnassa. Kun alistajat kertovat itselleen tarinoita omasta elämästään, on tuloksena arvoitus, joka ensin vaatii tulkinnan ja sitten toteuttamisen näyttämöllä. Lopputuloksena on purkautuminen. Saden sankarit käyvät läpi pitkän oppimisprosessin tullakseen omiksi tarinankertojikseen. Teoksissa La philosophie dans le boudoir ja Juliette tarkastellaan tätä kasvamista hyvän oppijan kannalta. Vain Justine ei koskaan opi mitään. Hänen elämänsä jää yksinkertaiseksi ja yksiulotteiseksi; häntä ohjaa jokin, jota hän kutsuu hyveeksi, ja se johtaa hänet onnettomuudesta toiseen. Hän ei koskaan astu näyttämölle omien tarinoittensa aktiivisena tulkitsijana. Muut voivat kertoa hänelle tarinoitaan, mutta hän on kykenemätön tulkitsemaan niitä eli hän on hermeneuttisesti katsoen invalidi. 

Justinea voidaan puolustaa sanomalla, että tarinat ovat yhtä vaikeita kuin mielikuvituksellisiakin. Sadelaisen yhteiskuntaelämän kokeilunhan pitäisi viedä osallistujansa helvetin porteille. Se, mitä koetaan, saattaa näyttää äärimmäiseltä kauhulta, jota kukaan ei voi kestää. Joka tapauksessa Sade itse väittää ihmisen psykologian olevan sellaista, että hän saa suurimmat nautintonsa epätoivosta. Niin pian kuin ymmärrämme yhteiskuntaa, meidän on löydettävä vastaus ongelmaan, miten elää sellaisen elämänkokemuksen kanssa, josta huora-tarinankertoja kertoo. Millaisena yhteiskuntasopimuksen totuus voidaan ymmärtää? Saden mukaan ihmismieli on rakentunut siten, että se saa suurimmat nautintonsa jännityksestä, kiihkosta ja muista väkivaltaisista tunteista, joten yhteiskunta on rakennettava palvelemaan niitä päämääriä. 

Ne ovat kuvitelmia, joita alistaja rakastaa, koska hän tietää jo ennen Freudia, että "hyveellinenkään kieltäminen ei riitä takaamaan vastapuolen rakkautta - Alistaja ei joudu rajoittamaan mieltään eikä luopumaan yhteiskunnallisesta luonnontilastaan. Hän haluaa keinotekoisen ja julman utopian. Vain siellä hän voi oppia tyydyttämään halunsa olla kaikista rajoituksista vapaa ja uhrejaan kontrolloimaan kykenevä saalistaja. Kun oppimisprosessi on ohi, hän on oma saalistajansa ja kykenee käyttämään ympäristöään hyväkseen. Yhteiskuntasopimus luo elämän, joka on sekä julmaa että nautittavaa, kun taas alkuperäinen luonnontila (ja Ranskan valtio) oli julma, mutta ei nautittava. Kun yhteiskuntasopimus on lopulta ylitetty, elostelijan ei tarvitse enää kohdata pelottavaa ja käsittämätöntä luontoa. Teatteri vapauttaa hänet, ja hän voi täten toteuttaa saalistajasuunnitelmansa; ja eläessään kuvitteellista elämää, hän korvaa luonnon lait tyylillä. Hän voi tehdä mitä huvittaa.