Markiisi de Saden elämä: osa 33- Pintatason hyvä

Teksti professori Timo Airaksinen

Tarkastelkaamme seuraavaa Saden tarjoamaa esimerkkiä. Teoksessa Ernestine, roisto raiskaa sankarittaren näytettyään ensin hänelle hänen rakastajansa kuoleman. Tarttuen Ernestinen käteen roisto raastaa hänet torille antavan ikkunan eteen ja vetäisee sen auki. "Katso Hermania ja hänen hirsipuutaan, sinä petollinen olento." Todellakin: torille oli pystytetty verinen näyttämö, ja surkea Herman, valmiina kuolemaan, näkee siellä rippi-isän jalkojen juuressa. Ernestine tunnistaa hänet hän haluaa huutaa... hän yrittää heittäytyä ulos ikkunasta... hänen ruumiinsa heikkenee... hänen tuntonsa katoaa, hän lysähtää maahan. Näytöksen piirteet ovat tuttuja: uhri tuijottaa teatteria, joka käsittää sekä hänen oman passiivisen roolinsa että sankarin rajoittamattomat luovat mahdollisuudet. Mutta tämän teatterin ainutlaatuisuus perustuu ikkunaan. Se on naiselle tyhjyyteen osoittava tirkistelyaukko ja pahan symboli. Kykenemättömänä hylkäämään arvojaan hyveellinen Ernestine ei voi ylittää ikkunan ja näyttämön välistä tyhjää tilaa. Niinpä hän vain katselee; koska hän ei voi nauttia, hän kärsii. Kuitenkin Saden kuvaus Ernestinestä ilmentää — ironisesti — yhtä hyvin purkausta kuin tuskaa. Seuraavaksi hänet raiskataan.

Tarinassa esiintyy, joka on hyvin innokas jakamaan kuolemantuomioita. Hän on kunnioitettu virkamies ja näyttää puolustavan lakia ja oikeutta voimakkaasti ja vakaumuksellisesti. Koska hänen talonsa sattuu olemaan mestauslavan naapurina, hän seuraa jokaista teloitusta ikkunastaan siten, että vain hänen ruumiinsa yläosa näkyy ulos. Kenenkään näkemättä hän masturboi, ajoittaen purkautumisensa siten, että ejakulaatio tapahtuu juuri rikollisen kuollessa. Hänen spermansa ja rikollisen sielu jättävät asumuksensa samanaikaisesti. Tyypilliseen sadelaiseen tapaan tämän tarinan tarkoitus on luoda sopusoinnun — eräänlaisen yhteiskunnallisen yhteistyön ja oikeudenmukaisuuden harhakuva, joka kuitenkin sattuu olemaan petollinen.

Eräät tällaisen mahtavan näytöksen etiikkaa ja perverssin perustelun yksityisyyttä koskevat seikat ansaitsevat tarkkaa huomiota. Sankarin pukeutuminen, kielenkäyttö, käyttäytyminen, ja jopa hänen voyeurisminsa ovat merkkejä tuomarin taidon hallitsemisesta. Hyvänä tuomarina hän palvelee yhteisöä vaativassa asemassa. Se vaatii syvällisiä opintoja (lakitieteen opiskelua), persoonallista eheyttä (elämästä ja kuolemasta päättäminen), yhteiskunnallista vastuuta (kansalaiset tarvitsevat häntä) ja muitakin arvokkaita persoonallisia ja yhteiskunnallisia ominaisuuksia. Hän on rankaisevan oikeudenmukaisuuden henkilöitymä, ja hänen hahmoonsa liittyvät sellaiset ominaisuudet kuin yhteiskunnalliset odotukset, lain kunnioitus, byrokratian intressit ja henkilökohtainen kunnioitus, Nämä tuomarin viran julkiset puolet perustuvat sopimukseen ja etikettiin, vaikka Sade ei käytäkään juuri näitä ilmaisuja. Mutta sekä yleisö että rikollinen tietävät, miten tätä tapahtumasarjaa ohjataan: tuomarin harkitessa -päätöstään hän vetäytyy kaiken julkisen sopimuksen ulottumattomissa olevaan yksityisyyteensä. Tässä yksityisessä maailmassaan tuomari päättää yksin. Sade väittää, että yksityisyydellä ei ole mitään tekemistä järjen ja hyveen julkisen puolen kanssa. Hän näyttää ajattelevan, että yksityisen ja havaitsemattoman yhteydessä on typerää kunnioittaa normeja; normit ovat luonteeltaan julkisia.

Tällaista syvää yksityisyyttä ja sen erikoispiirteitä voidaan kuitenkin lieventää joukolla erityisiä sopimuksia. Myös tässä on kyseessä etiketti, jolla tarkoitan sellaista käyttäytymisen julkista säännöstöä, johon eivät sisälly itse tämän säännöstön muuttamiseen laaditut säännöt. (Tämä tarkoittaa, että etikettiä ei voida muuttaa soveltamalla tätä samaa etikettiä siihen itseensä.) Säännöstö voi olla hyvinkin monimutkainen joutuessaan ottamaan huomioon lukuisia poikkeuksia normeista. Siinä voi myös olla porsaanreikiä, jotka jättävät tilaa tulkinnoille. Sekä pöytätavat että pukeutumissäännöt ovat tällaisia. Uskonnolliset rituaalit voi myös mainita. Lait, sen paremmin kuin tieteellisen tutkimustyön arviointikaan, eivät ole etikettiä. Nämä kaksi aluetta käyttävät hyväkseen omia, itseään korjaavia periaatteitaan. Voidaan ehkä väittää, että etiikka ei ole etikettiä eikä se sitä saakaan olla.

On tarpeellista mainita, että populaarimoraalissa toimii moraalinen etiketti, vaikka sen rationaalinen oikaiseminen voikin olla aito metatason moraaliongelma. Tosiasiassa Sade käsittelee kaikkea moraalia pöytätapojen kaltaisena etikettinä. Jos emme ota huomioon etiketin käsitettä, emme voi ymmärtää Saden ratkaisua kysymykseen, miten perverssi ihminen voi ylittää etiikan. Tuomarin on kyettävä oikeuttamaan päätöksensä; vaikka päätös on hänen, se perustuu myös lakiin ja siihen voidaan anoa muutosta, Näin ollen tuomarin päätös on osa säännöstöä, joka palvelee yhteistä hyvää parhaalla mahdollisella tavalla. Yksityisen harkinnan vaiheella on asioiden yleisessä kulussa oma etikettinsä siten, että osapuolet tietävät, miten se toimii ja miten sitä voidaan kritisoida. Yksityisyyden vaihe minimoidaan tekemällä siitä näennäisesti julkinen osa tapasäännöstöä. Julkisuudella on oma tarpeellinen asemansa ja merkityksensä, koska aidosti yksityistä ajatusta ei voi kritisoida. Kritiikki ja kontrolli edellyttävät tietoa, joka ulottuu ihmisen henkilökohtaisiin salaisuuksiin. Tällä tavalla tuomari työskentelee ainakin näennäisesti julkisten ehtojen alaisena. Se, mitä hän päättää, on kuitenkin — tietysti — yhä vain hänen yksityistä tietoaan, kuten Sade sanoo.

Työskennellessään virkamiehen asemassa julkisoikeudellisessa maailmassa tuomarilla on omat transgressiiviset motiivinsa. Se yksinkertainen tosiasia, että hänellä on omat ajatuksensa nautinnon luonteesta, luo jännitystä, jonka hyväksi käyttäminen on paheellista. Hän voi antaa tuomion lain nimessä, kun taas teloitus on murha. Voimme selventää tätä subversiivista mahdollisuutta kiinnittämällä huomiomme etiketin käsitteeseen. Saden ajatusten arvoa tähän kohdistuvana kritiikkinä ei voida kiistää. Saden sankari rikkoo lakisäännöstöä tekemällä kuolemantuomion perusteensa yksityisiksi siten, että ne eivät sovi yhteen kriittisen harkinnan idean kanssa. Hän tekee päätöksensä siksi, että haluaa masturboida ikkunansa edessä. Mitkä tahansa ovatkin perusteet hänen harkitessaan tuomiota, yleisö ei koskaan tule saamaan selville hänen todellisia motiivejaan tai yksityisiä perusteitaan. Tämän tuomarin ajatukset ovat yksityisiä syvällisemmässä mielessä kuin rehellisen tuomarin ajatusten tulisi olla.

Hänen järkeilynsä on irrelevanttia sekä itse oikeudenkäynnin että sitä määräävien sääntöjen suhteen. Tässä mielessä mikä tahansa häneen suunnattu kritiikki menee ohi maalinsa. Seksuaalisuuden ja rankaisemisen sekoittaminen keskenään on tässä tapauksessa avain motiivien yksityisyyteen. Etiketin rikkominen merkitsee sellaisen subjektiivisen argumentin käyttämistä, joka ulottuu pitemmälle kuin mikään tämän etiketin sallima. Säännöt voidaan ymmärtää esteinä, tai pikemminkin normatiivisena rakenteena, jota paheellinen ihminen tarvitsee voidakseen olla paheellinen eli kyetäkseen väkivaltaisuuteen. Etiketti on normien muodostama säännöstö, joka määrittelee oikean käyttäytymisen ja hyvät tavat, ja sitä voi rikkoa vain tekemällä jotakin, joka ei sisälly tähän etikettiin. Tällainen toiminta voi tapahtua joko salaisesti tai julkisesti. Tuomarin toiminta on salaista, koska hänen käyttämänsä strategia on subversiivista. Julkista strategiaa taas on kapina, jonka kulkua määrää taas oma etiketti.

Koska etiketti, itseensä vedoten, ei salli muutoksia, sääntöjen muuttaminen salaa on yksityisasia. Yleisö ei ymmärrä, miksi joku voi rangaistuksen uhallakin röyhtäistä ruokapöydässä. Tämän näennäisesti kapinallisen julkisivun takaiset perusteet muuttuvat yksityisiksi, kun siihen liittyvät ideat jätetään kokonaan etiketin ulkopuolelle. Itse näen asian siten, että paheellisuus, joka johtaa tapasäännöstön rikkomiseen, on yksinkertaisesti sisäänrakennettu itse perusteitten selittämättömään luonteeseen. Koska kukaan ei voi seurata "rikollista" hänen sisimpäänsä, tilanteesta tulee hämmentävä. Pöytäseurueessa heräävä ahdistus vaatii tilannetta helpottavaa rangaistusta, jonka määrää aivan toinen etiketti. Rangaistus on tyypillisesti hyvin korkea-asteisesti ritualisoitu toimitus.

Päivällisvieraat eivät viskele kuumaa keittoa huonosti käyttäytyvän ystävänsä päälle. Sen sijaan he näyttävät närkästyneiltä, eivät sano mitään ja tuhauttelevat nenäänsä. Reaktioita määräävä säännöstö on hyvin hienostunut. Henkilöä, joka ei käsitä tätä, ei voida ymmärtää, ja hän nakertaa sosiaalista yhtenäisyyttä. Hän on subversiivinen tai pahantapainen, ja hänet täytyy jättää huomiotta tai äärimmäisessä tapauksessa häntä täytyy peräti vältellä. Pako sellaiseen perusteitten yksityisyyteen, joka johtaa normirikkomuksiin, on avain sadelaiseen tahdon paheellisuuden käsitteeseen. Tässä mielessä paheellisuus muistuttaa hulluutta.

Teoksessaan Juliette Sade kuvaa pahan ihmisen erikoisuuksia ja hyvien tapojen rikkomisen muotoja, missä henkilöllä on ikään kuin oma etikettinsä. Sade esittää unohtumattoman kuvauksen Clairwilista, jonka Juliette myöhemmin murhaa: Clairwil, joka oli yhtä oikukkaan irstas pöydässä kuin vuoteessakin, yhtä hillitön ja erikoinen syömisen kuin naimisenkin suhteen, söi ainoastaan lintua ja luutonta ja tarjolla mitä vaihtelevimrnissa muodoissa, mieluummin muuksi naamioituna; hänen tavanomainen juomansa oli makeutettu vesi, jossa vuodenajasta riippumatta piti olla jäitä, ja johon lisättiin kaksikymmentä tippaa puristettua sitruunaa ja kaksi lusikallista appelsiininkukkavettä litraa kohti; hän ei koskenutkaan viiniin, mutta joi suunnattomat määrät kahvia ja liköörejä; sitä paitsi hän söi valtavasti, hän kävi käsiksi jokaiseen niistä yli viidestäkymmenestä ruokalajista, joita hänelle tarjoiltiin. ... Tämä viehättävä nainen, jonka tapana oli yrittää saada muutkin omaksumaan kaikki viehtymyksensä niin pitkälle kuin mahdollista, suositteli niitä minullekin.

Hän syö vain naamioituja ruokia, joiden alkuperää ei voi tunnistaa. Sade kuvaa myös ironisesti niitä yhteiskunnallisia sääntöjä, jotka säätelevät lesken surua. Juliette kertoo: Kukaan ei ole koskaan kuollut ylevämmin kuin monsieur de Lorsange; hänen tekonsa ja sanansa olivat mieltä ylentäviä, ne olivat esimerkillisiä; hänen makuuhuoneensa muutettiin kappeliksi, jossa jatkuvasti toimitettiin kaikenlaisia sakramentteja. Hän kehotti vakavasti, rukoili ja ikävystytti minua suosittelemalla omaa pientä tytärtään, jota hän kuvitteli lapsekseen; ja kolmen tai neljän rippi-isän hymistellessä hän veti viimeisen hengenvetonsa. Todellakin, jos kaikki tuo olisi jatkunut vielä pari päivää, uskon, että olisin jättänyt hänet kuolemaan oman onnensa nojaan.

Lorsange on ikävystyttävä ihminen, jonka kuolemakin minimoidaan vain näkyvään ulkokuoreen. Rituaali on siinä määrin ennustettava, että Juliette haluaa päästä eroon siitä. Koska tytär ei ole Lorsangen ja hänen vaimonsa vihaa häntä, koko seremonia on irvokas. Juliette ei olisi voinut olla enää välinpitämättömämpi tämän asianmukaisen julkisen näytelmän suhteen. Sade lähestyy etikettiä subversiivisesti, joka tarkoittaa sen symbolista tuhoamista. Sääntöjä noudatetaan vain siksi, että niitä voidaan toistuvasti rikkoa. Täten sadelaiset sankarit ovat tyypillisesti ristiriitaisia. He tarvitsevat etikettiä, mutta kuitenkin vihaavat sitä. He tuhoavat etiketin, mutta vain symbolisesti, ikään kuin pahuus olisi jotakin kuvitteellista. He syövät valeruokia ja ovat rakastavinaan. Oli tämän asian laita miten tahansa, perverssin toiminnan perusteitten yksityisyys kumoaa tapasäännöstön logiikan. Tämä aihe voidaan asettaa oikeaan yhteyteensä palauttamalla mieleen aristoteelinen näkemys hyveestä jonakin toivottavan luonteenpiirteen, kuten rohkeuden ja hyväntahtoisuuden, yli- tai alijäämän välisenä keskiarvona. Moraalikin on vain etikettiä, jos tätä tasapainoa ei voida saavuttaa; koska moraalia koskevien ideoiden sisältö jää aina vajavaiseksi, silloin On lukkoon lyöty vain tapasäännöstö, jota voidaan soveltaa.

Koska moraalisuus on kuvitelmaa, merkitsee Saden paheellisuuskin kerronnallista moniselitteisyyttä. Sankarit eivät halua muuttaa normeja, mutta he eivät myöskään halua noudattaa niitä. He eivät Ole parempaa maailmaa etsiviä uudistajia. Salaiset loukkaukset eivät muuta mitään. He haluavat etiketin sellaisenaan, koska haluavat rikkoa sen. He ovat epärehellisiä konservatiiveja, sillä he suhtautuvat arvoihin moniselitteisesti. Heidän mielipiteensä eivät myöskään ole vähimmässäkään määrin sidoksissa asioiden logiikkaan. Heitä voi varmastikin ymmärtää, mutta vain hyvän elämän ja vastuullisen yhteiskuntaelämän ulkopuolelta käsin tarkasteltuna. Meidän olisi muunnettava mielikuvitustamme päästäksemme sisälle kertomukseen, joka kuvaa perverssiyden logiikkaa; mutta jäljittelemättömällä tyylillään Sade torjuu tämänkin selittävän siirron. On ymmärrettävää, miksi tuomari masturboi: se tuntuu hyvältä. Kuitenkaan samanlainen selitys ei päde teoksen Les 120 journées de Sodome alhaisuuden ja ulostejuhlien kuvauksissa. Kahlattuaan läpi 200 sivua pahoinvoiva lukija lakkaa pohtimasta, miksi jotakin tällaista on kirjoitettu tai miksi hän itse yhä lukee sitä. Sade on osoittanut lukijalleen, että hänen tahtonsa paheellisuus on todellista — nimittäin, että mies nimeltä markiisi de Sade on paheellinen ja että hänen teoksensa ovat vahvasti subversiivisia. Niiden logiikka on sellaisen yksityisen tieteen logiikkaa, joka on hyvien taideteosten etiketin tuolla puolen.

Yhteenvetona voidaan todeta, että nautinnon lähteenä on arvojen, tai agentin ja hänen luontonsa välissä olevan hyvän elämän rakenteellisten elementtien, rikkominen. Koska nämä normatiiviset tekijät. ovat kuvitteellisia ja sopimukseen perustuvia, ne eivät edusta mitään todellista. Mutta mitään muutakaan ei ole saatavilla, joten sankareiden on hyödynnettävä niitä täysillä. Etiketillä on oma yhteiskunnallinen todellisuutensa, johon ihmiset uskovat ja jota he noudattavat. Sade ei ole varmaankaan koskaan esittänyt parempaa näkemystä. Hän on itse asiassa perverssi ja paheellinen siksi, että häneltä puuttuu eheä näkemys näistä asioista. Hän on yhteiskunnallinen uudistaja, joka vihaa yhteiskunnallista uudistusta. Jos hän ainoastaan vihaisi uudistusta voisimme sanoa, että hän on väärässä ja ehkä muuttaa hänen mielensä. Mutta kun kyseessä on täysin pirstoutunut ihmismieli, tässä ei olisi paljoakaan järkeä. Sade ei erehdy; hän on yksinkertaisesti paheellinen. Hän rakastaa arvoja, koska hän voi loukata niitä, ja siksi hän ei halua muuttaa niitä. Samanaikaisesti hänen kielensä sekä pystyttää että kaataa moraalisia esteitä.